Ainiin, ei kukaan. Posti jakeli ne ihan omatoimisesti meidänkin laatikkoon.

 

Milloinkahan olen viimeksi etsinyt yhtään mitään perinteisestä puhelinluettelosta? En ihan oikeasti kykene muistamaan niin pitkälle. Etsin kaiken netistä. Ja jos en löydä netistä, soitan nollasatasata. Tietysti minua helpottaa sekin, että minulla on firman puolesta käytettävissä myös se Fonectan maksullinen haku, siis se "nettipuhelinluettelo".

 

Aika moni hakee kaiken nykyisin netistä. Silti posti jakaa ainakin pk-seudulla suorastaan kahdet puhelinluettelot, sekä Eniron että Fonectan. Eihän se tietenkään postin vika ole, että joutuvat luetteloita jakamaan, vaan Eniron ja Fonectan. Ihanko oikeasti moinen vielä kannattaa? Ihan oikeasti ihmettelen! Olisi edes niinkuin ennen, kun kotiin tuli lappu, jolla luettelot sai noutaa (jos tahtoi ja silloinhan kaikki tahtoi).

 

Tosin, tapasinpa minä tässä ei niin kauan aikaa sitten miehen, joka kertoi, ettei heillä kotona ole tietokonetta ollenkaan (vaikka hänellä on kouluikäiset lapsetkin). Eipä mies paljon joutunut koneen kanssa tekemisiin töissäkään. Kotiin ei kuulemma konetta suostunut hankkimaan, koska sen kanssa menisi lapsilla vain liikaa aikaa. Ja jos joskus koneen hommaisikin niin ei ainakaan sitä nettiyhteyttä. Se on kuulemma hänelle kauhistus, vie koko käden vaikkei edes antaisi pikkusormeaan.

 

Kaipa siis tämä mies on onnellinen saadessaan joka vuosi uudet puhelinluettelot. Ja vielä tuplana niin toisesta ainakin löytyy, jos ei toisesta.

 

Niin, ja onhan niissä luetteloissa sentään ne tuikitärkeät kartat. Oikeasti haen kyllä nykyisin kartatkin aina netistä, mutta onhan ne paperisetkin hyvä olla olemassa. Autossa kun ei ole nettiä käytettävissä, jos se karttaprintti jäikin kotiin – kuten minulle niin usein käy. Kännykkäänkin saisi kartan sieltä nollasatasadasta, mutta kännyn ruutu on kyllä hiukan pieni, pakko myöntää. Joten ne kartat on tarpeen kyllä.

 

Onhan se kiva, että Eniro ja Fonecta kustantavat meille joka vuosi uudet kartat autoihin – niin siis vieläpä molempiin 😀 Olisipa ne vielä ajantasallakin… Mutta mitä ihmettä me tehdään luetteloiden loppuosalle? Ei niitä takassakaan viitsi polttaa.

 

[Joo mutsi, mä näen sun viittaavan, saat luettelot, jos niitä ihan oikeasti haluat.]

Meillä ei ostella lapsille kaikkea, mitä niille mieleen juolahtaa. Ei leluja joka kauppareissulta vaan lähinnä jouluna ja synttäreinä ja joskus jostain reissusta kuten viimeksi Merimaailmasta ja Disney jääshowsta. Onhan niitä leluja silti lapsille kertynyt näiden reilun kuuden vuoden aikana.

 

Tosikoisella on huoneessaan kaikenlaista, mikä ei oikeastaan enää ole edes kovin pop tytöillä. Siellä on leikkiastioita ja -ruokaa, laatikollinen pikkuautoja, duplo-legoja, joihin en muista milloin on viimeksi koskettu jne. Esikoisella on vähän karsitumpi kavalkadi, mutta löytyy sieltäkin mm. laatikollinen pikkulegoja, joilla en muista milloin on viimeksi rakennettu. Kaiken kaikkiaan rakentelu on juuri nyt aika out, mutta uskon, että se vielä joskus tulee takaisinkin.

 

IN on juuri nyt Bratzit. Nuo isopäiset muotinuket rantautuivat meille jo vuosi sitten jouluna, kun esikoinen sai ensimmäisen Bratzinsä joululahjaksi. Se päätyi joksikin aikaa Barbien seuraan, kunnes esikoinen päätti, että se on paaaljon coolimpi kuin mitkään prinsessat ja barbiet. Viime synttäreiksi oli jo Bratz-toiveita lisääkin ja viime jouluun mennessä niitä oli jo pikkusiskollakin. Ja tulihan niitä sitten toteutettuakin.

 

Nyt on molemmilla Bratzejä. Ja nyt vielä lisää, kun teini-iän juuri saavuttanut tyttöjen serkkutyttö päätti luopua omistaan ja jakoi kaikki Bratzinsä ja niiden tarvikkeet tasan meidän likkojen kesken. Joskus sanotaan että less is more, leluissakin, mutta nyt täytyy sanoa, että ei pidä meillä ainakaan paikkaansa. Nyt kun on vaatteita ja laukkuja ja koruja ja tarvikkeita jos jonkinlaisia, ovat tytöt saaneet oikein kunnon Bratz-leikit pystyyn. Pari iltaa jo on hujahtanut niillä leikkien. Wow.

 

Tyttöjen huoneet ovatkin nyt kaaos. Lattia on täynnä Bratz-kamaa ja kummankin kirjahyllystä on yksi hylly muutettu Bratzien kodiksi. Oletan ja toivon, että leikkien jälkeen siis kaikki se tavara löytää tiensä "kotiin"… Mutta kuten olen jo ennenkin todennut, niin kauan kuin leikit ovat ns. kesken illalla, ei kannata siivota leluja pois tai leikki ei enää seuraavana päivänä jatku. Joten illalla vaan vähän potkin niitä sivuun, etten yöllä pimeässä tallo niitä, kun käyn lapsia peittelemässä.

 

Hoitoonkin pitää saada Bratzit mukaan. Tai no, esikoinen ei nyt ole niitä sinne kuskannut, syksyn puolella ne oli mukana kyllä muutaman kerran. Mutta tosikoisella oli niitä mukana eilen ja tänäänkin piti saada pari mukaan. Mutta voi autuas ananias sitä showta, kun eilisten leikkien jäljiltä etsittiin niitä täältä kotoa! Missä on kaikki kengät? Missä on se ja se nukke? Ja ovenraosta parku: "Tällä toisella ei oo korviksia! Äiti sun pitää hakea tällekin korvikset!" Jaa-a, ei mitään tajua Bratzien korvisten sijainnista. Siis sillon kun eivät ole niiden korvissa. Huudon kanssa lähti, Bratzit tiukasti nyrkeissään, toinen ilman korviksia. Shucks 😉

 

Seuraava Bratz-hankinta tähän kotiin lienee sitten toinen poika-Bratz. Nyt niitä on vain yksi ja voi sitä kateuden määrää, kun puoli tusinaa tyttö-Bratziä jäi rannalle tunkion ainoan kukon vietyä vihille yhden 😉 Yritin ehdottaa, että kai nyt yksi Ken kelpaa Bratzeillekin, mutta ei, kun Keniltä kuulemma irtoaa pää ja se toinen on prinssi – se nyt ei ainakaan sovi Bratzin puolisoksi! Logiikka? *shrug* Ei vais, ei se iso ongelma ole, sillä tosikoinen ei vielä niin välitä noista pariutumisleikeistä, ne on vasta tuon esikoisen juttu. Ja hänellekin aika tuore.

 

Ja pääsihän ne prinsessat ja prinssit ja muutkin Barbiet sentään häävieraiksi. Saas nähdä, milloin on sitten odotettavissa perheenlisäystä 😉 

Tänään oli laskiaissunnuntai ja pk-seudun hiihtolomien ensimmäinen viikonloppu (joskaan meillä ei ole hiihtolomaa). Joten pitihän sitä hieman harrastaa talviurheiluakin ja lähdettiin lasten ja lasten serkkujen (joiden luokse tytöt päätyivät viime yöksi mummilasta suoraan – meillä oli ruhtinaalliset kaksi lapsetonta yötä ja ennen kaikkea aamua!) kanssa hiihtämään. Tai täsmällisesti ottaen lapset hiihtivät, me käveltiin vieressä, kun ei omisteta suksia.

 

Pitäisi kai ihan oikeasti yrittää vihkiytyä noiden talviurheilulajien saloihin vähän paremmin itsekin ennen kuin yrittää niitä lapsilleen opettaa. Tytöillä on sukset, ihan hyvät sukset, ei siinä mitään. Mutta ymmärrettiinkö me tai muistettiinko me voidella niitä ennen käyttöön ottamista? Ehei! Kyllä se mielessäni ihan oikeasti kävi, että pitäisi ostaa jotain suksivoiteita, mutta en minä muistanut sitä enää kaupassa silloin joskus.

 

Joten lasten sukset sitten vähän niinkun luistivat. Vähän niinkun paljon… Kun ei niissä ollut pitoa nimeksikään. Ongelma on tietenkin se, että vaikka jotain voidetta muistaisin ja ymmärtäisin ostaakin, kumpikaan meistä – s.o. mieheni tai minä – ei tiedä, miten niillä voidellaan niitä suksia! Olen nähnyt suksivoiteita plus-keleille ja suksivoiteita pakkaskeleille. Ja joskus olen jostain kuullut, että johonkin kohti suksea pitäisi laittaa pitoa ja toiseen kohtaan luistoa, tai jotain sinne päin. Näillä tiedoilla ei pääse vielä kovin pitkälle.

 

Tyttöjen sukset siis luistivat vähän liiankin hyvin. Ja sehän kostautui sitten niin ylä- kuin alamäissä. Tosikoinen mennä viiletti alamäkeä (ja humpsis, mutta eikun pystyyn vaan ja uudestaan!) eikä ollut liukkaudesta moksiskaan, mutta ylös takaisin ei meinannut päästä ilman apuja. Esikoinen tuttuun tapaansa hannasi mäen laskua kunnes sai lietsottua itsenä täyteen hysteriaan eikä suostunut tulemaan mäkeä alas oikein millään konstilla. Paitsi lopulta pakon edessä puolipakolla. (Ärrrrh…)

 

Matka jatkui tasaisemmalla hiihtäen ja kumpikin meni oikein hienosti siihen nähden, miten vähän on hiihdetty. Superluistokaan ei kamalasti haitannut siinä tasaisella lykkiessä. Esikoinen meni meidän edellä serkun kanssa seuraavaan mäkeen ja mitä sitten nähtiinkään, kun tultiin lähelle?! Tyttö tulla viiletti mäkeä alas kuin vanha tekijä! Kun ei ollut äiti ja iskä katsomassa, sai serkut opettaa laskemaan mäkeä ihan rauhassa, eikä mäkikauhusta ollut enää jälkeäkään.

 

Loppu hyvin kaikki hyvin, siis. Saivat lapset hiihtämisen ja mäenlaskun riemua ymmärtämättömistä vanhemmista ja luistavista suksista huolimatta.

 

[Pitäisiköhän serkut kutsua keväällä opettamaan esikoiselle myös pyörällä ajon jaloa taitoa? Opetteleminen meidän vanhempien kanssa kun tuntuu olevan mahdoton tehtävä tyttärelle.]

– Africa is a big country… (Drew Carey in an ep of wliia)

– Africa is also a big continent if you’re a geographer. (Greg Proops in the same ep, after a fit of laugh)

 

Afrikka on, joo, iso maanosa, jossa on paljon maita ja vielä enemmän heimoja. Jossa on köyhyyttä, kurjuutta ja nälänhätää, aidsia ja lapsisotilaita. Timantteja, kultaa ja aseita. Hallituksia, jotka ei välitä kansasta vaan itsestään, ja sissijoukkoja, jotka eivät välitä mistään. Sisällissotia, joissa jokainen osapuoli haluaa rikkaudet sen sijaan että taisteltaisi siitä, kuka saa tehdä maasta hyvän paikan asua. Ja länsimaalaisia, joista toiset yrittävät auttaa ja toiset vain haluavat päästä osallisiksi luonnonvarojen tuomista rikkauksista.

 

Käytiin eilen elokuvissa miehen kanssa, katsomassa Blood Diamond. Kertoi Sierra Leonesta (ennen rauhaa); sen sisällissodasta, sisseistä, lapsisotilaista ja joukkomurhista. Ja kaikki timanttikenttien hallitsemiseksi. Elokuvassa oli entinen palkkasotilas, nykyinen timanttien salakuljettaja Danny Archer (Leo di Capriohan on kasvanut aikuiseksi!) ja "vapautusarmeijan" pakkotyöhön riistämä Solomond Vandy, joka oli löytänyt ja piilottanut jättitimantin. Solomonin poika oli joutunut lapsisotilaaksi ja muu perhe oli päässyt pakenemaan Guineaan pakolaisleirille.

 

Danny ja Solomon matkasivat luoteja väistellen sisällissodan repimän maan halki takaisin timanttikentälle, jolta Solomon oli timantin löytänyt ja jonka läheisyyteen sen hätäisesti piilottanut. Samalla etsittiin Solomonin perhettä. Danny halusi timantin päästäkseen pois Afrikasta ja käytti hyväkseen Solomonin tarvetta löytää perheensä. Loppujen lopuksi Danny kuoli Afrikkaan, mutta sai sitä ennen järjestettyä Solomonin perheen jälleen kasaan ja Lontooseen.

 

Elokuva oli raastava. Sellainen, jossa kyyneleet valuivat pitkin poskia jatkuvasti. Miten ihminen voi tehdä ihmiselle sellaista? Miten kukaan  voi perustella yhtään millään sitä, että kokonainen kylä laitetaan maan tasalle? Sitä, että tavallisia ihmisiä, jotka vain yrittävät pysyä hengissä, tapetaan vain kauhun kylvämiseksi? Miten kukaan voi aivopestä lapsia tappamaan toisia? Huumetta suoneen niin johan irtoaa. Järkyttävää on jo sekin, millaisissa oloissa siellä ihmiset elävät, mutta päälle vielä se itsekäs jatkuva sota.

 

Jos minulta kysytään, ei olisi länsimaiden pitänyt koskaan jalallaan astuakaan koko maanosaan. Mitä muuta on valkoinen vallanhalu tuonut kuin kurjuutta? Länsimaat opettivat löytämään rikkaudet ja opettivat taistelemaan niistä. Ostavat timantit ja myyvät aseet niistä maksamillaan rahoilla. Raha kiertää, mutta lopulta jää länsimaihin. Sen sijaan, että luonnonvarat toisivat hyvinvointia Afrikkaan, ne tuovat sinne lisää kauhua.

 

Kuten eräs lapsisotilaita pelastanut opettaja elokuvassa totesi, sydän sanoo, että ihminen on luonnostaan hyvä, mutta kokemus on opettanut, että ihminen on sittenkin luonnostaan paha. Tai ehkä loppujen lopuksi oikeassa on Danny Archer todetessaan, että ihminen on vain ihminen. Ja Afrikka on Afrikka. TIA. This is Africa. Jokainen omasta puolestaan.

 

Kurjinta on, että vaikka mitä tekisi, niin kauan kuin se rahabisnes pyörii (ja sehän pyörii, koska sitä pyörittävät maailman johtajat), on kaikki Afrikkaan viety apu kuin laastari avomurtumalle. En sano, että se olisi turhaa. Onhan yksittäistenkin ihmisten selviytyminen tärkeää. Mutta jotta Afrikasta todella tulisi kunnollinen paikka elää, pitäisi paikata se avomurtuma. Pitäisi korjata se kokonaisuus. Like that’s gonna happen – ei niin kauan kuin raha liikkuu.

 

Maailma on raadollinen paikka.

Ehdottomasti paras koskaan kuulemani selitys Valentine’s Daylle on, että se on suomalais-amerikkalaisen ohjaajan Valentine Vaalan kehittämä päivä, joka tuotiin Suomeen ystävänpäivänä, koska suomalaisilla olisi muuten menneet vaalat ja vellit sekaisin. Näin selvitti radiomainoksessa (olikohan se nyt sitten Eniron numeropalvelun) Der Bessewisser, joka on opiskeluaikanaan ollut kesätöissä millon missäkin, esimerksiksi Universal Studioilla sii… -apulaisohjaajana.

 

Koulussa aikoinaan, kun Suomessa ei mistään ystävänpäivistä vielä puhuttukaan, meillä vietettiin Valentine’s Dayta. Meillä oli aina luokassa postilaatikko vähän ennen Valentine’sia ja sinne sai sitten laittaa viestejä jaettavaksi Valentine’sina sille special jollekin. Ikävä kyllä tietenkin joukossa oli aina niitä kiusaviestejäkin, mutta olihan se hauska saada ja lähettää ihailijapostia. Nimellä tai ilman 😉 Siitähän Valentine’sissa on alun alkaen kyse. Rakkaudesta. Be my Valentine -viesti on tarkoitettu sille, jonka kanssa haluaisi olla. Ei sitä joka hepulle viestitetä!

 

Valentine’s Day ei (koulun ylemmillä luokilla) olisi ollut mitään ilman perinteistä Valentine’s Ballia, joka alkoi naamiaisilla ja jatkui discolla nuorempien lähdettyä kotiin. Meillä ei koulussa monta discoa vuoden mittaan ollut, mutta niistäkin harvoista Valentine’s disco oli The One. Se tärkein. Koska siellä oli kaikki. Monesti myös joitakin jo koulusta lähteneitä, mikä oli toisinaan hyvinkin oleellista 😉

 

Ystävänpäivä lanseerattiin Suomeen vuonna 1987. Minä en ole tähän päivään mennessä oikein päässyt sisälle siihen. Joitain kortteja joskus vaihdoin kavereiden kesken – kun kerran sain heiltä kortteja, pitihän sitä takaisin. Mutten oikein ole koskaan ymmärtänyt, kenelle niitä kortteja pitäisi oikein antaa ystävänpäivänä. Missä menee raja, kenelle niitä annan, kenelle en? Miehelleni toki joskus silloin seurusteluaikana laitoin kortin, mutta se menikin ihan siihen valentine’s-kategoriaan.

 

Ystävyys sinänsä on varmasti päivän arvoinen asia. Mitä olisi elämä ilman ystäviä? Kamalan yksinäistä! Kuitenkin, enemmän kuin hyvän ystävänpäivän toivotuksia, odotan ystäviltäni sitä kanssaelämistä "joka päivä". Ei nyt silleen joka päivä, mutta you know. Sellaista esimerkiksi, että kun duunissa lähti yleinen ilmoitus osastonvaihdoksestani, sain ystäviltäni ihania kannustavia onnitteluita heti. Se on tärkeämpää kuin ystävänpäiväonnittelut!

 

Ystävyyden määritelmä minulle on yksinkertaisesti frendien tunnarin mukaan I’ll be there for you. Olipa asiat hyvin tai huonosti, ystävä on se jonka kanssa sen voi jakaa. Ystävä on se, joka pysyy vierellä, tukien ja kannustaen ja tarvittaessa lohduttaen. Ei sen kanssakäymisen tarvitse olla mitään frendit-tiivistä, voi olla pitkiäkin taukoja yhteydenpidossa. Mutta silti jaetaan elämän iloja ja suruja kun jutellaan ja tavataan. Sitä se on. Se ystävyys.

 

[Paras ystäväni sen sijaan viettää tänään kotipäivää flunssaisten lasten kanssa. Tosikoisella puhkesi illalla silmätulehdus, joten se oli jo selvä peli ja molemmat jäi kotiin lepäämään.]