Ensimmäinen kello soi aivan liian aikaisin. En edes vaivaudu katsomaan kuinka aikaisin. Omani ei ole vielä soinut, joten kyllä, aivan liian aikaisin. Hetken jo kerään voimia noustakseni sängystä sammuttamaan kellon, mutta sitten se viimein loppuu, ilman minun apuani. Huudan tyttärelleni – kumman ikinä kello se olikin – että jatkaa vielä uniaan, ettei vielä ole aika nousta. Turhaan, luultavasti, sillä hän ei todennäköisesti edes herännyt kelloon oikeasti vaan sammutti sen unissaan. Omatkin silmäni painuvat kiinni ja vaivun takaisin uneen.

 

Seuraava kello soi joskun vähän puoli seitsemän jälkeen. Mies kurottaa kättään sängyn yläpuolella olevalle hyllylle ja napsauttaa häiritsevän pirinän kiinni. Jälleen voimme jatkaa uniamme rauhassa.

 

Seuraavaksi soi toisen tyttären kello. Nyt joudun nousemaan sammuttamaan sen, sillä nuorimmainen ei sormeaan heilauta, ei edes havahdu, vaikka kello soi sinnikkäästi sängyn päädyssä. Sammutan kellon (pienellä vaivalla, sen kellon herätysnappi on oikeastaan aika ylivoimainen namikka puoliuniselle), vilkaisen syvässä unessa nukkuvaa tytärtäni ja tallustan vielä takaisin sänkyyni.

 

Lopulta, vain muutaman minuutin kuluttua, soi oma kelloni. Varttia vaille seitsemän. Tänään ei ole kiirettä töihin, ei tiettyä kellonaikaa johon pitäisi ehtiä. Siunattu liukuva työaika! Nappaan siis kellon käteeni sammutettuani sen ja säädän sisäisen kelloni herättämään minut tasalta. Ja niin se tekeekin. Kahta vaille seitsemän avaan silmäni ja tarkistan ajan – kellon valolla, vielä on sysipimeää.

 

Raahaudun sängystäni ja menen herättämään tyttäriäni. Samalla katsastan, mihin aikaan esikoisen kello minut oikein herätti. Herätysviisari osoittaa hilkkua vaille kuutta! Kukahan sitä taas on mennyt käpälöimään, vaikka aina yritän katsoa, että se on säädetty noin viittä vaille seitsemään?

 

Minkähän ihmeen vuoksi meillä oikeastaan soi kaikki nämä kellot? Kukaan ei niihin nouse kuitenkaan. Riittäisi, että minun kelloni soisi, minä se yleensä sieltä sängystä kömmin ensimmäisenä kuitenkin ja herätän kaikki muut. Mieskään ei omaansa nouse, mutta ehkä se on ihan hyvä varoitussoitto, olen siihen jotenkin jo ehdollistunut.

 

Tyttäret haluavat kumpikin oman kellonsa. Haluaisivat herätä itsenäisesti. Tosikoinenkin tänään taas, kun menin häntä herättämään, vikisi, että haluaa herätä kelloonsa, ettei se ole vielä soinut. Laitoin sen hetkeksi uudestaan soimaan ja aamu oli pelastettu 😀 Ressukat tytöt ovat vanhempiensa tavoin niin toivottoman aamu-unisia, ettei siihen heräämiseen oikein mikään auta. Ei edes illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, kun ei se uni illanvirkulle-aamuntorkulle silmään tule sen aikaisemmin vaikka yrittäis.

 

No, joku diili tässä täytyy tehdä. Ei siinäkään mitään järkeä ole, että kuudesta lähtien soi kello toisensa perään ja minä olen ainoa, jonka uneen se vaikuttaa. Minäkin haluan nukkua oman kelloni soittoon asti rauhassa!