Ulkoa pää on taas vähän uuden näköinen. Olen jo kai pari vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti harkinnut hiusten kasvattamista pitemmiksi, mutta aina kuitenkin leikannut ne takaisin lyhyiksi heti kun niistä on tullut se sellainen hallitsematon pörrö, jollaiseksi tämä luonnonkihara kuontaloni (vilkutus vaan Tepulle!) menee kun se vähän kasvaa muodostaan ulos. Ja minulla kun EI riitä aika ja kärsivällisyys ja mikään muukaan siihen (eikä päänahkanikaan oikein siedä useimpia aineita pitkäaikaisesti), että oikein laittaisin hiuksiani aamulla. Niiden pitää olla muotoilusuihkauksella ja kahdella haraisulla kunnossa.

 

Niin siis, nyt olen sitä kasvattamista jälleen sekä harkinnut että yrittänytkin. Mutta tänään noita kiehkuroita katsellessani kyllästyin jälleen. Ja painelin kampaajalle (meillä on tässä työpaikan lähellä sellainen hirmu hyvä pieni kampaamo, johon melkein aina saa silti ajan samana päivänä). Jotain edistystä silti, sillä tällä kertaa en sanonut, että pidetään malli, lyhennä 3cm joka puolelta, vaan peräti ilmaisin ääneen ajatukseni vaihtaa vähän lookia ja pidentää vähän hiuksiani.

 

Lopputulos on malli, joka ei nyt niin kamalasti vielä ero entisestä (ainakaan sitten kun itse pääsen sitä taas pörröttämään – kampaajahan ne laittoi niin nätisti että!), mutta jossa on jo tätä kasvatusajatusta huomioitu. Eli korvat jääkin nyt tarkoituksellisesti hiusten peittoon, takatukka leikattiin suorassa linjassa ja jahka tämä tästä vähän kasvaa ja taas tasataan, olisi tarkoitus olla sellainen polkkatukkamainen hiusten alaosa ja selkeämpi otsatukka, mutta takaraivo ja päälaki menee yhä kerrostetusti.

 

Yritin ottaa tästä kuvia, mutta a) kännykkäkuvat on niiiin surkeita ja b) ei tämä kuvissa sitten kuitenkaan niin kovin erilaiselta näytä kuitenkaan… Katsotaan myöhemmin, jos vaikka ixus deliverais paremmin 😉

 

Sisältä päin pää on paljon masentavampi. Sitä kun ei oikein uuteen kuosiin saa millään. Se tehokkaampi prosessori, lisämuisti ja isompi kiintolevy olis vieläkin tilauksessa vaan kun ei kukaan osaa kertoa, mistä sellaiset päähänsä saisi ja miten ne sinne vielä asennettaisiinkin. Nimittäin olen tullut aivan 100% kalenteri/muistutus/tehtävä-riippuvaiseksi. Päässäni ei pysy enää oikein mikään. Joskaan se nyt ei ole mitään uutta, johan sitä olen valitellut ainakin viimeisen reilun vuoden, ellen pitempäänkin…

 

Kaikenlaista siellä on kyllä. Lähinnä sitä sellaista pitkäkestoiseen muistiin tallentunutta dataa oikein kiitettävästi. Tässä kun on kevään mittaan tullut aika lunastaa näitä lupauksia täällä töissä, olen omaksikin hämmästyksekseni huomannut osaavani ja tietäväni paljon paljon enemmän kuin edes kuvittelin. Sieltä se asia vaan suoltuu jostakin takaraivosta kun sitä oikeasti tarvitsee. Hurjaa!

 

Mutta sitten kun pitäisi muistaa maksaa laskut. Laittaa lapselle eväitä päiväkodin metsäretkeä varten. Viedä lapsi hammaslääkäriin (tai röntgeniin oikomisseulontaa varten). Varata aika lääkärille. Valita lastenhuoneiden seinien maalit. Soittaa isoäidille! Ottaa pää, tietokone ja avaimet mukaan töihin. Muistaa, mitä tekee huomenna tai ylihuomenna töissä tai illalla – seuraavasta viikosta puhumattakaan!

 

Syvä huokaus kertoo kaiken. Kalenterini (joka sujuvasti sykronoituu Outlookin ja kännykän väliä, joten esim. tässä koneen ääressä istuessani san muistutksetkin oikein tuplana 😉 ) on täynnä merkintöjä, kuten "tee metsäretkieväät", "soita lääkäriaika", "tarkista leiriaikataulu" jne. ja Outlookini ToDo-lista täynnä tehtäviä "valmistele se-ja-se", "tarkista tuo", "ota ne-ja-ne mukaan" jne. Toisaalta, onhan se hyvä, että edes on moiset apuvälineet olemassa 😛

 

Ehkäpä sitä syksyllä taas on vähän paremmalla mallilla taas pää sisäpuoleltakin, kun saa kohta levätä koko piiitkän (5 viikon 🙂 ) loman? Toiveajattelua, luulen… Mutta ainakin pääni on ulkoisesti varmaan loman jälkeen paremmassa mallissa? Vai liekö sekin vain toiveajattelua, ei kai tämä minunkaan tukkani niin nopsaan kasva? Oh well, palataan asiaan, öh, joskus?