Olipa jähmeä aamu tänään. Voisi luulla, että perjantai olisi jotenkin parempi kuin maanantai, mutta oikeastaan perjantaiaamu on yhtä paha kuin maanantaiaamu. Perjantaiaamuna on jo arkiviikon jäljiltä niin poikki, ettei millään jaksaisi enää sitä yhtä päivää puurtaa läpi. Mutta niin se vaan on, että perjantai on yhtä pakollinen asia kuin maanantaikin, joten elettävä sekin vain on. Töiden jälkeen ilta yleensä on jo sitten mukavaa. Ja silloin voi jo huokaista, että TGIF. Muttei vielä aamulla.
Tänä aamuna herättiin kaikki hyvin väsyneinä. Tyttärillä on yhä vieläkin vaikeuksia nukahtaa iltaisin, joten herääminen aamulla on vielä vaikeampaa kuin ennen, tosikoisella varsinkin. Ja tänään olikin sitten kaikki nurinperin heti heräämisestä asti. "EI! En syö tota jugurttia!" Ok, ei sitten, ei ole tarjolla muutakaan. Sitten vaan aamupesulle. "EI! En mene aamupesulle!" No sitä nyt ei kysytä kylläkään. "EI! En riisu pyjamaa! EI! En tule yläkertaan! EI! En…" Niin ja siis tytärhän on kuukauden päästä viisvee, ei siis suinkaan kaksi. Ja hoitopäivän jälkeen sama meno jatkui, tosin niin päin, että neitonen sai raivarin "Mä HALUUN banaania!" juuri kun olisi pitänyt istua päivällispöytään ja sitäpä huusi ja raivosi hyvän tovin. Univelkaa, univelkaa.
Sitä tosin on tässä itselläkin. Joka ilta tulee keikuttua koneella tai muuten tuonne puolille öin. Ja silloinkin kun saan itseni sänkyyn jo yhdentoista maissa, pyöriskelen hereillä vaikka kuinka kauan ennen nukahtamista levottomaan uneen. Juu, unihäiriöt ovat taas täällä. Eilen illallakin oltiin nukkumassa jo yhdentoista aikaan, mutta minä kääntyilin ja kuuntelin miehen tasaista unituhinaa kateellisena siitä, että taas hän oli jo nukahtanut, mutta nukkumatti vaan oli unohtanut minut. Ja kun viimein vaivuin uneen, näin levottomia unia, pyöriskelin ja heräilin pitkin yötä. Puoli seitsemältä kellon soidessa olisi tietenkin nukuttanut makeasti, mutta pakko oli raahautua ylös. Esikoisen koulukyyti oli klo 7:15. Epäinhimilliseen aikaan…
Ei sillä, minullakin oli ihan hyvä syy mennä töihin ajoissa, joten ylös vaan. Kuuntelemaan tosikoisen kiukkua. Tosin lähdin niin aikaisin, että aamupesuhuudoista kuulin vain alun miehen jäädessä hoitelemaan sitä puolta, kunhan oli ensin myös saanut itsensä ylös (huomattavasti minua ja esikoista myöhemmin). Maa oli taas riitteessä, ei sitä oikein voinut lumeksi kutsua, kun sitä valkoista oli hädin tuskin puolta senttiä. Mutta juuri sen verran, että maa oli valkoinen. Melkein ainakin. Ja oli pakkasta, huikeat 5 astetta, ettei peräti tämän helmikuun pakkasennätys 😀
Auton tuulilasi oli tolpasta huolimatta vielä vähän jäässä (en yhtään tiedä, mihin ajankohtaan mies on ajastuksen laskenut, jonnekin sinne päin kai, muttei näemmä pakkasella riitä ihan ainakaan näin aikaseen lähtöön), enkä meinannut saada tolpan luukkua auki. Avain ei vaan meinannut kääntyä. Ja radiokin soitti jotain rockjazzia, hiukan outoa musaa, kun käynnistin auton.
Tulisi nyt jo oikeasti kevät! Tämä lunta-vettä-lunta-vettä-aurinkoa-vettä-lunta on ihan hölmöä. Tänäänkin sitten työmatkalla paistoi nouseva aurinko, ihana phenomenon, vaikka onhan sitä siis tosiaan nyt viime aikoina aina silloin tällöin näkynyt. Mutta sitten päivällä satoi taas lunta, joka tosin vetenä suli maahan, sillä oltiin kuitenkin useita asteita taas jo plussan puolella. Miten outo "talvi". Melkein pahempi kuin lumitalvi, loppujen lopuksi.
System Failure for the Masses 
Vai viisvee uhmat. Mulle aikoinaan neuvolasta ilmoitettiin viisivuotiaan olevan rauhallinen ja seesteinen. kenenköhän viisivuotiaasta oli kyse, ei meidän ainakaan.
Tyttö oli tulta ja tappuraa, ja niin kiukkuneinen pikkunoita ettei tosikaan. kerran veljen synttäreillä (toukokuu) lumiräntää satoi ja tyttö halusi shortsit jalkaan. En suostunut, mutta puki silti, ja karkasi pihalle, jossa jahtasin häntä vartin aivan raivona. Lopulta sain kiinni ja kun ei muu auttanut nappasin rikkumaan lanteilleni, ja raahasin kirkuvan raivoavan tyttreni kotiin. Naapuri huusi parvekkeelta:"Sari, onko kivaa.."?Tyttö huusi puolituntia sisällä suoraa kirkumista, ja minä istuin eteisen oven edessä ettei pääse karkaamaan. Ja tämä oli vain yksi eripura ärripurri tempaus,..niitä oli lukemattomia, tämä unohtumattomin.
Siinä vaiheessa olin valmis laittamaan hänet kasvatuslaitokseen, mutta päädyin soittamaan neuvolaan. Täti siis totesi että-omituista, viisi vuotiaat ovat yleensä kovin seesteisiä. Tämä oli keväällä, ja tyttö meni siis eskariin elokuussa. Siloin tahti muuttui, jännitys laukesi, ja hän huomasi olevansa "isotyttö"
Montakohan kertaa olen sihauttanut hampaitteni välistä, että-"toivon todella että kun sinä saat lapsia niin ne näyttävät samat temput kuin äitinsä pienenä..ja vielä paljon pahemmin….."Hih.
Mukavaa viikonloppua:)