Viime vuosi oli tosiaankin hyvin hyvin rankka. Toisaalta uskon sen myötä kasvaneeni, oppineeni jotain. Monen monta ajatusta on mielessäni kypsynyt, monen monta oivallusta olen oivaltanut. Uudenvuodenaattona ystäväni kanssa huokaistiin, että huh mikä vuosi, mutta onneksi se on ohi. Eilen työkaverilleni sanoin, että tämä uusi vuosi tuntuu kuin olisin sulkenut elämässäni yhden luvun, aloitan vuoden puhtaalta sivulta. Eihän vuodenvaihde ihmisen elämässä sinänsä mitään muuta, mutta niin vuosi sitten kuin nytkin vuodenvaihde tuntuu aloittaneen uudenlaisen jakson elämässäni.

Viime vuoden tapahtumat, tuntemukset, koettelemukset ja kokemukset ulottuivat elämäni perustuksiin asti. Jouduin punnitsemaan uudestaan kaikki arvoni, prioriteettini, tunteeni, toiveeni, koko elämäni. Mitä haluan, mikä on oikein. Miten olen onnellinen. Elämä viskoo monella tapaa ja ihminen on historiansa tuote. Monesti tekoihin ja valintoihin vaikuttavat tekijät ovat niin syvällä piilossa, ettei niitä edes tajua. Mutta joskus tulee aikoja, jolloin kaikki se myllerretään ympäri ja joutuukin ottamaan kantaa asioihin, joiden olemassaolosta on ollut vain marginaalisesti tietoinen, tai ehkei sitäkään.

Onnellisuus, tasa-arvoisuus, mieheys, naiseus, parisuhde. Tepu kommentoi Sarin onnellisuuspohdintoihin, että kokee vahvasti, ettei oma onni voi olla toisesta kiinni. Saman olen kuullut muidenkin suusta, samoin koen itse. Oma onnellisuus ei voi riippua toisesta ihmisestä, mutta se ei sulje pois sitä, etteikö toinen ihminen voisi olla siinä tekijänä. Ihminen voi olla onnellinen parisuhteessa tai ilman, mutta koska olemme ihmisiä, miehiä ja naisia, tarvitsemme toisia ihmisiä elämäämme muodossa tai toisessa, halusimmepa sitä tai emme.

Ihmisen perustarpeisiin kuuluu läheisyyden ja hyväksytyksitulemisen tarve. Lapsi tarvitsee sitä vanhemmiltaan, aikuisina tarvitsemme sitä ystäviltä ja mahdolliselta puolisolta. Sitä tarvitsee vahva ja heikko. Olen vahvasta naissuvusta, olen aina ollut vahva. Mies sanoi kerran, että toisinaan pelottavankin vahva. Olen monesti pudonnut siihen harhaan, etten tarvitse muita, vaikka minulla mieskin on. Että selviän kaikesta yksin. Että olen miestäni vahvempi, mikä tekee miehestäni silmissäni heikon. Mikä suuri harha!

Toisen tarvitseminen ei ole heikkoutta. Sen sijaan sen tarpeen kieltäminen itseltä – ja samalla toiselta – on parisuhteessa hajottavaa. Parisuhteessa on mies ja nainen, kaksi ihmistä. Ihmisinä he tarvitsevat toisiaan läheisyyden ja hyväksynnän saamiseksi. Miehenä ja naisena he tarvitsevat toisiaan voidakseen olla kokonaisia. Mies tukee naisen naiseutta olemalla rinnalla mies ja toisinpäin. Eikä se tarkoita, että naisen pitäisi suhteessa olla heikko tyyliin "en osaa vaihtaa lamppua tai viedä autoa huoltoon". Se tarkoittaa toisen kunnioittamista ja sen hyväksymistä, että vain toisiaan tukien ja rakastaen he ovat yhden kokonaisuuden kaksi tasapuolista puolikasta.

Minä olen nainen, parisuhteen puolikas. Olen nainen, miehisessä maailmassa töissä. En ole feministi, en halua edes, että naiset ja miehet olisivat tasapäisiä. Jollain syvällä tasolla olen pitänyt naisia miehiä parempina, vaikka ystäväni ovat tasapuolisesti molempia. Enää en niin ajattele. Miehet ja naiset ovat erilaisuudessaan rikkaus. Ja tasa-arvo miesten ja naisten välillä tulisi olla, ei väkisin tasapäistämällä vaan sillä, että kummallakin on tasapuolinen mahdollisuus tehdä valintoja elämänsä suhteen.

Elämä on valintoja ja päätöksiä. Olen joskus tehnyt itselleni päätöksiä, luvannut itselleni asioita, joita viime syksynä sain lunastaa. Olin ristiriitojen repimä, välillä täysin rikkirevitty, mutta valitsin tieni. Valitsin sen, etten rikkonut tekemiäni lupauksia ja päätöksiä. Valintani ei ollut helppo, sisimpäni oli kipeä pitkään. Mutta vähän kerrassaan haavat alkoivat parantua, kiitos mieheni, joka omilla valinnoillaan asiaan vaikutti vahvasti ja sisintäni paransi. Välillä olin varma, etten enää koskaan ole onnellinen ja ehjä, mutta kuinka ollakaan, olen tässä, olen jälleen onnellinen. Ja varmasti onnellisempi kuin jos olisin valinnut toisen tien, rikkonut omat lupaukseni ja arvoni.

Jossain sisälläni kyti kaiken sen vaikean keskellä pienen pieni toivon liekki, toivo paremmasta. Toivo siitä, että taas voin olla onnellinen. Toivo siitä, että kaiken sen palasiksi hajoamisen jälkeen voin nousta entistä ehompana. Olla ihmisenä ja naisena kokonaisempi ja ehjempi kuin ennen. Olla minä itse, itsenäinen nainen, jonka rinnalla kulkee itsenäinen mies. Kaksi erikseen, ja kuitenkin yksi. Kaksi onnellista, toisiaan kunnioittaen ja rakastaen, hyväksyen ja arvostaen yhdessä onnelliset. Vierelläni oli monta ystävää, jotka auttoivat jaksamaan, pitivät toivonliekkiäni hengissä.

Ehei, ei tämä ole tässä ja loppu ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Kriisit kuuluvat elämään, niitä tulee, niistä eletään läpi. Joskus raskaat ajat kestävät pitkään, joskus ne menevät ohi helpommin. Viime vuosi oli minun elämäni tähän asti raskain, toivottavasti ihan noin raskasta ei enää tulekaan. Niin tai näin, niistä mennään läpi. Ja kyynelten jälkeen elämä jatkuu. Meistä itsestä se on kiinni, millaisena. Enkä tarkoita, että voisimme aina saada juuri sen mitä haluamme. Vaan tarkoitan sitä, että oma asenne vaikuttaa. Voi jäädä voivottelemaan tai voi olla onnellinen sen kanssa, mitä on saanut. Voi keskittyä siihen mikä on huonosti, tai pyrkiä näkemään kaikki mikä on hyvää. Se on oma valinta.

Niin, ja mitä se onnellisuus onkaan? Ei se ole mitään pilvillä seilaamista ja jatkuvaa euforiaa. Se on tyytyväisyyttä, se on pohjavire. Huonoja hetkiä, jopa päiviä tulee. Ei kaikki ole täydellisen hyvin. Mutta se ei poista sitä, etteikö olisi elämäänsä kokonaisuutena tyytyväinen, onnellinen elämässään sellaisena kuin se on, huonoinekin hetkineen. Itseäni vuosien takaa siiteratakseni: "elämä on ruusuilla tanssimista; välillä saa piikin jalkaansa" ja "onni ei ole täydellinen ellei siihen sekoitu pieni hippunen surua". Jos ei ole mitään huonoa, ei osaa nähdä hyvää. Ihminen on siitä outo olento.

"Aina sentään joku ilo
joku mahdollisuus
joku toivo
Aina sentään tässä pimeydessä
ja kylmyydessä
joku lämmin käsi
joku avoin mieli
aina joku ihmisen veli.
Ja niin kauan
emme ole hukassa."

[runot Maaria Leinosen kirjasta Ilo siltana päiväsi yli]