Olisi epäreilua sanoa, ettei mies ole nykyään koskaan kotona tai muuten minun ja lasten kanssa, koska viime viikonloppunakin oltiin yhdessä (tai sitten minä olin vuorostani menossa) oikeastaan koko viikonloppu. Nyt on sattuneista syistä viime aikoina ajeltu työmatkojakin yhdessä (tosin ei tänään enää) ja mies on aina piipahtanut työpäivän jälkeen kotona vaatteita vaihtamassa ennen tontille menoa, joten oikeastaan ei varsinaisesti vaikuta siltä, että se on joka ilta poissa.

 

Mutta onhan se ja tuntuuhan se. En minä valita, siellä se raataa meidän talon eteen, minkä ehtii. Ja minä yritän huolehtia lapset ja nykyisen kodin sillä välin. Nostan kyllä hattua yksinhuoltajille, kun kaikesta selviytyvät yksin, aina.

 

Niin mukavaa kuin meillä tyttöjen kanssa onkin, tytöt kaipaavat iskää. Sen huomaa sekä ihan sanoista (millon isi lähtee meidän kanssa pyöräilemään? mä haluisin, että iskäkin tulis meidän mukaan retkelle. jne.) että siitä, millä intensiteetillä vaativat huomiota minulta. Äiti, kato! Äiti, tule auttamaan! Äiti, voiksä tehdä… Äiti, voiksä lukea… Äiti äiti äiti, sitä, tätä, tuota ja viittä muuta. Eilenkin yritin vain täyttää tiskikonetta ja siinä kesti kauan kun koko ajan jompi kumpi huusi äitiä.

 

Sanotaan, että äiti on kaunein sana maailmassa. Mutta jos sitä kuulee liikaa, siitä alkaa saada näppylöitä. Eilen tunsin tukehtuvani jatkuviin äiti-huutoihin. Jossain vaiheessa olin jo varma, että jos vielä kerran kuulen sanan äiti, alan kirkua. Sitten tuli hengähdyshetki, tytöt pelasivat tietokoneella (eri koneilla) ja minä tein jotain omallani. Äiti-huudot harveni, jouduin nousemaan vain noin viiden minuutin välein 😉

 

Siis oikeasti on paljon hauskempaa viettää aikaa lasten kanssa, pyöräillä, pelata, lukea tai jotain, kuin tehdä kotitöitä. Mutta kun nyt se alkaa taas pahasti näkyä himassa. Siellä olisi pakko imuroida, laittaa pyykkejä ja siivota vähän muutenkin. Mutta heti kun ryhdyn kotitöihin, lapset huutavat tauotta äitiä. Kun ei ole ketään muutakaan, keneltä huomiota pyytää hoitopäivän jälkeen. Enkä jaksa siivota enää ysin jälkeen illalla.

 

Viime yönä näin unta, että lapset hyörivät villeinä ja minä yritin paimentaa heitä aivan epätoivoisena. Tytöt huusivat isiä ja minä yritin selittää, että isi nyt on siellä tontilla, eikä vähään aikaan ole tulossa kotiin. Heräsin unesta hiestä märkänä. Samaan aikaan kuin esikoinen omasta painajaisestaan. Siirryin joksikin aikaa nukkumaan tyttären viereen, kunnes minulle tuli kylmä (tytär nukkuu peittonsa päällä) ja palasin omaan sänkyyn. Loppuyön näin unta SharePointista. Voi tätä elämää.

Sangen mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen nettiyhteys pelaa jälleen kotona, koneelta kuin koneelta.

 

Ja vähemmän mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen Mazdakin on taas käyttökunnossa, tällä kertaa näinkin vikkelästi!

 

Ulkona on ihana trooppinen ilmanala, ukkostahan se enteilee, mutta mitäs tuosta.

 

Bikinikausi on avattu ja suorastaan uusilla bikineillä. Käytiin eilen lasten kanssa jäätelöpäivällisellä paikallisella jädekiskalla ja samalla matkalla paikallisessa Seppälässä, mistä ostin uudet bikinit ja kolmet shortsit. Olen ne ansainnutkin 🙂

 

Ok, olen yhä poikki, mutta tällä hetkellä minulla on töissäkin taas oikea agenda ja (itse asetettu) deadline asialle. Pää savuaa, mutta savutkoon.

 

Tänään olen jopa lauleskellut koko päivän töissä, pitkästä aikaa, ja pyörinyt piruetteja käytävällä. En siis ainakaan kamalan down voi olla!

 

Jos jotain parannettavaa haluaa löytää, miehen kanssa kommunikointi voisi olla helpompaakin. Onnistuttiin tänään ymmärtämään toisiamme väärin jopa vallitsevasta säätilasta puhuessamme 😮 Noh, sellaista se välillä on. Kommukatio-häriöitä. Tärkeämmistä asioista ei sentään olla viime aikoina kinattu.

Pienet jalat vispaavat minkä ehtivät ja pyörä kiitää hurjaa vauhtia eteenpäin. Tulee alamäki, jota seuraa ylämäki, tyttö melkein menettää pyörän hallinnan pienessä töyssyssä, jolloin tyttö hihkuu äidille: "Äiti, mä ajoin ylinopeutta!"

 

Viime kesänä kumpikin tyttäristä pelkäsi alamäkiä. Pienempi lähinnä "mitä isompi edellä" -periaatteella, mutta kuitenkin, alamäet olivat molemmille kauhistus. Esikoinen ei tosin paljon pyöräillyt muutenkaan, kuten on ennenkin tullut mainittua. Takana on se aika. Nyt kumpikin ajaa, minkä pyörästä lähtee, alamäissä saa huutaa vähän toppuuttelemaan, että ehtii jarruttaa, jos tulee tienylityksiä vastaan.

 

Minä olen itse aina ajanut kovaa. En ole tuntenut käsitettä sunnuntaipyöräily ennen kuin nyt lasten kanssa (kun ei ne nyt vielä niin kovaa polje tasaisella, eikä ole tarpeenkaan). Matkoja polkiessani (yksin) pyörän mittari näyttää noin kolmeakymppiä ja alamäet mennään yli neljääkymppiä. Ja perillä olen aivan hiessä. Siksi en voisi työmatkoja polkea, vaikka matka olisi sopivakin.

 

Ajanhan minä autollakin kovaa. Avensiksen parhaita puolia on loistava kiihtyvyys ja huonoimpia se, ettei sillä edes huomaa ajavansa kovaa 😉 Menee helposti oikean ylinopeuden puolelle, ihan huomaamatta. Siksi(kin) käytän paljon vakionopeudensäädintä. Vaikka aika yläkanttiin senkin aina säädän.

 

Lapset autossa aina huutavat: "Ohita noi! Aja kovempaa, noi toiset saa meidät kiinni!" Siinä sitten yritän kuuroille korville esittää pientä liikennevalistusta ja selittää, ettei liikenne ole mikään skaba vaan pitää ajaa turvallisesti. Jos ajetaan jostain syystä molemmilla autoilla samaa matkaa, haluavat lapset aina olla siinä autossa, joka on edellä ja jos ollaan toisen perässä, huutavat: "Ohita isi/äiti, ohita isi/äiti!" Mikä EI tarkoita sitä, että vanhemmat lähtisivät leikkiin mukaan, mutta motarilla, hmm… ei siitä toisen ohittamisesta haittaakaan ole 😀

 

Vanhempiinsa tulleet 😉 Onneksi myös siinä suhteessa, että heillä vauhtihulluuden lisäksi on myös se terve itsesuojeluvaisto, joka todellisuudessa saa ajamaan kuitenkin turvallisesti.

Lauantaiaamu. Ei voi puhua rauhallisesta viikonloppuaamusta, vaikkei aivan kukonlaulun aikaan tarvinnutkaan herätä. Kiire tuli, kun yritettiin luotsata lapset aamupesulle ja lähtövalmiiksi kymmeneksi. Vähän siitä myöhästyttiin, mutta Kulttuuritalolla oltiin sentään ajoissa. Yhdeltätoista oli esikoisen kenraaliharkkojen lava-aika ja sitä ennen piti vaihtaa vaatteet. Perään sitten puoli kahdeltatoista lavalle pääsivät pikku-pingviinit, tosikoinen joukossaan. Kenraalit menivät hienosti, kyllä he ovatki suloisia pieniä tanssijoita!

 

Kenraalien jälkeen kiidimme kotiin, pikainen (ja hiukan epätoivoinen) yritys saada lapset syömään jotain ja vaatteiden vaihto. Kiire tuli taas, mikä oli odotettavissakin, mutta oltiin sentään ajoissa tyttöjen pikkuisen serkkuvauvan ristiäisissä. Ristiäiset olivat mukavat ja tyttö sai kauniin nimen. Meidän tytöt olisivat voineet käyttäytyä vähän paremminkin, mutta näkyvissä oli jo aamupäivän juokseminen ja tanssikoulun kevätjuhlan jännittäminen.

 

Ristiäisten jälkeen kotiin, jälleen vaatteiden vaihto ja loppuilta vietettiin tyttöjen isompien serkkujen ja isänsä luona. Lapset pomppivat trampoliinilla ja välillä olivat villihevosia.

 

Sunnuntaiaamu. Muilla sentään ei kiire, mutta minä yritin saada itseni ovesta ulos jo yhdeksältä. Auto Kultsan pihalle ja spåralla Finlandiatalolle. Päivän ensimmäinen tanssiesitys Naisten Kympin alkushowssa – ja ahtaalla pienellä lavalla meni rytmit pieleen alussa. Loppu sujui mallikkaammin, alkuosalle ei oikein voinut kuin nauraa (kun sitä videolta katsottiin). Ei onneksi elämästä ja kuolemasta kysymys!

 

Hetkeksi jäin vielä katsomaan setätätejä eli Osku Heiskasta ja Jarkko Valteeta, sitten kaverin kanssa pyörähdys Maailma Kylässä -festareilla Kaisanimessä. Se päivän leisurely hetki upeassa auringonpaisteessa (enkä edes tajunnut, että hartiat ja dekoltee vähän paloivat). Sitten soi puhelin. Leppoisa vapaa-aikani ennen kevätjuhlaesityksiä loppui kuin leikaten.

 

Mies siellä soitti. Oli matkalla viemään lapsia synttäreille HopLopiin, kun armas Mazdamme otti ja levisi, taas! Ajoivat moottoritietä, kun tuulettimen hihna posahti. Esikoinen kuulemma takapenkillä rukoili, että pääsisivät seuraavasta rampista ylös Keimolan Nesteelle ennen kuin akku hyytyy – ja pääsiväthän he. Miehen ja lasten matka jatkui taksilla, sillä välin kun minä syöksyin ratikalla Kultsalle ja ajoin HopLopiin hakemaan miestä.

 

Mies toi minut takaisin Kultsalle, jotta ehdin omaan esitykseeni siellä ja ajoi takaisin HopLopiin noutamaan lapset synttäreiltä ja taas takaisin Kultsalle illan näytökseen, missä lapsetkin viimein esiintyivät. Vaatteiden vaihtoa, esityksen katsomista, omia tanssiesityksiä. Välillä katosi tosikoinen, välillä esikoinen. Tajusin kotimatkalla, että olin Finlandiatalolla syödyn lounaan jälkeen syönyt peräti yhden ruisleivän. Oli jo vähän nälkä…

 

Tanssit menivät kuitenkin hyvin. Me paikattiin se, mitä kympissä tuli mokattua, ja lasten esitykset – noh, ne pienet on aina yhtä hellyyttäviä (joskaan en tosikoista edes tunnistanut sieltä, kaikki pingut olivat niin samannäköisiä…) ja esikoisen esitys meni hienosti 🙂 Sen verran itsekritiikkiä tuli, että alun askeleet eivät kuulemma menneet nappiin. Eipä sen virheetöntä tarvitse ollakaan. Hienoa on, että uskaltaa (ja tykkää!) esiintyä.

 

Mies ja tytöt joutuivat (alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen) vielä odottelemaan minua näytöksen loppuun asti, vaikka meni hiukan yli kahdeksaan. Pahuksen auto! Kyllä oli väsynyttä sakkia. Tosikoinen sängyssään illalla rutisti minua kaulasta ja sanoi unisella äänellä: "Mä en jaksa enää tanssia sitä pingviinitanssia!" Johon lohdutin, että ei tarvitsekaan, juhla on ohi ja tanssitunneistakin kesäloma.

 

Kun vielä alkaisi loma töistä ja hoidostakin. Tytöillä tj. 3 viikkoa, minulla 5.

Tieto lisää tuskaa. Milloin mitäkin tuskaa, varmaankin, minun kannaltani tällä haavaa on kysymys tietämättömyyden tuskasta. Mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän myös, mitä en tiedä ja sitä enemmän löytyy uutta, mitä pitäisi tietää, ainakin mitä minun omasta mielestäni pitäisi tietää. Vielä jokin aika sitten oli tyytyväisen ignorantti monen asian suhteen, jotka nyt tuntuvat välttämättömiltä tietää.

 

Mennään aikaa muutama kuukausi taaksepäin. Tiesin monin verroin vähemmän kuin nyt. Enkä edes ajatellut, että minun pitäisi tieää niin kamalan paljon enempää. Tiesin riittävästi suoriutuakseni työstäni paremmin kuin hyvin. Jos vastaan tulikin kysymyksiä, joihin en osannut vastata, monista niistä saatoin heti todeta, ettei minun edes tarvitse tietää tuota, sitä varten meillä on muut osaajat.

 

Mutta nyt. Tiedän monin verroin enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Silti poden kroonista tietopulaa, kroonista tietämättömyyden tunnetta. Samanaikaisesti kuin tietoni on karttunut, on työprofiilini muuttunut ja asiakaskontaktitkin yhtäkkiä muuttuneet vaativammiksi. Tarkotuksella, mutta myös tarkoituksetta, tavallaan. Joten yhtäkkiä vastassani on miljoona kysymystä, joihin minun pitäisi – ainakin omasta mielestäni – pystyä vastaamaan, mutta joihin en vielä osaa vastata.

 

Minulla on suunnitelma siitä, mitä kaikkea opettelen. Mutta mitä pitemmälle opiskelussa pääsen, sitä enemmän tajuan, että vielä enemmän pitäisi opetella. Sitä, tätä ja tuotakin. Niitä, mitä nyt olen opetellut, mutta myös kaikkea muuta. Kaikki vie aikaa, pitäisi antaa itselleen aikaa. Mutta se on vaikeaa. Odotan itse itseltäni tuloksia. Ja odottavat niitä muutkin.

 

Olen avannut Pandoran lippaan. Pandoran tieto-lippaan. Sieltä tulvii tiedettäviä asioita, joita en tiedä ja mitä enemmän sieltä asioita kauhon ja saan haltuun, sitä enemmän sieltä tulvii tiedettävää. Tartun kiinni kaikkeen, minkä kiinni saan, mutta aina sieltä tulee lisää kiinniotettavaa. Ja alta paljastuu aina vain lisää kaikkea, pohjaa ei näy. Eikä tällä tietämällä sitä olekaan. Ever. Pohjaton kuilu.

 

Viime yönä näin unta, että vastasin puhelimeen töissä ja joku nainen kysyi minulta jotain kurssia ja minä pengoin ja pengoin ja pengoin, kaikkia mahdollisia brosyyreitä, etsien niistä tietoa siitä kurssista, mutten koskaan löytänyt. Miten masentavaa. Miten kuvaavaa.

 

Saankohan vielä joskus tästä kaikesta sellaisen otteen, että edes tietäisin taas mitä tiedän, mitä minun pitää tietää ja mitä ei tarvitsekaan tietää? Vai elänkö lopun elämääni kaoottisessa tilassa tarttuen aina umpimähkäisesti siihen, mistä kiinni saan? Tätä opettelun tuskaa.