My best friend

dogThreetooWhen I was like eight years old or so, on second grade or so, we had this school assignment to write and draw a story about our best friend. I chose to write about my grandma’s dog, a wire haired fox terrier. She was my best friend while growing up, before I had any other real friends. We spent summers together at our summer place with my grandma, playing and asking for snacks and whatnot. I wanted to have my own dog, just like almost every kid wants at some point, but I lived to be almost forty years old before that happened.

 

My best friend

2016-09-24 18.38.58_edited

Now I’ll tell you what I did with my best friend. I tell about some of the days.

My dad’s mother and father have a dog named Delilah, but we call it Della. It isone year older than I. It is a girl dog. We play together most of the summer days. Now I’ll start the real story.

2016-09-24 18.39.16

My best friend

One summer morning I woke up eight o’clock because a dog was barking. It was not Della, I knew it. I looked out of the window. The dog that was barking was brown and much bigger than Della. The dog was lost.

2016-09-24 18.39.21

My grandmother woke up, too. She gave me some meat so that I could give it to the dog. The dog ate so much , I thought it had been many hours eating nothing.

The dog was light brown. I took the dog to my grandmother’s house. She wrote to the newspaper that a light brown dog is found.

The dog was with us two or three days. Then the dog’s owner came. She thanked us for taking good care of the dog. I was so little that I wanted to play dog. The owner had a little girl.

The dog was nice, but still Della is my best friend. We play so that I trhow a stick and Della gets it and brings it to me.

2016-09-24 18.39.45

MOTHER! I WANT A DOG!

2016-09-24 18.39.55_edited

Do you know that I’ve always wanted an own dog, but I know I won’t get one.

I was four years old when that happened.

dogThree

Joka viikko on kirjaviikko

Jotkut jo veti herneitä nekkuun, kun ei sellaista kansainvälistä kirjaviikkoa olekaan, ei ainakaan virallisesti, ei ainakaan Suomen kalentereissa. Pelkästään jo kyseisen meemin jatkamisen voi toki hyvällä mielikuvituksella nähdä tyhmyytenä ja ignoranssina, kun ei postaaja “tiedä”, ettei sellaista ole oikeasti. Jospa joku on sellaisen viikon perustanut? Tai jospa sillä ei ole väliäkään?

Jollain oudolla tasolla kykenen ymmärtämään ajattelun: jos menet höplään pienessä, menet höplään myös isossa ja kiertopäivityksen levittäminen on automaattisesti osoitus hyväuskoisuudesta ja höplään menemisestä. Tai ainakin ignoranssista, kun et välitä, onko jokin oikeasti olemassa vai ei. Fine, minäkin olen joskus tosikko, suotakoon se itse kullekin.

Minulle on yhdentekevää onko kirjaviikkoa olemassa vai ei. Minulle joka viikko on kirjaviikko, vaikka välillä luenkin vähemmän. Välillä voimavarat kuluvat muuhun ja lukeminen tuntuu liian raskaalta. Välillä taas laiminlyön kodin ja perheen, kun en saa kirjaa käsistäni. Välillä luen viihdettä, joka vie mukanaa, välillä vähän vakavampia kirjoja, kuten elämäkertoja ja muuta sellaista non-fictionia.

Minä päätin aloittaa “Viikon sitaatti” -meemin: ota vapaavalintainen kirja hyllystäsi ja avaa satunnaiselle aukeamalle, osoita sormella satunnaista kohtaa ja kirjoita virke fb-statukseesi. Kerro myös kirja, josta sitaatti on.

Voi olla, että olen ainoa, joka sitaatteja ikinä koskaan postaa ja voi olla että kyllästyn itsekin noin ensimmäisen sitaatin jälkeen. Lue: unohdan koko asian elämän tiimellyksessä. Ei sillä väliä; rakastan kirjoja ja minusta nämä satunnaiset sitaatit ovat kiehtovia. Tässä ensimmäinen sitaatti, jonka jo naamakirjaankin kirjoitin:

Aloitan: “Se oli ainoa, joka kiinnosti häntä ja hän tiesi, että hänen levollisuudellaan ja kylmäverisyydellään pääsisi pitkälle,” – Birgit TH.Spare, Vanhan kartanon Diana

***

Same in English, the short version: some people have already got a bug up their ass about this international book week meme, since no such week officially exist.

So I decided to start a new meme: “Quote of the Week”. Pick a random book from your book shelf, open it to a random page, point your finger on a random sentence and type it in your FB status. Also, write the author and the book the quote is from.

I’ll start:

“Among those foolish pursuers of pleasure, they recon all that delight in hunting, in fowling, or gaming: of whose madness they have only heard, for they have no such things among them.” Sir Thomas More, Utopia

I might be the only one ever posting any quotes, or I might forget about this whole thing after the first post. I don’t care. I just love books and I think these random quotes are intriguing!

#citygirl is not amused

(paitsi että Rosson grillattu lohi, kasvikset ja tattikastike oli erinomaista ja pokemoneissakin piisaa)

Iisalmessa. Täällä on paljon Eeveitä, aivan liikaa liikennevaloja näin pieneen kylään, pari kauppaa ja joki. Saavuin eilen illalla pilvenhattaroiden punertaessa taivaalla. Puuduttavan viiden tunnin junamatkan jälkeen raahauduin kuuden minuutin kävelymatkan asemalta hotelliini viluissani, sillä en jaksanut kaivaa rotsia laukusta lyhyen matkan vuoksi. Stadissa oli 20 astetta lämmintä lähtiessäni iltapäivällä matkaan.

Parempiakin päiviä nähneen hotellin ilta-respa antoi avaimen ja ovikoodilapun ja vannotti pitämään niitä mukanani, jos vielä lähtisin ulos. Kiipesin hissittömän hotellin portaat kolmanteen kerrokseen ja mietin, minne tässä paikassa muka enää kahdeksan jälkeen illalla kukaan lähtisi (anteeksi nyt taas, kaikki pikkupaikkakuntalaiset). Virittelin hotspotin, jahka olin irrottanut tyhjän jääkaapin seinästä, sillä läppärini piuha oli vienyt huoneen ainoan vapaan pistokkeen (sekin jakajassa). Rasia kaipaisi ruuvimeisseliä, mutta kaipa se on ihan ok, kun varovasti irrottelee laitteet.

Netflix-leffa, soitto kotiin ja yritin alkaa nukkua. Uni ei vaan tullut silmään, eikä vähiten siitä syystä, että huoneessa oli pahuksen kuuma. On muuten vieläkin. Eikä mitään ilmastointia, ei mitään lämpötilan säätöää. Patteri ei ole kuin aavistuksen lämmin, mutta vaikka olisi kuumakin, ei sitä hevin säädetä termostaatin pyöriessä tyhjää liki irtonaisena. Ehkä valittaisin respaan, jos arvelisin, että asialle voisi tehdä jotain, tai toinen huone ratkaisisi ongelman, mutten usko. Note to self: ens kerralla (marraskuussa) huone tuosta parin korttelin päästä Sokos Hotellista.

Aamusella menin aamupalalle kaikkine kimpsuineni, sillä oli hiukan vaikea päästä sängystä ylös – nukuin sitten lopulta sikeästi, kun viimein nukahdin. Aamupalan positiiviset: pekoni oli hyvää, samoin karjalanpiirakka, eikä siellä tarjoiltu munajauhepöperöä vaan oikeita paistettuja kananmunia. Kahviakin sain kupillisen, mutta mukaani en sitä saanut pahvimukien puuttuessa. Kahvilasta noin kilsan kävelymatkani varrella en edes haaveillut (eikä sellaista tästä kylästä tosiaan löydykään), mutta ajattelin edes R-kiskalta hakea kupin. Olin kuitenkin liikkeellä liian varhain; ärrä avautui vasta kasilta jolloin minun piti jo olla asiakkaalla.

Citygirl is not amused
#citygirl is not amused

Siellä onneksi oli isoja pahvimukeja ja sain tankattua kofeiinia. Oli sellainen aamu, että suoraan suoneen olisi ollut paras. Oli sellainen päivä suorastaan! Porukka oli mukavaa ja kaikkee, mutta se on kumma, miten joinain päivinä aika kuluu hirveän paljon hitaammin kuin toisina. Tänään oli sellainen päivä. Tuntui että jokainen minuutti kesti tunnin. Lopulta se työpäivä sentään loppui ja nälkäisenä (aamupala jäi ohueksi ja lounas vähän niinkun samoin) lähdin lampsimaan kohti hotellia.

Heitin repun huoneeseen ja totesin, ettei tässä (Iisalmen Seurahuoneen)murjussa näemmä edes siivooja käy huoneissa oleskelun aikana. Sänkyni oli yhtä petaamatta kuin aamullakin. Ei se minua isommin haittaa tosin. Vaihdoin sukkikset ja mekon farkkuihin ja korot Vanseihin ja lähdin takaisin ulos. Käppäilemään, pokemetsälle ja etsimään ruokaa. Välillä vähän tihutti vettä, Eeveitä hyppi nenille, ja ravintolatarjonta lähinnä masensi. Pari kiinalaista, kebabia ja pizzaa. Viimeisenä oljenkortena onneksi se Rosso.

Ensin piti kuitenkin tietenkin tsekata kauppahalli, jonka ohi (ja läpikin) kävelin, mutta ajat on olleet täälläkin paremmat; puolet oli suljettu. Samoin oli kylän ainoan kauppakeskuksen laita. Noin kymmenen paikkaa myymälöille, puolet niistä kiinni. Ajankuluksi kuljeskelin H&M:ssä, mistä ostin tarvitsemani sporttiliivin. Käväisin Kappahlissa ja sovitin muutaman vaatteen Vero Modassa. Tumma harmaa neule vaati päästä mukaan, joten armahdin sitä ja palasin vielä henkkamaukkaankin ostamaan mustan topin (yleensä minulla on aina sellainen mukanani muttei nyt!), jotta voin huomenna laittaa tuon uuden neuletakkini päälleni.

Istahdin Rossoon alussa maintsemalleni illalliselle, joka oli erinomainen! Vatsa siinä täyttyi niin että lähtiessä valitsin suorimman tien sijaan kiertoreitin puistikon kautta, jonka toisessa päässä on luterilainen kirkko ja toisessa ortodoksikirkko. Hotellin lähestyessä poke-sightingeihin ilmaantui Meowth, joka on jo monesti kummitellut minulle ja kerran päässyt karkuunkin. Päätin kerrankin lähteä oikein etsintäretkelle. Kävelin ensin joenrantaan, minne matkalla sightingeihin ilmestyi jo Pikachukin! Kumpaakaan ei rannasta löytynyt, Pika suorastaan katosi. Vaihdoin kulkusuuntaa ja kiersin pienen lenkin, jonka varrelta sain kuin sainkin napattua kumpaisenkin.

Palasin hotelliin hyvillä mielin. Kahvitilanne ei vaikuta yhtään aamuista paremmalta, mutta poketilanne vaikuttaa – tajusin aamulla, että täysin tyhjä PoGoni oli vain jumissa ja vaati restartin.

Huomenna on uusi päivä asiakkaalla, neljän pintaan lähtee juna ja olen himassa kymmenen aikaan illalla. Arvon yhä, viitsinkö raahata pakaasini aamulla asiakkaalle ja iltapäivällä junalle kävellen, vai pitäisikö koittaa googlata paikallisen taksin numero. Aamulla jo meinasin viereen valoihin (mainitsinko, että täällä on niitä ihan liikaa paikan kokoon verrattuna?) napata kuvan taksin ikkunan puhelinnumerotarrasta, kun tajusin, ettei tarrassa suinkaan mainostettu taksia vaan riistatoimituksia. Eyeroll.

PhototasticCollage-2016-09-15-19-16-49

Dolmades on the way to Iisalmi

At approximately 14:30 today I was about to board a train in Tikkurila. Confused as I frequently am with our beloved VR (Valtion Rautatie, i.e. State Railway) and the ambiguous way of marking the cars, I darted back and forth on the platform as the train arrived, trying to determine the correct car to step into. My ticket was for car one, but as has been the case before, the train had two car number ones! Apparently car number seven was also marked as one since at Kouvola the train split and the latter half continued to Lappeenranta.

IHugMyCoffeeSome sort of recollection and maybe even a lucky guess kicked in and I picked the closer one of the car#1’s, asking the train conducter on my way (in plain Finnish), if this car was, in fact, the #1 to Oulu, as I had already figured out that that was the correct one for me. He confirmed and I stepped in and settled into my seat, sipping my tall latte. The conducter stepped in and before the train even left the station, he started checking the tickets.

I offered mine from my phone, the VR app which is a very Finnish app, so I suppose simply the act of having the UI language set to English was reason enough for the said conducter to assume that I am English speaking, despite the fact that I had asked him a question in Finnish only 28 seconds earlier – then again, I guess I can’t assume he remembers every redhead who asks directions from him. So anyhow, while he informed every passanger individually about the coffee, water and cookies offered in this business class car, he effortlessly switched to English when addressing me.

Train travel is just as boring to me as flying. I travel alone, I do not like to sit in the restaurant car, especially since it means leaving all my belongings to the other car (unless I want to drag all my luggage along, which I don’t) and I hate sitting trapped to an uncofortable chair for hours. So I tend to snack. I like to eat in the train. And most commonly I have my own snacks with me – a little bit of candy, some nuts etc. unless the trip takes as long as this one. Five hours in this intimidating green worm. I packed myself some dinner: dolmades and a pulled pork sandwitch.

I’m quite certain that up until my daughter called me and I spoke in Finnish with her, the other passangers in the car shared the assumption od the conducter. I was reading my book about the life and times of Dave Grohl (a bit too much background of the DC punk scene in the book, tends to bore me badly) and eating my dolmades while the normal people went to the restaurant car to get ham on rye (the Finnish rye, Reissumies). Then, I am known (in my own vast mind at least ;) ) for having strange snacks on travels, like fritatta for example.

In Kouvola we waved goodbye to the latter half, err actually first half, since this car#1 was really, logically, the last car of the train until Kouvola. Did I mention that the car numbering of VR is confusing? I have already learned, though, that it is thorougly Helsinki-centered, as the car#1 is usually the one at the Helsinki end of the train, whether it be the last one (en route out of Helsinki) or the first one (on the return trip). Currently, though this is already topsy-turvy and car#1 is actually the first one while we are north-bound. My head is spinning, but the main thing is, I am in the correct train and still on my way to Iisalmi, not Lappeenranta.

Enough about all this train car confusion and blabbering, adding to the language confusion, or at least just something that strikes me as funny, is this business with these very American mormons who boarded the train in Mikkeli. While addressing me, a definite – if maybe not mainstream – Finn in English, the conducter spoke Finnish to these very obviously American mormons (I have never ever in my 41+ years of life in Finland seen Finnish mormons dressed up in those uniforms). Then again, for a while there, they baffled me by speaking Finnish among each other. Must be part of their training or something. They’re not old enough to have been here for very long.

Two more hours to go. I wish I could just nap.

2016-09-14 16.30.34-1

Kun päivä ei mennyt ihan putkeen

Nähtävästikin useimmat päivät menevät varsin putkeen. Joskus sitten on näitä päiviä, kun mikään ei tunnu onnistuvan, eikä mikään pysy käsissä. Niitä päiviä, kun pitäisi vain jäädä peiton alle makaamaan, jottei olisi vaaraksi itselleen ja muille.

Kaikki luultavasti alkoi jo eilisiltana, kun saunassa puraisin juustonakkia, joka katkesi ruiskauttaen tirisevän kuumaa juustoa alahuuleeni ja siihen tuli palorakkula. Mies (joka on monesti saanut niistä palorakkuloita) sanoi minulle: “Repeat after me: cheese sausages are evil”, mihin minä juustonakeilleni uskollisena: “Noo! They’re good! I just bit badly into one.”Alahuulessani on nyt ärsyttävä huuliherpestä muistuttava palorakkula, mutta hei! ainakin kitalaen palovamma (perjantai ja kuumat enchiladat) on parantunut. Tekevälle (tai syövälle, siis henkilölle joka syö) sattuu.

Tuumasin perjantaina duunissa, kun ovesta sisään tullessa näin peilikuvani, että minun ei pitäisi kulkea julkisilla paikoilla hihattomassa/lyhythihaisessa, sillä näytän aivan perheväkivallan uhrista mustelmineni. Minkä sille mahdan, että saan mustelmia niin helposti! “Ja sitten tuo tekeväinen elämäntyyli,” sanoi työkaveri diplomaattisesti. Suomeksi: ja sitten tuo kaikki koheltaminen ja tohotus.

Välillä minusta tuntuu, että olen kävelevä accident waiting to happen. Tänään sitten ensimmäistä kertaa vuosikausiin accident happened ajaessa. Ei siis riitä, että alle kk sitten sain kahdet (epäreilut) ylinopeussakot viikon sisään. Siis ihan oikeesti varsinaisia sakkorysiä kumpikin. Tätä menoa minulla on kortti kuivumassa ennen kuin syyskuu on ohi. Tänään en ajanut ylinopeutta, mutta ajoin ekaa kertaa vuosikausiin toisen auton perään.

Edellisen kerran ajoin toisen perään kymmenkunta vuotta sitten ollessani umpiväsynyt unihäiriöinen matkalla kotiin töistä. Elettiin aviokriisini alkuvaiheita. Tänään? Huomioni herpaantui äsyynnyttyäni kanssa-autoilijoille, joilla kesti ja kesti ja kesti yksi vaivainen kääntyminen. Lähdin siis risteyksen yli vähän ärtyneessä mielentilassa ja arvioin seuraavissa valoissa edelläolijan jarrutuksen vähän väärin. Tai jotain. Enivei, tuuppasin snadisti peräkoukkua ja puskuriin jäi pari skraadua, joista Skodakuski oli kovin sydämistynyt.

Vähän sinistä maalia ja se on siinä.

Niin hölmistynyt, järkyttynyt, whatnot, olin itse tästä virheestäni (enhän MINÄ töppäile liikenteessä näin!), etten tajunnut ottaa kaverin puskurista kuvaa, enkä edes yhteystietoja tai rekkaria (!!). Omalle autollehan ei tapahtunut mitään. No, toivon mukaan tyyppi on rehellinen ja käy vaan kiltsti näyttämässä puskurin sellaisenaan eikä yritä jotain muuta saada meidän vakuutuksesta. Mies himassa rauhoitteli, että shit happens, kaikille sattuu joskus, mutta minä vaan itkin, etten koskaan enää lähde talosta ulos, annan ajokorttinikin pois.

Otin lasin punaviiniä ja valmistin miehen pyytämän key lime pien ja kananmuna-katkarapu-graavilohi-voileivät saaristolaisleivällä ja vähitellen aloin rauhoittua. Haarukat ja muut välineet kyllä tavan takaa putoilivat käsistäni eikä leipä tokkeineenkaan meinannut selvitä suuhun asti (ruokailtuani vaihdoin koirien veden, johon olin tiputellut kananmunaa nyt ainakin syödessäni). Poissa tolaltani, se kai se oikea ilmaus olisi. Alan ehkä olla taas tolallani ja suunnittelen maalaussessiota pihalla, kun vielä näitä säitä riittää. Ihana lämmin aurinkoinen syyspäivä :)