Toiset matkustaa jatkuvasti, eikä lentokenttä- ja hotellielämässä ole heille mitään ihmeellistä. Minä matkustin lentokoneella yksin ensimmäistä kertaa elämässäni viime tammikuussa, peräti Kuopioon asti. Ja sitten oli se Kanarian reissu ilman miestäni, mutta viime metreille asti yhdessä mutsini kanssa. Paluu sieltä lasten kanssa opetti minulle, että on minusta itsenäiseksi matkustajaksi. And there’s really nothing to it. Kun on kerran voittanut pelkonsa, tietää selviävänsä.
Mutta kyllähän tämä matkaaminen avartaa ja kun on ihan yksin liikkeellä koneenvaihtojen ja muiden kera, kyllähän siinä muutama jännityshetkikin on. Tällaiselle varmistelijalle varsinkin, eilen Köpiksessäkin tarkistin portin moneen kertaan siinä koneen lähtöä odotellessani. Itse matkustaminenhan ei sinänsä ole kovinkaan monimutkaista. Ne on ne mahdolliset virhekohdat, jotka pelottavat. Mitä jos olenkin väärällä portilla ja myöhästyn koneestani? Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kuten jo todettua, pääsin onnellisesti perille.
Illalla nukahdin mukavaan hotellisänkyyni, mutta nukuin hiukan levottoman yön. Tuntematon aina kuitenkin vähän pelottaa. Aamulla heräsin kuudelta ihmettelemään, miksei puhelin ollut vielä herättänyt minua – sisäinen kelloni taisi yrittää sanoa, että kello muka olisi jo seitsemän. Tunnin verran vielä nukuin ja puhelimen soidessa euroaikaa seitsemältä viimein avasin silmäni. Tai yritin ja suljin ne taas ja yritin uudestaan, kunnes seitsemää yli seitsemän viimein onnistuin. Minä olen snoozaaja.
Aamupala hotellissa oli huikea kokemus. Ensinnäkin virhepelkonikin ehti jo kehiin: ihan ensiksi murtaen englantia puhuva henkilö pyysi minulta kuittauksen kuittiin "sign in for the convention please" – mihinkähän nimeni oikein laitoin? Meneeköhän 21euroa nyt omalta kortiltani? Jaiks! Sitten totesin, että koska en ymmärrä, olen jo beyond caring. Sittenpähän menee jos menee. Mutta aavistuksen verran huomasin käteni vapisevan nimeäni raapustaessani. Mutta itse aamupala. Yksi sana: OOOH!
Aamupalan jälkeen palasin huoneeseeni hakemaan tietokoneeni ja palasin etsimään koulutusta. Löysin perille ja koulutus on mielenkiintoinen! Viereeni eksyi sattumalta istumaan toinen suomalainen, kollegani kilpailijalta 😉 Mukavalta vaikuttaa, kiva saada uusia tuttavuuksia! Mielenkiintoista sinänsä, että täällä miehisessä it-maailmassa meitä taitaa olla neljä naista yli 20 miehen joukossa. Naisista 50% tulee naisasioiden edelläkävijämaa-Suomesta. Minä ja uusi tuttavuuteni – josta tuli heti facebook-ystävä myös 😉
Lounas täällä hotellissa oli myös OOH-kokemus. Ainoana miinuksena pöytäseura. Tulimme uuden tuttavuuteni kanssa syömään niin myöhään, että emme enää päässeet samaan pöytään syömään. Mingle is good, right? Mutta jouduin selaiseen pohjoismaiseen pöytään, jossa pöytäseurani oli kotoisin Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Kotoista, luulisi, mutta kun puhuivat mokomat tietenkin vain ruotsia kuka mitenkin viäntäen, sain syödä ihan suu kiinni. Niukin naukin ymmärsin satunnaisesti mistä kaverit puhuivat ja sekin lähinnä ruotsin seassa mainittujen teknologioiden nimien ansiosta… Ei se mitään. Ruoka oli mahtavaa!
Neljään asti jatkuu koulutus ja sitten minulla on vuorossa seikkailu junalla Brysseliä katsastamaan, ettei tarvitse tyytyä siihen, että on nähnyt Brysselin ilmasta 😉 Ilmasta jokainen kaupunki näyttää samanlaiselta, etenkin pimeässä kun koko maailma on kuin suuri valonauhoin neulottu tilkkutäkki. Tiedän, että selviäisin siitäkin retkestä yksinkin, mutta on ihan kiva, että saankin seuraa kollegastani. Seikkailu yhdessä on aina mukavampaa ja helpompaakin kuin seikkailu yksin.
Niin se kuitenkin on, että jos ei mitään koskaan uskalla, ei mitään koskaan opi. Toisella kerralla asiat tuntuvat jo paljon helpommilta ja tuntematonkin on vähän vähemmän tuntematonta. Pienen ihmisen pientä maailmanvalloitusta, vähän kerrassaan. Ja tämä on kivaa!
System Failure for the Masses 
Minäkin aikoinani olin satavarma, että jos minut olisi luotu lentämään, minulle olisivat kasvaneet siivet selkään. Ensimmäinen lentoni sitten melkein iski pelosta tajuttomaksi, sillä en voinut millään maailmassa ymmärtää, että sellainen suuri ja painava peltikasa pysyy ylhäällä. Pysyi ja sen jälkeen on lennetty uudelleen paltikasoilla, jotka kaikki ovat pysyneet laskeutumiseensa asti ylhäällä, ukkosista ja turbulensseista huolimatta. Kyllä silti edelleen jännittää jo lentoasemalla – ei sitten enää koneessa.
Hyvää viikon jatkoa sinulle:)