Seitsemän veljeksen sillat

Tämä nykyinen kotikuntani Nurmijärvi on paitsi seitsemän veljeksen kunta, todellinen vanhojen siltojen luvattu maa. Tästä meidän kotoa ei tarvitse monta sataa metriä kulkea löytääkseen kaksikin vanhaa yhden auton mentävää puusiltaa, joista toisen yli on periaatteessa sallittua ajaa autollakin, toisen ei. Ja kun tuosta lähtee autolla liikkeelle vaikkapa Stadia kohti, on hetikohta vastassa vanha maantiesilta, josta voi ajaa vain yhteen suuntaan kerrallaan. Toinen moinen on muutaman kilometrin päässä kohti kirkonkylää.

Eilen (tai täsmälleen ottaen toissapäivänä) oltiin retkeilemässä Myllykoskella, Vantaanjoella tuolla lähellä kirkonkylää, melkein Hämeenlinnanväylän kupeessa. Myllykoski on melkoisen komea koski ja sen tienoilla on monta muutakin koskipaikkaa. Kierrettiin varsinainen muurahaisreitti, Koskikara-polku oikealta nimeltään, joenvierusmetsässä taivaltaen ja tutkailtiin matkalla parikin kuohuvaista kohtaa. Pieniä tosin, mutta koskien kivillä oli kiva hyppiä ja koskiin kaatuneiden puiden rungoilla tasapainoilla.
 
 
 
 
Koskikara-polun saavuttua lähtöpisteeseensä jatkettiin matkaa kirkonkylälle johtavan maantiesillan ali. Iso ja korkea uudehko betonisilta. Jokivartta eteenpäin näkyi kohta jo vanha matalampi ja kapeampi maantiesilta. Jatkettiin senkin ali, ja saavuttiin vanhalle puiselle jalankulkusillalle, joka tärähteli tyttöjen juostessa sen yli. Ihasteltiin koskea sillalta, mutta jatkettiin vieläkin matkaa eteenpäin, seuraavalle vanhalle kivirakenteiselle sillalle, joka ylitti kosken sen komeimmassa kuohukohdassa. Neljä siltaa, ja kaikki ne saattoi nähdä yhtaikaa, kun katsoi etummaisten kaiteiden välistä!
 
 
 
Jatkettiin matkaa koskenviertä vielä vähän matkaa, kohtaan jossa koski jälleen muuttui suvantoisiksi poukamiksi ja tasaisesti virtaavaksi joeksi. Ei ollut enempiä siltoja näkyvissä. Sen sijaan loikittiin tyttöjen kanssa kiviltä kiville ylittäen pieni haarauoma ensin pienelle luodolle, sitten joen toiselle puolen. Sillä välin mies oli kadonnut toisaalle ja kasteli sandaalinsa hyppiessään virran keskelle kiveltä kivelle. Minä olin sandaalini kastellut jo aiemmin…
 
 
 
Palattiin takaisin maantien vartta kohti, missä auto oli parkkipaikalla. Matkalla kiivettiin vähän ylemmäs metsikköön, missä ylitettiin yksi piskuinen oja piskuista kaiteetonta siltaa pitkin. Tosikoinen luuli hetken, että oltiin jo siellä mistä lähdettiin, sillä siinä polun lähtökuopissa oli samanlainen pieni puusilta. Ylitettiin myös koski vanhaa maantiesiltaa pitkin. Sillan molemmin puolin oli kivikkoista metsää, ei enää merkkiäkään siinä joskus kulkeneesta tiestä. Mies kertoi lukeneensa, että sillalle johtanut alamäki oli niin jyrkkä, että siinä oli sattunut aikoinaan paljon onnettomuuksia. "Näitä kaiteita on varmaan jouduttu korjaamaan usein," tuumi esikoinen tutkiessaan sillan puupintaa uudemman näköisiä rautakaiteita.
 
 
 
Kiivettiin sillan toisella puolen metsikköön ja rämmittiin meidän perheelle tyypilliseen off-road tapaan pöheikön läpi, nokkosia varoen, kohti maantietä. Noustiin ylös penkasta ja kiivettiin tien kaiteen yli tien varteen. Jatkettiin maantien vieressä kulkevaa jalkakäytävää pitkin sillan yli, hämmästellen vieressä kasvavia kuusia, jotka ulottuivat reilusti itsessäänkin korkean sillan yläpuolelle. "Siellä oli ihan hirveesti murkkuja! Me löydettiin seittemän muurahaispesää!" summasi tosikoinen metsälöydöksiä. Enemmän muurahaispesiä siis kuin siltoja sillä koskella. Nipinnapin.
 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.