MIKSI pitää sataa juuri kun meillä tehdään perustuksia, vaikka koko kevät on ollut niin kuivaa?

 

MIKSI pitää sataa, juuri kun esikoisella on Klaukkalan eskarien yhteinen ulkotapahtuma?

 

MIKSI juuri minun koneeni verkkoyhteydessä on jotain ihan hämärää? Pala palalta mysteeri alkaa selvitä ja nyt jo tiedän, miten saan yhteyden kotona pelittämään. Mutta on se nyt outoa joutua tekemään kikkakakkosia yhteyden eteen! Sitä paitsi, nyt se sitten temppuili täällä töissäkin. Omituinen laite!

 

MIKSI pitää olla niin väsynyt?

 

MIKSI en osaa tänään tehdä muuta kuin kysyä miksi?

 

Taidan hakea lisää kahvia.

It’s just another manic monday… I really don’t like mondays. Not that many people do, I guess. And most of all, I don’t like monday mornings.

 

Typically for the night before monday, I didn’t sleep too well. Thoughts whirling around in my mind, twistin’ and shoutin’. Stressful thoughts, mostly, about the house, money, work, money… just stuff. And money. Somehow in the midst of all, it has become a major player in my life again. Actually, the loss of it of course. We are living in a world where 1€=6mk but 1mk=1€. Weird math, huh?

 

So anyway, when my alarm went off, I was dead tired. Just wanting to dig deeper under the covers, forget the rest of the world exists. Sleep until I could sleep no more. But the responsible me dragged myself out of bed and off to work. So here I am. Have been for pretty many hours and my day’s almost done. Went by quickly after all. With something essential to work on.

 

Monday’s don’t really differ from other days all that much. It’s always hard to get out of bed. I’d always want to sleep some more. But it’s the beginning of a new week, with four more mornings to go. Way too many! Wednesday is my favorite work day – aside from Friday, naturally. When Wednesday is over, we’re closer to the next weekend than to the prior one.

 

Usually weeks fly by faster than I can cope. Usually I like my work enough to rather work overtime than undertime. But today, I’m more than happy to leave at three to get the kids and take them to their dance lessons. At this time of the year, especially one as hectic as this one, I’m counting days to summer vacation. Six weeks. That’s all. But it’s six weeks too many. I’m on borrowed time. Sooo tired.

 

It seems that my Duracell batteries are waring off after all. My friends at work called me the duracell bunny not too long ago. Always in move, always full of energy. Maybe so, but even the most long lasting batteries need to be charged every ones in a while. And now my batteries are beeping almost-empty. Weekends are only cpr.

 

Five leisurely holiday-weeks looming before my eyes. Often I sort of envy the people who travel on their vacations when I’m not bound to go anywhere. But this year, to be perfectly honest, I don’t even want to go anywhere! I’m really looking forward to long mornings and free time with the kids. Just hangin’ around, doing whatever we like. Oh the glory of that!

 

29 (work)days, and counting.

Viikko sitten lauantaiaamuna tyttäret laittoivat aivan itsenäisesti voileivät ja mehulasilliset tarjottimelle ja kantoivat isille ja äitille aamupalan sänkyyn. Ihan tuosta noin vaan, koska se tuntui mukavalta ajatukselta. Mitä se olikin 🙂

 

Viime aikoina olen tainnut lähinnä valittaa lapsistani. Oikeudenmukaisuuden nimissä on siis syytä kirjoittaa tänne jotain kaikesta siitä hyvästä ja ihanasta, minkä he elämääni ovat tuoneet. Koska viime kädessä se kuitenkin on se mikä merkitsee. Mikä voittaa kaikki ne huonot hetket. Mikä kultaa ne muistot lasten lapsuusajalta. Muutaman vuoden kuluttua joudun lukemaan blogistani, että elämä todella oli välillä lasten kanssa niin haastavaa kuin nyt on. Ei sillä että kuvittelisin sen jotenkin helpottavan lähivuosina 😉

 

On päiviä, jotka tuntuvat olevan täynnä pelkkää huutoa, riitaa, raivoa, komentamista ja tottelemattomuutta, koska kaikki ovat väsyneitä. Mutta oikeasti, rehellisyyden nimissä, kyllä niitä hyviä hetkiä on paljon enemmän. Hetkiä, jolloin luetaan yhdessä kirjaa tai pelataan pelejä. Jolloin jutellaan mukavia tai halitaan tai kutitellaan. Jolloin tehdään yhdessä retki kauppaan tai leikkipuistoon tai tontille.

 

Nautin todella tytärteni seurasta. On kiva kuulla heidän juttujaan päiväkodista, missä en itse ole näkemässä ja kuulemassa miten heidän päivänsä siellä menevät. On kiva jutella erilaisista asioista, kertoa heille juttuja, opettaa asioita ja ihan vaan kuunnella, mitä heillä on kerrottavana. Vaikka jutut välillä ovatkin mitä käsittämätöntä höpsismiä, useimmiten ne ovat täyttä asiaa. Lapset ovat hurjan fiksuja ja tekevät ympäristöstään havaintoja paljon tehokkaammin kuin me aikuiset.

 

Ja nyt kun esikoinen on todella päässyt pyöräilyn makuun, olemme tehneet muutaman kilometrin pyöräretkiä aina silloin tällöin, minä ja tytöt. Ne ovat mukavaa leppoisaa menoa, minäkin aina-sata-lasissa-polkija olen saanut opetella rauhallisen pyöräilyn taitoa 🙂 Hiukan pelottavaa se pyöräily tosin välillä on, kun tosikoisella on melkoinen kilpailuvietti ja ainakin yrittää aina viilettää jossain meidän muiden edellä, eikä meinaa aina muistaa pysähtyä teiden ylityksiin. Ja tänään jouduimme jopa vähän matkaa menemään maantien vartta (tätä landea…), jolloin en antanut polkea vaan talutettiin se pätkä. Tuntui jotenkin turvallisemmalta.

 

Tämänpäiväinen pyöräretki vei meidät tontin kautta uimarannalle, missä ei uitu, mutta syötiin eväät siinä järvenrannalla. Tytöt kyllä matkalla harmittelivat, että simmarit jäi kotiin. Jos olisin antanut, olisivat takuulla lutranneetkin, esikoinen ainakin! Siinä reissussa katselin tosikoisen menoa ja tulin siihen tulokseen, että ne apparit ovat kyllä turhat kapineet. Kotiin päästyämme otin ne pois, treenattiin vartti ja avot, neiti polki ilman. Ja oppi samaan syssyyn lähtemään liikkeellekin itse. Tosiaankin turhat!

 

Tänään tehtiin myös mukava shoppailureissu Jumboon. Kaikkiaan, kiva päivä. Yksi monista 🙂

Eilen aamulla tulin töihin ja kaivoin koneeni esille, herätin hibernate-tilasta, mutten vielä kirjautunut sisään, vaan lähdin alakerran ravintolaan aamukahville, kuten melkein joka aamu. Ravintolassa on aamupala-buffet ja minulla on ihan vakiintunut tehokas systeemi, jolla aamupalani laitan: leipä paahtimeen, kahvin hakuun, leikkeleet ja kurkut lautaselle, leipä paahtimesta ja pöytään.

 

Eilen tehosysteemini tyssäsi kahvin hakuun ja leipäkin paloi paahtimessa, kun en ollut ajoissa pompauttamassa sitä ylös.

 

Kahvikupit ovat nurinperin pinossa sellaisen ison kahvitönikän vieressä. Nostin itselleni kupin, kun tajusin, että siihen oli tarttunut toinen kiinni ja se uhkasi pudota! Refleksinomaisesti toinen käteni reagoi ja nousi nappaamaan toista kuppia, mutta osuikin matkalla pöydän reunaan ja kahvitönikän hanan alla olevaan ritilään. Täsmälleen ottaen vasen pikkusormeni osui. Menin kaksinkerroin tuskasta.

 

Sain saman tien jäitä sormeani varten ja kun pahin kipu vähän hellitti otin kahvini ja leipäni ja leikkeleeni ja menin pöytään niiden kanssa. Siinä istuessani alkoi pyörryttää. Enkä saanut palaakaan syötyä. Yritin nousta mennäkseni yläkertaan sohvalle pitkäkseni, mutta tajusin parin askeleen jälkeen, etten selviäisi ylös asti. Palasin pyötään ja kun työkaverit läheisestä pöydästä nousivat lähteäkseen, pyysin jotakuta auttamaan. Yksi katsoikin, että selvisin ravintolan sohvalle asti pitkäkseni ja odotti vielä että olin lopulta okei. Jotenkin noloa. Mutten mitään sille voinutkaan.

 

Pikkusormessa kipu jatkui ja se turposi. Kävin työpaikkalääkärillä näyttämässä sormea, se ei onneksi ole murtunut. Sinisenkirjava se kuitenkin on, ja yhä kipeä. Sain särkylääkettä ja siteen käteeni, lähinnä suojaamaan sormea vääntymiseltä ja taivuttelulta ja uusilta iskuilta. Jotenkin koominen työtapaturma.

 

Kovin monta työtapaturmaa minulle ei elämäni aikana olekaan sattunut, mutta koomista kyllä, se ainoa toinen lääkärikäyntiä vaatinut tapaus jonka muistan, sattui myös pikkusormeen, joskin oikean käden pikkusormeen. Olin viidentoista ja kaupassa kesätöissä, kun Russian sweppis-pullo räjähti käsiini ja oikea pikkusormi sai vekin, joka piti ihan ommella. Työtapaturma-alttiit pikkusormet 😉

 

Vasemmassakin pikkusormessa muuten on tikit, ne on ommeltu siihen ollessani kahden, jolloin kyseinen sormi jäi Valintatalon oven saranapuolen väliin ja sormenpää melkein irtosi. Hassusti tapaturmat kasautuvat samoille sormille. Vain kaksi muuta sormea pikkurillien lisäksi on kokenut kovia. Vasen etusormi, johon leikkasin joskus palkeenkielen saksilla ja joka jäi koulun raskaan ulko-oven väliin, saranapuolelle (jolloi myös meinasin pyörtyä matkalla terkkarille). Ja oikea keskisormi, joka on saanut lentopallosta useammin kuin jaksan muistaa, minkä johdosta sen keskimmäinen nivel on yhtä monta kertaa mennyt murskaksi.

 

Lääkäri muuten luuli ensin pikkusormeni vääntyneen viimeisestä nivelestään, kunnes esittelin toisenkin käteni ja kerroin, että ne ovat aina olleet kierot.

Ehkä hiukan huolestuttavaa olla tilassa, jossa edes kirjoittaminen ei meinaa maistua. Sehän on sentään yleensä se väylä, jota pitkin tuuletun. Ja nyt sekin tuntuu olevan jotenkin tukossa. Kaikki sai alkunsa äitienpäivästä, jonka olisi pitänyt minullekin olla juhlapäivä. Tai oikeastaan täytyy mennä aika paljonkin taaksepäin ihan oikeasti, mutta kaikki purkautui äitienpäivänä.

 

En ole edes ymmärtänyt olevani niin väsynyt kuin huomasin eilen olevani. Asiaan lienee montakin syytä, joista osaan en tässä ja nyt kajoa ollenkaan. Pähkinänkuoressa, kuten peanutseille sopii, elämässäni on vaan liian monta asiaa menossa yhtaikaa ja se aiheuttaa pistesaldon ylittymistä ja väsymystä. Vaikka valtaosa siitä kaikesta on positiivista, pienetkin negatiiviset seikat kuten kiukuttelevat vistat ja muksut keikauttavat kuppini nurin. Normaalisti vain jaksan ja ajan eteenpäin kuin höyryjuna, koska minun on pakko. Mutta ei eilen. Eilen oli äiti paikalla ja pieni lapsi minussa pääsi valloilleen.

 

Äideillä on taipumus nostaa pintaan koko ihmisen tunnekirjo. Äidit saavat päälleen lapsen suurimmat vihan tunteet, mutta onneksi myös sen kaikkein suurimman rakkauden – ellei asiat ole pahasti vinossa. Ja kaiken mikä siihen väliin mahtuu. Äiti on vahva, äiti kantaa, kun lapsi on väsynyt tai lapseen sattuu. Äidin kanssa ei tarvitse itse olla vahva, äidin kanssa voi pudottaa kaiken rakennetun panssarin.

 

Tosikoistyttäreni sattui olemaan pihalla samalla kun purin sieluani äidilleni. Englanniksi, mikä sai tyttärenkin puhumaan "englantia", joka tosin kuulosti kovasti ranskalta 😉 Tytär ei siis tietenkään ymmärtänyt mitään puhutusta, mutta näki itkun ja lapsen tavoin aisti ja vaistosi oman äitinsä ahdingon. Tytär kiipesi syliini aurinkotuoliin ja hali ja rutisti ja yritti lohduttaa parhailla nelivuotiaan taidoillaan. Märillä pusuilla ja suloisilla mama-hellittelyillä, jotka pikku bambinani on jostain keksinyt.

 

Yritin vakuuttaa, että äidillä on kaikki ihan hyvin, joskus vaan aikuisiakin itkettää, mutta tytär ei vakuuttunut. Herkkä vaisto. Vaikka melko pian siitä rauhoituin, ja meille tuli hälinääkin siskoni saapuessa meille miehensä kanssa, jäi oma oloni apeaksi – ja taitaa olla sitä vieläkin. Illalla vielä tosikoisella oli äitihätä. Hoki sängyssään, ettei voi olla ilman äitiä, äidin pitää olla hänen kanssaan. Tiukka rutistus kaulastani ja "mama!" ja vastaukseni "bambina, cara mia". (Hölmistynyt lapsi: "Mikä karmia?!" 😀 ).

 

Yölläkin vielä kömpi pieni lapsoseni viereeni. Huoli äidistä taisi olla voimakas. Harvoinpa minä lasteni nähden itkenkään. Kun itken, he säikähtävät. Äidin kuuluu olla vahva ja voimakas. Äidin kuuluu voida kantaa lasten taakat, joten onhan se huolestuttavaa, jos äiti ei jaksakaan kantaa omiaan! Mutta eilen olinkin enemmän lapsi kuin äiti. Tarvitsin omaa äitiäni kantamaan kanssani minun taakkaani, vaikka tiedän, että hänelläkin on omansa. Ja sitten jaksan taas olla vahva omille tyttärilleni.

 

The mysterous bond of mamas and bambinas. Mothers and daughters.

 

[Oli äitienpäivä ihanakin: sain mitä suurenmoisimmat kortit ja itsetehdyt liinat ja kukatkin, ja aamupalan vuoteeseen – mehun vähän liiankin kirjaimellisesti 😀 Ja oli hyvää seuraa ja hyvää ruokaa. On minulla ihana perhe. Oikeasti.]