Mutta niin oli eilenkin ja on yhä, aivan erilaisen viikonlopun jälkeen. Perjantai-iltana käytiin ystävän kanssa kunnon illallisella ja siitä suoraan Baseballsin keikalle Tavastialle. Ruoka oli todella hyvää ja hyvä oli myös pesäpallojen keikka. Kaikkiinhan se ei iske, mutta minuun iskee kyllä, fiftis-rock’n’rollista kun muutenkin tykkään. Ja se täytyy sanoa, että bändin lavaesiintyminen oli ihan huippua. Energistä ja jollain tapaa vapautunutta; kundeilla näytti olevan aidosti hyvä fiilis ja hauskaa siellä ja se välittyi yleisöönkin.

 

 

Tavastialta jatkettiin vielä pieni Apollo-kierros, mikä tietenkin johti siihen, että himassa ja nukkumassa sitä oli vasta melkoisen varhain, joskus neljän pintaan. Joten lauantaina nukutti niin että ehkä joskus vähän ennen kahta sitä sai itsensä kammettua sängyst ylös, kun lapset odottivat äitiä takaisin kaupunkikodista toiseen kotiin – ja isänsä vahdinvaihtoa, että pääsee itse vuorostaan liikkeelle. Joten burana, kuppi kahvia ja voileipä huiviin ja Klaken-kotimatkalta Mäcin drive-innistä vähän lounasta itselle ja lapsille.

Matkalla piti vielä käydä paikallisesta Citymarketista etsimässä pajunoksia varten koristuksia jotta lapset pääsee virpomaan, mutta eihän siellä enää mitään ollut! Vähän piti siis käyttää mielikuvitusta, mutta jotain sentään keksin ja pääsin viimein himaan semisti jäähtyneen pikaruuan kanssa. Ei kuulemma haitannut, joten popsittiin hampparit ja ranskikset ja lähdettiin etsimään pajunkissoja. Siinähän etsittiin! Ei meinannut löytyä ei. Harmittelin jo etten ollut poiminut kissoja Talista, siellä kun niitä jo kuvailin muutama viikko sitten. 

Löydettiin lopulta pari pajua, joissa oli ihan kunnolla kissoja ja kahlasin märässä lumessa katkomaan oksia. En ollu löytänyt lantsareita, joten ikäänkuin meni lunta talvikenkiin. Mutta ei se mitään, koti oli lähellä ja pajunkissat plakkarissa joten ei muuta kuin sinne vaan. Tytöt alkoivat saman tien koristella pajunoksia kissan hyöriessä niiden seassa höyheniä ihmetellen. Iltapala-aikaan mennessä tytöillä oli korillinen toinen toistaan hienompia virpomisvitsoja 🙂

Sunnuntaiaamuna likat heräsivät jo seiskan pintaan talviaikaa, kesäaikaa kello näytti vähän armollisemmin kahdeksaa kun sen verran silmiäni raotin, että näin mihin aikaan siellä telkkari avattiin. Itse nousin perässä joskus kai puoli kympin maissa. Aamupalan jälkeen tytöt sonnustautuivat virpomiskuntoon – tosikoinen noidaksi ja esikoinen mustaksi kissaksi – ja korin kanssa naapurustoa kiertämään. Minä jäin kotiin kotihommia hosaamaan ja ihmettelemään virpojien vähyyttä. Koko päivän aikana kävi ovella kai kolme poppoota, mutta niissä oli sitten neljä-viisi virpojaa yhdessä. Yksi oksa, palkka koko lössille – onko sekään nyt sitten ihan oikein?

 

 

Omat virpojat palasivat kori täynnä suklaamunia ja namuja ja rahaakin. Minä sain koristeiden- ja oksienhakupalkkiota pienen suklaapupun ja -munan ja yhden euron verran. Kun eivät menneet jaossa tasan 😉 Ei vaan, ainakin pupu taisi olla ihan tosikoisen ajattelevaisuutta, äippä kun tykkää pupuista. Lounaan jälkeen kun oli muutama suklaamunakin masussa ja kovien ukaasien jälkeen huoneet suunnilleen siivottu lähdin tyttöjen kanssa Heurekaan. En edes muista milloin olen itse siellä viimeksi käynyt, tytöt on olleen kyllä muutaman kerran koulun tai isänsä kanssa.

Sehän on magee paikka kyllä. Esikoisen pettymykseksi outoja eläimiä ei enää ollut, eikä murha-laboratorio oikein jaksanut kiinnostaa, mutta ehkä jopa parempi niin, sillä ihan jo klassikoilla ja aistit ja liikunta -näyttelyssäkin saatiin se reilu pari-tuntinen kulumaan, mikä meillä oli aikaa. Kokeiltiin maanjäristys"huone" ja esikoinen ajoi autosimulaattorilla hienosti – kun taas tosikoisen matka karahti mojovaan ylinopeuteen, "ottaa äidistä mallia," vinoili isosisko. Tosikoinen murheekseen vielä päässyt katonrajaan vaijeripyöräilemäänkään, minä ja esikoinen mentiin ja oli se kyllä aika hurjaa!

 

 
 

Virtuaali-liikuntasalissa sai ihan hien pintaan, kun oli pallon potkimista ja virtuaalijuoksua ja tanssimattoa ja ties mitä. Pallo lähti sukat jalassa 71km tuntinopeudella, vaijerinuoralla pysyi tosikoinen pisimpään ja tanssimatolla "tanssiminen" oli yhtä hankalaa kuin guitar hero -skeban rämppääminen. Heurekasta kotiuduttua olikin sitten viikonlopun kurjin osa edessä, kun piti sanoa taas heipat. Aina kun sunnuntaina siirtyy paikasta toiseen on ensin haikea olo ja sitten sitä peittämään tuntuu ettei ole tarpeeksi nopeasti perillä toisessa paikassa. Mutta korvissa soi vielä autossa lasten "olipa kiva viikonloppu" ja ystävän lauantainen "olipa kiva ilta", tuoden hymyn huulille. Niin olikii! 🙂