Kuten on jo moneen kertaan tullut todettua, vihaan talvea. Ja vihaan aikaisia aamuja. Joten ehdottomasti vihaan aikaisia talviaamuja. Sellaisia kuin tänään, ettei lohkokaan ole ehtinyt vielä edes mennä päälle (kun en muistanut illalla säätää sitä) saati sulattaa autoa, kun jo pitäisi lähteä. Sellaisia kuin tänään, että saa raapia auton puhtaaksi kello puoli seitsemän.

 

Ajelin nimittäin Tampereelle tänään kurssia pitämään. Ja päivän päätteeksi ajelin sieltä myös kotiin, tai oikeammin ensin tanssitunnille. Ja selkä on nyt ihan jumissa. Tai ei enää ihan jumissa, tanssitunti auttoi asiaa jonkin verran. Mutta riittävästi jumissa, etten pysty olemaan lempiasennossani mahallani sängyllä koneeni ääressä, vaan istun lattialla kone sylissä. Selkäni on jumissa joka kerta kun ajan Tampereelle (ja takaisin); Hämeenlinnanväylä on niin suora, ettei tarvitse tehdä mitään muuta kuin istua krampissa käsi ratissa, ja se käy selälle.

 

Tampereella lykkäsin autoni parkkiin parkkialueelle, jossa piti käyttää parkkikiekkoa. Mutta toisin kuin stadissa, missä max. pysäköintiaika kiekon kanssa on neljä tuntia, yleensä vain kaksi, siellä pysäköintiaika olikin kokonaista kahdeksan tuntia. Tuumasin vain, että kiva kiva, siinähän se auto saakin olla koko päivän eikä tarvitse edes kiekkoa käydä kääntämässä.

 

Lounaalla käveltiin siitä parkkialueen ohi syömään ja katsastin parkkialueen liikennemerkkiä ohimennessäni ja sillä hetkellä se meni jakeluun. Kyllä, auto saa olla siinä koko työpäivän, kahdeksan tuntia, ei siinä mitään. Mutta liikennemerkki oli mielenkiintoista. Siinä esitettiin, että pysäköintiaika kiekon kanssa on kahdeksan tuntia klo 8-16 (joka =8h). Muuna aikana pysäköinti vapaa. Haloo?? Jotenkin sumeaa logiikkaa. Tai ehkä vain tamperelaista logiikkaa.

 

Nimittäin, kun kävimme siellä lounaalla, jäin tavaamaan mitä lounaaseen kuuluu (kun en ollut aiemmin siinä paikassa syönyt). Lähinnä siis kiinnosti, kuuluuko siihen sekä jälkiruoka että kahvi vai vain jompi kumpi. Lounaita oli itse asiassa monta. Oli vaihtoehtoa, johon kuuluu leipä ja ruokajuoma ja sellaista, johon ei. Sellaista, johon kuuluu kahvi ja sellaista johon ei. Ja jälkiruuasta kerrottiin, että se kuuluu lounaaseen maanantaisin, muulloin hinta on 1,40e. Okkei… että maanantaisin.

 

Tampere on sitten ihmeellinen paikka. Ihan okei jengiä siellä silti asuu, ei siinä mitään.

Avenue Q, se erilainen musikaali. The X-rated Muppet Show. Musikaali, jossa ihmiselämän vaikeat realiteetit on nostettu esille humoristisella tavalla. Musikaali, jossa filosofoidaan jalat maassa. Tai ilman jalkoja, jos sattuu olemaan nukke.

 

Olin siis eilen katsomassa Avenue Q:n ennakkonäytöstä Savoylla. Avenue Q:ssa ihmiset ja nuket näyttelevät sulassa sovussa. Avenue Q on New Yorkin slummikatu, jolle vastavalmistunut nukke nimeltä Princeton muuttaa asumaan ja tutustuu kadun muihin asukkaisiin: nukketyttö Kate Monsteriin, kaappihomonukke Rodiin ja tämän nukkekämppikseen Nickiin, isoon karvaiseen nukkeen Treckie Monsteriin sekä kadun isännöitsijään mustaan entiseen lapsitähteen Gary Colemaniin ja työttömään Brianiin sekä tämän vaimoon japanilaiseen Christmas Eveen, joka ei osaa sanoa ällää, siis ärrää.

 

Avenue Q on aikuisten satu kasvamisesta. Princeton on niin täynnä oman elämänsä tarkoituksen löytämistä, ettei edes tajua satuttavansa muita itsekeskeisyydessään. Rod pelkää menettävänsä kaiken, jos homous paljastuu. Nicky satuttaa Rodia yrittäessään pakottaa Rodin ulos. Kate haaveilee oman monsterikoulun perustamisesta, mutta ei usko haaveen voivan koskaan toteutua. Christmas Eve ja Blian ovat ihastuttava pari, joka auttaa naapureitaan näiden vielä etsiessä itseään. Yhteistä heille kaikille on kamppailu toimeentulosta.

 

Musikaali tarttuu elämän realiteetteihin virkistävällä ronskiudella. Christmas Eve laulaa Princetonin perään haikailevalle Katelle: "On vahva lakkaus, kun toisen tahtoo tappaa — viha ja lakkaus ovat kaksi maljaa mun hillossani, ne toisiksensa muuttuu — kun katsoo lakkaintaan ja vain sontaläjän näkee, silloin vahva lakkaus naista lavistaa!" Voiko asiaa enää tuon laadollisemmin sanoa? Ja silti, siinä piilee kumma totuudensiemen. Nimimelkillä "ei se lakkain aina niin loistava ole".

 

Tai laulu rasismista. Rasismi on aina tapetilla. Fazer joutuu poistamaan lakupojan lakupötköistä eikä Brunbergiltakaan saa enää neekerinpusuja, vaan ne ovat vain pusuja. Vai suukkoja? Whateva. Naurettavaa minusta. Rasismi on kyllä jossain syvemmällä kuin karkkipaperissa tai sen nimessä. Kuten Avenue Q:ssa laulettiin, rasismia on meissä kaikissa. Vitsiä väännetään eri roduista ja eri maalaisista. Ja sitä tekee kaikki. Rasismi ei ole vain valkoisten etuoikeus. Sitä on myös väriviivan toisella puolella.

 

Tai schadenfreude eli laulu vahingonilosta. Kukapa meistä ei piristyisi, kun huomaa, että naapurilla on asiat vielä huonommin kuin itsellä? Kun kaikki tuntuu menevän pieleen ja jollain toisella meneekin vielä pahemmin pieleen, ei enää omat ongelmat tunnukaan niin isoilta. Kuka meistä haluaisi myöntää olevansa vahingoniloinen? Hyvät ihmisethän ei ole, eihän? Mutta syvälle sisinpään kun katsoo… Se on ihmisyyttä vain. Sitä raadollista ihmisyyttä. (Mikä ei tietenkään silti nollaa kaikkia hyviä arvoja ja pyrkimyksiä.)

 

Tarinan lopuksi Princeton ja kaveritkin oppivat, että onkin hienoa voida antaa toisille. Että toisia kannattaa auttaa, siitä tulee hyvä olo ja mieli itsellekin. Niinpä he keräävät rahaa Katen kouluhanketta varten – ja suurimman lahjoituksen tekeekin yllättäen mörökölli Treckie Monster, joka on tienannut sievoiset summat nettipornolla ("ainoa kannattava sijoituskohde niin laman kuin nousukaudenkin aikaan"). Kate saa koulunsa, Rod ja Nicky tekevät sovinnon ja samoin Princeton ja Kate. Blian ja C.E. muuttavat Brianin saatua uuden työn konsulttina ("en tiedä mitä se talkoittaa, mutta olen huljan ylpeä hänestä!" – kuka tietäisi, mitä konsultti tekee 😉 ). Happy ending.

 

Avenue Q on erilainen ja siinä on nukkeja – mutta se toimii. Se on ronski ja vähän räävitön, joten se ei ihan sovi sovinnaisille ja pikkusievielle. Tai no, minutkin on aika sovinnaiseksi kasvatettu ja sinänsä aika sellainen varmasti olenkin. Silti pidin siitä, joskin ehkä satunniasesti jotkin alatyyliset ilmaisut vähän häiritsivät. Mutta ei kovin paljon. Kokonaisuus on niin hyvä. Siinä ei kiroilla mitenkään hirveästi. Enemmän Aki Kaurismäen elokuvissa kiroillaan. Se on vain hauskalla tavalla epäsovinnainen, ja kielelliseltä tyyliltään, noh, sellainen slummiin sopiva. Ja se on tabuja ravisteleva. Siksi se on aikuisille – ja siksikin, että nuket tekevät siinä "sitä". Se oli aika mielenkiintoista 😀

 

Kun se loppui, tunsin itseni hetken aikaa teletapiksi, kun olisi tehnyt mieli huutaa uudestaan, uudestaan 😀 Se loppui aivan liian pian!

 

Harmi vain, että iltani sitten pilasi se puhelinepisodi.

Eli mitä sopii ja mitä ei sovi tehdä, kun kännykän sim-kortin pin-koodi menee lukkoon.

 

Olin tänään Savoylla katsomassa Avenue Q -musikaalia (josta lisää seuraavassa entryssä joskus lähitulevaisuudessa). Esityksen ajaksi laitoin kännykästä virran ihan kokonaan pois, ettei se häiritse äänentoistoa. Esityksen jälkeen avasin puhelimen ja se kysyi koodia, pin-koodia. Mutta koska normaalisti syötän puhelimeeni monta kertaa päivässä suojakoodin, yritin tietenkin ajatuksissani, kavereideni kanssa jutellessani, syöttää sitä puhelimeeni. Ihmettelin vain, että mitenniin väärä koodi, kunnes puhelin ilmoitti, että pin-koodi on lukittu, anna puk-koodi.

 

Silloin minulla vasta välähti. Niin niin, ensin pin-koodi, sitten vasta suojakoodi (puhelimeni avaamiseen tarvitaan nimittäin molemmat). Olen minä ennenkin tuon puk-koodipyynnön saanut, mutta eri puhelimessa. Aina on riittänyt, että buuttaa puhelimen, jolloin on saanut uuden tsänssin antaa pin-koodi. Mutta ei tässä sofistikoituneessa varsin uudessa hienossa puhelimessani. Ehei!

 

Kaverini tiesi kertoa minulle puk-koodin muodostumisperusteen (enpäs kerro täällä, lällällää), joten eikun sitä syöttämään. Ja hyväksyihän puhelin sen juu, mutta pyysi sen jälkeen syöttämään uuden pin-koodin. Ei kelvannut vanha, ei uusi, ei tehdasasetus, ei puk-koodin osa – oletettavasti olisi pitänyt soittaa Soneran palveluun, jossa olisivat sitten vaihtaneet minulle uuden pin-koodin. Nii-in. Olisi pitänyt juu.

 

Nimittäin seuraavaksi puhelin ilmoitti, että sim-korttini on hylätty! Voihan – sanonko mitä! Kyllä ottaa päähän, vallan vietävästi ottaa päähän! Himassa sitten soitin miehen kännykällä Soneran palveluun, siihen 24h puk-koodi ja sulje-sim -palveluun ja joutuipa tekninen tuki toteamaan sen, mitä epäilinkin, eli että minun pitää todellakin hakea aivan kokonaan uusi sim-kortti. Vanha on nyt tuhottu. Kaputt. EEIIII!!! Eikä sunnuntaina mikään palvelupiste tietenkään ole auki.

 

Menee siis maanantaille, täsmälleen ottaen vieläpä työpäivän jälkeiseen elämään. Grrh. Mutta se Soneran heppu sentään teki minulle soitonsiirron kelvottoman korttini numerosta omaan (ja nyt väliaikaisesti puhelimeeni lykkäämääni) kortiini. Etten ihan kännytön sentään ole ja minut saa kiinni vakinumerostani. Onneksi minulla on se oma liittymä tallella.

 

Mutta mitä tästä opimme? Olisi pitänyt vaan kiltisti odottaa kotiin asti siinä vaiheessa kun puhelin pyysi sitä puk-koodia. Sen sijaan, että aloin arvailla. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

 

*Mental headbanging and a deep sigh*

Kun intensiivisesti katsoo jotakin sarjaa pitemmän aikaa, sitä alkaa miettiä, millaista elämä olisi, jos se olisi sellaista kuin siinä sarjassa.  Alkaa tuntua, että sarjan esittämässä elämäntavassa on sitä jotain mikä omasta elämästä puuttuu. Sitä jotain, mikä tekee elämästä vähemmän raskasta.

 

Ei minun elämässäni mitään vikaa ole. Päinvastoin. Elämäni on suurimmaksi osaksi vallan loistavaa. Ja arki se on arkea kaikille, joka tapauksessa. Ja jollei ole, käy vielä niinkuin Anna Nicolelle tai Britney Spearsille. Tai lukuisalle joukolle muita rikkaita ja kuuluisia. Jos elämä on pelkkää – jaa no, mistäs minä tiedän, millaista heidän elämänsä on tai oli.

 

Anyway, en nyt suinkaan tarkoita, että kadehtisin rikkaiden ja kuuluisien elämää. Ei, en minä sitä kaipaa. Vaan sitä hauskaa. Frendien elämä on hauskaa. Siellä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mitä sattuu ja tapahtuu tavallisille ihmisille, mutta sarjan henkilöillä on vallan mainio elämäntyyli two times three’s companyna (tai three times two’s companyna? tai millon nyt mitenkin). Siinä on vaan jotakin… hohdokasta. Jotain, mikä sai ihmiset nauttimaan sarjasta vuodesta toiseen. Ja toivomaan salaa mielessään, että omakin elämä olisi enemmän sellaista.

 

Ja sitten on se Whose line, jonka koukussa olen ollut suurimman osan tätä vuotta. "Äidin nauruohjelma", kuten lapsetkin sitä kutsuvat. Sarja impro-shownahan ei ole lainkaan frendien tai muidenkaan sellaisten kaltainen. Siinä minuun iskeekin (siis besides että se on niin sairaan hauska) ajatus siitä, että joidenkin työ on olla the witty and funny yourself.

 

Best of Whose Line -show:ssa Drew Carey heitti ennen loppucollaasia jotain tyyliin who can say their job is as fun as our’s. Niinpä. Olisipa hauskaa olla witty ja funny ja ansaita sillä elantonsakin! Tai toisinpäin: olisipa hauskaa, jos saisi töissä olla hassu ja hullutella niin paljon kuin irtoaa. Ettei aina tarvitsisi olla niin vakava ja professionaali.

 

Näyttelemistähän minunkin työni paljolti on. Ja nimenomaan improvisaatiota. Minulla on tietty sisältö, raamit, joiden mukaan vien päivän alusta loppuun, mutta yleensä ei valmista käsikirjoitusta – miten voisikaan olla? Ja minulla on yleisesti ottaen aika leppoisa ja huumorilla höystetty tapa opettaa. Niin sanotaan palautteissakin, didn’t make that up 😉 Viime kädessä kyse on silti faktoista ja asiantuntemuksesta ja ammattimaisuudesta.

 

Irrottelemaan pääsen sitten tanssitunneilla. Eläydyn tanssisarjan edellyttämään rooliin täysillä. Se on mainio tapa päästä irtautumaan kaikesta muusta ja antaa mennä vaan musiikin ja tanssin mukana. Joten ehken sittenkään ole niin kaukana ideaalista. Elämässäni työ ja hupi on sittenkin aika tasapainossa – jopa työssä ne taitaa kuitenkin olla aika tasapainossa.

 

Mitäs tässä siis taas haikailen. Live your life to the fullest vaan! Se jokin on siellä kyllä, kun sen vaan osaa löytää!

 

[Fun fact: Frendit ja Wliia tuli jenkeissä aikoinaan samaan aikaan, eri kanavilta.]

Olipa kerran kauan kauan sitten kaukaisessa hattujen maassa pääsilinteri, joka etsi itselleen seuraa. Pääsilinteri etsiskeli sieltä ja etsiskeli täältä, kunnes lopulta löysi seuralaisen, joka oli sekä mukavan näköinen että mukavan oloinen ja pääsilinteri tuumasi, että tässäpä hänelle oiva ystävä. Seuralainen oli aivan tavallinen olkihattu, mutta kaunis muodoltaan ja kukin koristeltu. Pääsilinteri ja kukkaolkihattu viihtyivät yhdessä mukavasti.

 

Aikaa kului jonkin verran ja kukkaolkihattu alkoi valittaa, ettei pääsilinteri vienyt häntä koskaan mihinkään. Aina he vain olivat kotona ja vaikka sekin oli mukavaa, olisi kukkaolkihattu toivonut joskus pääsevänsä pääsilinterin mukaan silinteritapahtumiin. Mutta koska pääsilinteri oli hattumaassa hyvin tärkeä hattu, hän ei halunnut kiirehtiä suhteensa julkistamista. Kukkahattu ei kuitenkaan pitänyt siitä ja päätti kertoa suhteesta itse komaandopipoille, jotka huolehtivat tiedotuksesta hattumaassa.

 

Pääsilinteri ei pitänyt siitä lainkaan ja suuttui niin että ilmoitti kukkahatulle, että se on loppu nyt. Kukkahattupa siitä pillastui ja kommandopipojen pommittaessa häntä kysymyksillä kertoi yhtä ja kertoi toista. Pääsilinteri pysyi hiljaa, mutta mitä hiljempaa pääsilinteri oli, sitä kovempaa kukkahattu huusi. Ja kommandopipot huusivat kaiken kaikille muille hattumaan asukkaille.

 

Vähitellen alkoivat hattumaan muut asukkaat jo kyllästyä. Toiset olkihatut yrittivät huutaa takaisin, että ole jo kukkahattu hiljaa! Kaikki ei kuulu kaikille, anna jo asian olla. Et sinä ole ensimmäinen jätetty hattu, etkä jää viimeiseksikään. Ei kenellekään kuulu, miten aikaanne vietitte ja miten välirikko tapahtui. Mutta välittikös kukkahattu? Ei, ei suinkaan!

 

Kukkahattu päätti kirjoittaa kirjan suhteestaan pääsilinterin kanssa. Purkaa turhautumisensa ja pettymyksensä kirjan sivuille. Kostaa pääsilinterille sen, ettei  tämä vienytkään kukkahattua vihille. Olla kommandopipojen pääpuheenaihe oli sentään toiseksi paras vaihtoehto, kun ei päässytkään kukkasilinteriksi.

 

Jälleen muut olkihatut huusivat kukkahattua olemaan hiljaa. Kukkahattu loukkaantui kovasti ja jälleen kommandopipot kertoivat kukkahatun tuntemukset kaikille muillekin hattumaan asukeille. Kaikki saivat kuulla, kuinka kukkahattu pahoitti mielensä itseensä kohdistuneesta arvostelusta. Eikä kukkahattu ymmärtänyt, että ihan itse sitä pyysi, kun sillä tavoin sinnikkäästi vain retosteli suhdettaan kommandopipojen välityksellä.

 

Välittämättä muiden olkihattujen huudoista kukkahattu siis julkaisi kirjansa. Ja kuinka ollakaan, kyllähän sitä ostettiin. Hattumaasta löytyi kuin löytyikin riittävästi stetsoneita, pipoja, olkihattuja sun muita hattuja, joita kukkahatun kirja kiinnosti niin paljon, että kukkahattu saattoi päätellä olevansa mielenkiintoinen ja tärkeä hattu. Ja mikä tärkeämpää, kukkahattu tienasi siitä ihan mukavat rahat.

 

Mitä tästä opimme? Kaiken voi lyödä rahaksi, jos on hyvää pataa kommandopipojen kanssa. Aina löytyy riittävästi uteliaita hattuja, joiden avulla menestyä. Se on kuitenkin silkkaa häikäilemättömyyttä ja välinpitämättömyyttä toisen tunteita kohtaan. Puhdasta laskelmointia ja tilanteen hyväksikäyttöä.

 

Ole jo hiljaa, kukkahattu! Sympatia loppui jo!