Tällä viikolla, tarkkaan ottaen eilen ja tänään, on töihin pääseminen ollut raivostuttavan hankalaa. Työmatkalla on noin 5000 syytä tehdä etätöitä – kaikki ne muut työmatka-autoilijat nimittäin. Aina se vaan ei ole mahdollista istua oman keittiön pöydän ääressä; asiakkaat eivät jostain syystä tule meille vaan Mooseksen pitää ihan mennä sen vuoren tykö.

 

Eilen aamulla ajattelin radiomainosten (ja parkkiongelmien) innostamana siirtyä edes päiväksi "yhdistettyyn" eli jättää auton Vantaankoskelle ja jatkaa junalla stadiin. Kaikki meni hyvin, kunnes olin melkein junalaiturilla. Eräs ystävällinen naisihminen pysäytti minut ja kertoi, että junat eivät kulje eikä tiedetä, milloin ne taas alkavat liikkua.

 

Mikäs siinä sitten auttoi kuin palata autoon ja jatkaa matkaa sillä. Mahdollisuudet risteilivät mielessä, mutta koska en halunnut ottaa riskiä, että kolmenkympin päiväpaikoitusmaksu jää itse maksettavaksi, en ajanut keskustan parkkihalleihin vaan oman työpaikan halliin. Ja siitä sitten – koska ne junat ei tiettävästi kulkeneet (vaikka sitten niitä kiskoilla näinkin!) spåralla stadiin. Ja niinpä 45minuutin työmatka muuttui näppärästi 1,5tunnin työmatkaksi – luonnollisesti myös jouduin pysähtymään joka valoissa! Eikä yhtään ottanut pannuun, ei…

 

Tänä aamuna olisi junat kulkeneet taas, mutta en minä omalle työpaikalle yhdistetyllä halunnut tulla, joten ajoin ihan koko matkan omalla autolla. Jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että täytyy olla aika kaheli ajaakseen 30km matkan sellaisessa ruuhkassa kuin tänäkin aamuna oli. Vähintään puolet matkasta köröteltiin kahtakymppiä. Ja matka kesti taas. Vähän sateinen ilma ja kaikki istuu autoissaan. Junailisivat nyt vaan ne jotka normaalistikin junailevat, että me muut saataisiin rauhassa autoilla!

 

Olin siis myöhässä töistä (siis ei ihan myöhässä, mutta liian myöhään) niin eilen kuin tänäänkin. Vaikka niin ajoissa luulin kumpanakin aamuna lähteneeni. Liikenne pk-seudulla sukettaa. Pitää muuttaa Lappiin. Siellä on tilaa. Toisaalta, siellä ei ole töitä. Quel dilemma.