Tämän päivän lapsi, etenkin kaupunkilaislapsi, kohtaa oikeassa elämässä kuoleman hyvin harvoin. Kaikilla ei ole lemmikkejä, jotka tulisivat vanhoiksi ja kuolisivat pois, saati että eläimiä olisi farmillinen. Lasten käsitys kuolemisesta muodostuu varmaan lähinnä saduista ja elokuvista. Mutta kuka niissä kuolisi ns. luonnollisen kuoleman? Ei siis varmaan pitäisi ihmetellä kysymyksiä, joita lapseni tänä aamuna esittivät katsellessamme vanhoja kuvia, joista myös jo edesmenneitä ihmisiä ja eläimiä bongattiin.

 

Esikoinen löysi kuvan, jossa isoisäni tekee saunavihtaa. Isoisäni kuoli pari vuotta sitten kesällä ja tosikoinen muisteli: "Eiks nii, että vaarin iss… sun isoisä on kuollut?" Vahvistin että kyllä vaarin isä eli minun isoisäni kuoli pari vuotta sitten. Seuraavaksi tosikoinen kysyi: "Kuka sen tappoi?" Melkein aloin nauraa, mutta tajusin saman tien, että kysymys oli oikeastaan ihan validi. Mistä vajaa nelivuotias sitä voisi tietää, miten vanha ihminen kuolee?

 

Hetken kuluttua esikoinen löysi kuvan, jossa minä istuin mättäällä vieressäni ensimmäiselle pupulleni rakentamani koppihäkkyrä, pupun kurkistellessa sen oviaukosta. Esikoinen ihmetteli koppia ja kun kerroin mikä se oli, kysyi tytär: "Räsähtikö se sen pupun päälle ja se kuoli sinne alle?" Ilmeisesti koppi näytti vähän heiveröiseltä 😉 ja olisihan se ollut hyvä selitys pupun kuolemalle. Mutta ei, pupuni ei kuollut koppionnettomuudessa vaan sairastuttuaan pahasti.

 

Väittäisin silti, että kuolema – ei ehkä "jokapäiväisenä" osana elämää, mutta tapahtumana kuitenkin – on lapsille normaalimpi asia kuin ajatellaan. Jollain tavalla se vastaan tulee kuitenkin. Saduissa kuollaan (ok, useimmiten tullaan tapetuiksi, mutta kuitenkin) ja varmasti ainakin joskus puhutaan ihmisistä, jotka ovat jo kuolleet. Ajatus omasta kuolemasta tai vanhempien kuolemasta on varmasti pelottava asia, niinhän se on aikuisillekin. Ihmiseen on istutettu valtava elämänhalu. Ei me täällä muuten selvittäisikään.

 

Mutta kuolema ei ole lapselle sen enempää tabu kuin mikään muukaan ellei aikuiset siitä sellaista tee. Mistä tabu syntyy? Siitä, että jostain asiasta ei puhuta, että siitä kuiskitaan hyssytellen ja salamyhkäisesti. Minun pyrkimykseni on, ettei kuolemasta tai mistään muustakaan aiheesta koskaan tulisikaan lapsilleni tabuja. Kysyä siis saa. Ja minä yritän muistaa olla nauramatta, vaikka kysymykset joskus vähän absurdeilta minusta tuntuvatkin. Siitä ne tieto ja maailman- ja elämänkuva karttuvat.

 

Ehkäpä lapseni nyt muistavat, ettei kuolemaan aina tarvita tappajaa tai onnettomuutta.