Ti-ti-ti taa-taa-taa ti-taa… eli SOA. Ei ihan SOS, kuitenkaan, ei vaikka kuinka kuuntelin ja koitin olla kuulematta väärin. Huojentavaa toisaalta, eipä ainakaan tarvinnut miettiä, pitäisikö reagoida asiaan jotenkin, vai antaako asian vain olla. Aamuyöstä tuntui mukavalta voida vain antaa asian olla. Toisaalta, tikittävä viesti vangitsi kaikesta huolimatta unisen uteliaisuuteni, joten silmät kiinni kuuntelin sängyssä viestiä, varmana siitä, että joku siellä kiivaasti toisti jotain tärkeää sanomaa, koettaen kaivella jostain mieleni pohjukoista noita aikoinaan partiossa opettelemiani morse-aakkosia:
Kieltämättä, paljon muuta en muistanut kuin ässän ja oon, iiksi tuota ti-taata muistelin, vokaalihan se kyllä, mutta aa-vistuksen pieleen meni sekin 😉
Joskus sellaisena kahdentoista vanhana olin yhden kaverini luona yötä aina silloin tällöin. Kaverini isä harrasti sitä, mitähän se oli, radio-amatööri-whatever, mutta siis heillä oli kotona huoneellinen radiolähetin- ym. stuffia, joukossa mm. morsetin. Kaverini isän kaveri puolestaan harrasti purjeliitoa ja toisinaan silloinkin kun minä olin kyläilemässä nämä miehet kommunikoivat keskenään morsettamalla. Sen tikittämisen seuraaminen oli jotenkin tosi jänskää!
Ja nyt tuo yöllinen tikitys palautti morsettimen ja purjeliitokoneet uniseen mieleeni ja noin viiden aikaan aamusta olin siis aivan varma, että joko joku naapurustossamme morsettelee keskellä yötä tai sitten siellä jossain lentää purjekone (ei siis normikone, koska meteliä ei kuulunut) hädässä tai jotain. Mietin vain, mikä meillä oikein voi toimia morsetuksen tahattomana vastaanottimena…
Aamulla, kun selvittelin päätäni muutenkin levottoman ja vähintäänkin disturbing-kategoriaan tippuneen unimaailmani jäljiltä, selvisi että salaperäinen morsekoodi oli tietenkin syntynyt vesipisaroista, joita tip-tip-tiputteli ränniä pitkin 😉 Mutta hämmentävän säännöllistä kaavaa se tiputus noudatti – se oikeasti kuulosti säännöllisenä toistuvalta viestiltä! Joka alkoi SOA.
System Failure for the Masses 