Paljain jaloin

Kesä on jo kääntynyt syksyyn. Ilmassa leijuu kypsyvien omenien tuoksu. Kesän keiju vielä yrittää taivutella aurinkoa lähettämään lämpimiä säteitään, eikä tänäänkään ole mikään kylmä, mutta syksyn tuuli puhaltaa, paiskoen tuoleja ja pöytiä pitkin pihaa. Yöt ovat viilenneet, vaikka lämpötila vielä sinnitteleekin juuri kymmenen asteen yläpuolella. Tomaateilla on vielä näennäiset mahdollisuudet kypsyä, basilika ja tilli ovat kellastumaan päin. Maa on jo vähän viileä paljaille jaloille.

Lakatuista varpaankynsistä huolimatta jalkani ovat kesäisin kaikkea muuta kuin lady-like. Varhaisesta keväästä saakka, heti kun maa ei enää ole jäässä, alan pyrähdellä pihalle paljain jaloin, vaikka eteisessä on crocsitkin tarjolla. Koko kesäkauden kävelen paljain jaloin pihalla, jos nyt en ehkä pitkin maita ja mantuja kuten äitini aikoinaan. Paljaat jalat tuntuvat vapauttavilta, koko sielu tuntuu vapaammalta, kun ei tarvitse käyttää kenkiä. Olen aina rakastanut olla paljain jaloin. Landella, kuumalla asfaltilla stadissa, kaikkialla.

Touko-kesäkuussa monesti duunista palatessani kävelin himaan bussipysäkiltä kengät kädessä, paljain jaloin. Jalkojen vapautusliike! Keskiviikkona kävelin paljain jaloin metrolta autoon ja kävin paikallisessa S-Marketissakin, vaikka mies epäili, ettei sinne saisi paljain jaloin mennä, hygieniasyistä. Tuumasin, etten minä jaloillani tuotteisiin koske vaan lattiaan, ja menin. Eikä kukaan pysäyttänyt, jos huomasikin. Se lattia muuten oli kylmempi kuin asfaltti ulkona.

En minä sillä kertaa paljain jaloin vapaaehtoisesti ollut, vaikka siitä pidänkin. Lähdettiin keskiviikkona miehen kanssa työpäivän jälkeen elokuviin. Laittauduin vaihteeksi, mekkoon ja korkoihin ja vedinpä jalkaani sukkahousutkin, kun tuntui niin syksyiseltä lähtöhetkellä. Aurinko kuitenkin pilkisteli pilvenraoista sen verran, että oli suorastaan lämmin ja istuttiin tovi Lost in Helsingin terassilla cappucinon ja viinilasin kera ennen elokuvan alkua.

Lopulta lämpimällä säälläkään ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paljasjalkaisuuteni kanssa. Kun lähdettiin siitä terassilta ylittämään Kaivokatua ihmettelin, miksi oikealla jalalla käveleminen tuntui niin oudolta. Katsoin alas ja näin, että kenkäni oli rikki. Yhdet lempikengistäni. Piikkikorkoiset mustat sandaalit, joita olen viime aikoina käyttänyt varsin harvoin, mutta yhdet lempikengistäni kuitenkin. Harmitti vietävästi, ja tiesin jo silloin, että roskiinhan se pari siitä illan päätteeksi joutuu.

En kuitenkaan arvannut, että joutuisin hylkäämään kenkäni jo Kalasataman metroaseman tuntumaan. Yhden rikkinäisen kengän kanssa vielä suunnilleen pystyi kävelemään, mutta kun toinenkin hajosi siinä metrosta tullessamme, meni minulta hermo. Riisuin kengät ja sukkahousut, työnsin sukkikset käsilaukkuun ja hylkäsin kenkäni roskikseen ja kävelin autolle paljain jaloin. Onneksi oli vielä tarpeeksi lämmin. Siirtymä koroista paljaisiin jalkoihin tuntui hassulta, mutta kuvastaa aika hyvin luonteeni polaarisuutta.

Minusta on mukava välillä laittautua ja kulkea koroissa ja tunnen itseni elegantiksi ja tyylikkääksi ja mitä kaikkea. Toisaalta olen luonnonlapsi, en välitä meikata enkä edes käyttää kenkiä, ja tunnen itseni vapaaksi ja mageeksi. Sitä en tiedä, mitä muut ajattelevat, enkä oikeastaan edes välitä. Olen mitä olen. Paljasjalkainen helsinkiläinen keski-ikäinen, joka ei tiedä mitä se tarkoittaa, vaan ostaa vaaleanpunaiset Vansit ja näyttää (useimmiten) enemmän teiniltä kuin teinien mutsilta. And that’s the way I like it.

Utopia

I remember – ever so vaguely – from high school or maybe junior high, the lessons about socialism and communism. I remember Thomas More and his Utopia – which I have never read, but actually am right now putting on my reading list – and Marx and Owen etc. Well, okay, I don’t remember other names for I am bad with names, but you get the picture. What stuck with me most, though, was one of these utopian communities, can’t remember which one the teacher used as the ultimate example, but it left an impression on me. Not really because of the actual philosophy of the society but because it failed, like they all did in the end.

[Utopian socialism according to Wikipedia, with a list of these utopian societies]

My take on human nature is that we are evil, controlling, rotten, selfish, jealous and greedy (money, power, whatnot). Of course that is a very sqewed picture and there is a lot of good in the human population too, but the longer I live, the stronger I feel about the basic rottenness of people. We are not improving by the degeneration, we are degrading. New technology gives new ways to control others, to gain power over others and spread it more widely. On the surface we are humanitarian and out societies (in the Western Wolrd) are good and caring and rich and whatnot. Under the surface the game is the same, always.

Lately, I have been watching the tv series Gilmore Girls from Netflix, maybe diving in a bit too deep and letting it under my skin. At the age of ten or eleven or so, that happened to me with this Australian series Skyways and I vowed then that I wouldn’t let that happen anymore. Well, you know how those things go. Anyway, watching this series that is only a notch above your regular soap opera and reading the news about Burkina Bans and whatnots, and having heated discussions with my highly judgemental husband about burkinas and transgenderisms and all sorts of controversial things, I have come to feel my depression of the world and the utopistic nature of my idealism very keenly again.

My idealism goes in the lines of live and let live. I believe that the world could be a wonderful place if people just let go of their need to control others and instead embrace our difference, meet people as they are instead of trying to streotype them or fit them into some predefined box. Back when we had just started dating, my husband tried to figure out my core personality. I was in a turbulence back then, my core personality was veiled by the flippancy of my core personality deficiency and the shadow personality that had emerged during the horrid years of my marital crisis and divorce. He eventually gave up trying to box me, when he started to know me good enough that that was not necessary anymore.

The point here is simply that I understand the human nature. I understand the need to organize the world and understand it and eliminate the threat of the unknown. For some people it is more important than for others. The more judgemental people – like my husband and my grandma (rest in peace) both of whom I love immensely – have a bigger need to control the environment than the less judgemental, the perceiving people, like myself. Priviledged people tend to be more controlling because they believe they have something to lose if others are allowed to run wild. The non-priviledged couldn’t give a rat’s ass about how the neighbor conducts his or her business, as long as the neighbors don’t interfere with them either.

I think it’s extremely sad that people cannot just live and let live. What is it to you if someone was born a girl but figures out later that they actually are a boy? What is it to you if someone wears a full body swimsuit to the beach if they are happy? And what is it to you if someone doesn’t want to eat meat for ethical reasons or the other way round, enjoys meat? What is it to you if your neighbor wants to dance naked in the living room with a pineapple hat on his head? I just want to live in peace without my neighbors yelling me to stop smoking or shut the dog up or telling me when to grill and when to sit outside and when not to. And I believe in returning that courtesy.

Live and let live, as long as you don’t hurt others. Sure, if my dog barks too much or my music is too loud and disturbes, the neighbor has the right to ask me to do something about it and vice versa. That’s why I’d actually like to live the hell out there, where the nearest neighbor is like a kilometer away. I have no right to do hurtful things – but living my life the way I want to is not being hurful. If I was gay, I am the only one that concerns. If I like to eat in bed and sleep in crumbs I am the only one it concerns. But as soon as my deeds have consequences on other people, we need a consensus od what is ok and what is not.

That is what society is all about. The mutual courtesy rules. It’s just that I believe in a minimal amount of rules and that if everyone lived according to the golden rule of “do as you would be done by” or as my mom taught me: “don’t do as you would not want to be done by”, we could live in harmony. No unnecessary bitching and controlling and bickering and pushing for one’s own interest, for everyone would simply mind their own business and be mindful of others around them.

One of the most misused phrases is “I am not responsible for your feelings”. It is the truth, in it’s core sense, but it does not mean that it’s ok to do whatever and be inconsiderate to others. The only way to determine where the line between the correct and incorrect understanding of this consept goes, is to go by the golden rule. Especially in a relationship but really in all life, in all relationships. Live and let live. Do as you would be done by. Keep your nose in your own business. Stop trying to mold other people to your own ideology.

And here I am, doing exactly that, justifying it by the idea that if everyone just lived like I believe is right, the world would be a better place. Isn’t that the exact thing everyone believes and the exact thing I am critizising here? Trying to push my own ideas to others? I watch Gilmore Girls, and while understanding that it is just a tv soap I can’t stop thinking how stupid those people are with their drama and not talking and mothers and fathers trying to push their offspring to live the way THEY want them to live and stopping to talk to each other when they don’t see eye to eye. The sad thing is, I know this is the reality for so many. My own mother was doing a whole lot of the same too.

Last night we got into a debate with my husband, over the issue of pushing one’s own agenda forcefully on others. The example was homosexuality and the rights of gays. I said that if nobody would have set a rule and try to control people’s sexual tendencies and behavior in the first place, there would be no need to push the issue. Take the ancient world before Christianity. It was a norm, not an issue. My husband said, “but the rule exists, so why can’t they just live and not make noise?” We got into a cycle where I was talking about a utopia, a society that does not exist, where there are no predefined this is rights and that is wrongs and people just live and let live and no one needs to make a fuss over anything. Everyone is equal in their rights. My husband was talking about this society here.

I realize the reality. People are greedy and controlling and even the best efforts in building a society like I dream of have failed, always. I am an idealist and occasionally I feel very depressed because of the understanding of this. Wetlschmertz. World-weariness. Couldn’t we at least try? Let the muslim women swim in their burkinas, it doesn’t make them terrorists. Let the transgender people have their non-offensive pronouns. Let the neighbor have their big grill and BMW. It’s not away from you. Live and let live. Mind your own business.

Maallista materiaa

Oltiin eilen vuosi sitten kuolleen isoäitini kodissa, minä, isäni puolisoineen, sisko, serkut ja setä puolisoineen, käymässä läpi isoäidin jäämistöä. Sitä kamaahan riittää – kuvittele asuvasi 50 vuotta samassa kodissa, heittämättä juuri koskaan juuri mitään pois. Kuvittele olevasi vähän varakkaampi, ja ostavasi sinä aikana taidetta, hopeita ja kristallia. Kuvittele olevasi akateemisesti koulutettu ja kirjoista kiinnostunut. Kuvittele matkustelleesi maailmalla jo kauan ennen Keihäsmatkoja ja tuoneesi sieltä silkkiä, turkiksia, marmoria ynnä muuta kotiin.

Jatkanko? Jos nyt itse olenkin kaiketi ylempää keskiluokkaa tulojeni perusteella (tai ainakin miehen kanssa yhteenlaskettuna), olivat isovanhempani aidosti varakasta luokkaa. Isoisä korkeassa virassa kaupungilla, isoäidillä varaa olla kotiäitinä arkkitehdin koulutuksestaan huolimatta. Isoäidin perhe oli varakas viipurilainen kauppiasperhe, joka menetti osan omaisuudestaan sodan myötä, sai siitä kiitettävän korvauksen, josta eritoten minun isovanhempani pääsivät nauttimaan; isoäitini oli ainoa lapsi.

Menee vielä hyvä tovi (toivottavasti) ennen kuin neljännes jäljellä olevasta omaisuudesta tavoittaa minut isäni kuoltua. Eilen kuitenkin jakoon meni paljon tuosta maallisesta materiasta. Toin kotiin nahkasaapasta, untuvatakkia, villakangastakkia, avokkaita, laseja, maljakoita, yhden isoäidin lukuisista astiastoista (teinithän kohta muuttavat omilleen!) ja pieniä muistoesineitä. Ja muutaman kirjan. Jos minulla olisi kirjasto, ottaisin sinne kaikki isovanhempieni kirjat – upeita vanhoja opuksia – mutta minulla ei ole kirjastoa eivätkä nämä entisektään tahdo kunnolla tänne mahtua.

Isoäidillä oli paljon kaikenlaista suunnattoman eleganttia. Isoäiti oli sellainen pieni vanha rouva, jollaisen voit nähdä Stockmannilla tyylikkääseen rintaneulalla somistettuun luonnonsilkkipukuun pukeutuneena. Harmillisesti isoäiti oli paljon pienempi kuin kukaan jälkipolviensa naisista (ehkä tosikoista lukuunottamatta) ja kuten serkkuni sanoi, on harmi, ettei me isoäidin jälkipolvien naiset ylletä lähellekään isoäidin eleganssia. Tatuoidut, lävistetyt, sellaisella vähän vähemmän klassisella tavalla trendikkään mustanpuhuvat. Isoäiti piti vihreästä ja ruskeasta ja sinisestä.

Luonnonsilkkipuvuilla ei siis meidän suhteemme ollut toivoakaan, ikävä kyllä. Kengistä löytyi sopivia, ihme kyllä, samoin takeista (isoäidin takit olivat hänelle mitä ilmeisimmin aivan liian suuria!). Sovittelin aiemmin mainitsemieni lisäksi myös klassisen kaunista tummansinistä poplaria saaden serkkuni nauramaan, kun se niin ei ollut minua. En kyennyt näkemään itseäni se takki päälläni edes hameen kanssa matkalla juhliin. Villakangastakissa kylläkin, mutta en poplarissa. Nahkarotsi rulettaa!

Kun vuosia sitten erosin, halusin eroon myös kaikesta ylimääräisestä rojusta. Otin mukaani kirjoja ja vain kaikkein henkilökohtaisimmat ja minulle tärkeimmät esineet. Eksäni sai kaikki valokuva-albumitkin! Kirjoista laitoin silloin pois noin puolet ja osan laatikoissa varastoon, sillä pieneen omaan kotiini ei vain olisi mahtunut – otin ennemmin mukaani suvussa sata vuotta kulkeneen järeän liinavaatekaapin kuin kirjahyllyjä täyttämään senkin tilan. Vielä kun nykyisen mieheni kanssa yhteen muutettiin, tuli tuo kaappi mukanani, mutta tänne muuttaessamme se oli pakko laittaa muualle. Täällä ei ollut sille paikkaa; ei sitä olisi edes saanut sisälle muualle kuin autotalliin. Se meni isoäidilleni.

Miehelläni on paljon kaikenlaista roinaa ja vähitellen sitä on kertynyt tässä yhteisenäkin, mistä etenkin kovin tavara-askeettinen esikoinen saa aihetta silmien pyörityksiin. Good luck vaan omille lapsillemme, kun joskus aikanaan meidän jäämistöämme setvivät! Tavara senkun kumuloituu kuten eilenkin saimme nähdä. Vitriinit, jotka alunperin olivat melko väljästi täytetyt, ovat saaneet kaikenmoista lisätäytettä niin omien hankitojen (kuten vaikkapa etanapannujen ja mustajalkaisen viinilasisarjan keryttämisen) kuin mutsin ja isoäidin perintöjenkin myötä. Se isoin potti on kuitenkin vasta tulossa, kun aikanaan isäni jättää tämän maailman.

Suhteeni materiaan on aika mielenkiintoinen sinänsä, sillä toisaalta haluaisin elää pienesti, ympärilläni vain kaikkein välttämättömin. Toisaalta en halua heittää pois asioita, joista on lämpimiä muistoja. Toisaalta kauniit esineet ovat kauniita. Toisaalta on kiva omistaa erikseen juhla-astoita juhlavampia hetkiä varten. Toisaalta on kiva omistaa kaikenlaista hyödyllistä, jota voi käyttää erilaisiin projekteihin sun muihin.

Tarvitisin yksityisen kirjaston ja museon! Voisin elää pienesti yksinkertaisessa mökissä ja aina nostalgiaa kaivatessani mennä museooni, ja lainata kirjat kirjastostani. Miehelle oma verstas, niin ei tarvitsisi työkalujakaan varastoida kotiin. Jos voisinkin ulkoistaa materian jokapäiväisestä elämästä, tarvitsematta heittää sitä pois! Monesti olen ihmetellyt yksityisiä taidekokoelmia, jotka on jossain lukkojen takana eikä omistaja voi nauttia niistä kuin erikseen galleriaansa menemällä. Nyt yhtäkkiä ymmärrän, sillä voisin mieluusti tehdä samoin kirjoilleni ja joillekin muillekin keräilykohteilleni.

Espresso tuplana a.k.a el Grande Cappucino

Lomalta töihin palaaminen on aina vähän sellaista kamppailua. Vähän työrutiinien löytämisen kanssa ellei heti ole jotain kunnon pöhinää päällä ja vähän vielä enemmän unirytmin löytämisen kanssa. Kun luontainen rytmi on aamuntorkku ja töihin herääminen on parhaimmillaankin melkoisen haasteellista tässä aamuvirkkujen tahtiin sykkivässä maailmassa, on se loman jälkeen miltei mahdotonta. Illat venyvät väkisinkin yhä, ja kellon soidessa armollisesti vasta puoli kahdeksalta, alkaa vatsassa vääntää, sillä se ei olisi vielä ainakaan pariin tuntiin valmis nousemaan.

coffeefirstTyöni ei onneksi ole kuin toisinaan aikaan ja paikkaan sidottua, joten voin rauhassa vähän “myöhästellä” aamuista. Avata koneen aamukahvini kanssa ja aloitella hissuksiin. Odotan kauhulla sitä, kun kurssit alkavat puolentoista viikon päästä ja pitäisi saada itsensä seitsemään mennessä sängystä ylös (Porissa) ja asiakkaiden eteen. Nuorisollakin alkaa koulu viikon päästä. Se yleensä vähän jeesii normaalimpaan rytmiin pääsemisessä.

Maanantaina kampesin itseni toimistolle orientoituakseni jälleen työelämään. Tulin Sörnäisiin saakka miehen kyydillä ja matkalla metrolle hain Picnicistä cappucinon mukaani. Se oli aika pieni, ja toimistolla huomasinkin jo kaatavani taas kahvia kuppiin. Päivän aikana taisin juoda jonkun 4-5 kuppia kahvia, eli kohti leikkausta edeltänyttä kahvinjuontitahtia. Iltapäivästä olin havaitsevinani ihan hienoista huimausta, muttei mitään erityistä.

Tästä rohkaistuneena tiistaina Kampissa hain Starbuck’sista suorastaan grande cappucinon vietyäni auton Espooseen huoltoon ja selvittyäni sieltä onnellisesti dösällä Kamppiin ja täytettyäni vatsani Memphisin lohisalaatilla. Elämä tuntui hyvältä, kun auringonpaisteessa kävelin Narinkkatorin läpi kohti Elielinaukiota seuraavalle dösälle. Hiukan hyvä oloni himmeni, kun bussiin astuessani tajusin unohtaneeni ladata korttiin rahaa. Kahvikin oli jo loppunut. Himassa kuitenkin vielä tein itselleni freddon.

Valvoin tietenkin taas liian myöhään ja eilen aamulla väsytti niin maan vietävästi! Vääntäydyin silti toimistoa kohti. Hyppäsin bussista (maksettuani kertalipusta ylihintaa kolikoilla) Sörkässä, jotta saisin sen settini ladattua. Kävin R-kioskilla hoitamassa sen homman ja astelin jälleen Picnicin ovista sisään. Muistellen maanantain liian pientä cappucinoa ja pohtien väsymystilaani pyysin espressoni tuplana. Sain isomman cappucinon. Kaisaniemeen, tai siis Yliopiston metroasemalle, asti päästyäni oli sekin muki tyhjä ja melkein mieli teki napata vielä yksi pieni siitä metroaseman Picnicistä. Toimisto oli kuitenkin kulman takana, vastustin kiusauksen.

Picnic ei ole ensimmäinen valintani mitä cappucinoihin tulee. Ei ole kyllä Starbuck’skaan, vaikka juuri nyt kotonakin on Starbuck’sin papuja espressokoneessa. Espresso House olisi, mutta niitä ei nyt ole matkani varrelle siunaantunut. Duunissa kun ei ole vielä koulutukset alkaneet, ei kahviautomaattimme ole päällä (enkä viitsi sitä vain itseäni varten käynnistellä), joten olen juonut Juhla Mokkaa Mokkamasterista. Se ehkä tuoreeltaan on sittenkin parempaa kuin se automaattikahvi, joka ei sekään ole kovin hyvää. Yleensä kuitenkin juon mieluummin siitä cappucinon kuin drip-kahvia.

Noiden take away -mukien kanssa astellessani, tai ainakin jonkun niistä tässä joku päivä, muistelin aikaa 90-luvulla tai jotain, kun katsoin Ally McBealia ja ihmettelin, mikä se valkoinen asia on siinä pahvimukin päällä. Tai siis ymmärsin toki, että se on kansi, mutten ollut kuunaan mokomaa livenä nähnyt. Enkä kyllä kahvia mukaan mistä siihen aikaan ostanut, eikä Suomi tainnut vielä juuri espresso-pohjaisia juomia tuntea, enkä minä edes juonut kahvia siihen aikaan. Nyt hädin tuskin muistan sitä aikaa. Paitsi joskus, kun koen samankaltaisen euforian tunteen ensimmäisestä cappucino-hörpystä kuin mitä Ally jossain jaksossa demonstroi.

coffeeveinsOlen niin onnellinen, että kofeiini ei enää aiheuta huimausta ainakaan yhtä herkästi kuin vielä vähän aikaa sitten. Leikkauksesta toipuminen on ollut yllättävän pitkä prosessi ja vaikka jotkut sanovat, ettei tästä akustikusneurinoomaleikkauksesta välttämättä koskaan toivu täysin (ts. jää huimausta, tasapaino-ongelmia ym.), minä kyllä näytän toipuvan. Vielä vuosi sitten kolmas kuppi kahvia työpäivän aikana aiheutti ikävän huimauksen tunteen. Nyt se näyttäisi olevan menneen talven ongelma.

What can I say? I <3 coffee.

P.S. Kun googlasin tuota kuvaa, ensimmäinen hakutulos kertoi, ettei kahvia oikeasti pidä työntää suoraan suoneen – jos nyt joku, kun nyt joku, on riittävän, eh, ignorantti sitä kokeillakseen: Nurse kills patient by injecting coffee drip. Anyone can get confused, right? #hullumaailma

Pulahdus tai pari

Aamu valkeni tänään aurinkoisena ja lämpimänä. Pilveen päivä oli kuitenkin peittynyt siihen mennessä kun saimme itsemme ylös ja ulos ja koiralenkille cappucinojen jälkeen. Ystäväni oli pihallamme punaherukkapensaamme kimpussa – olenko koskaan muistanut mainita, etten kerää marjoja, koska ADD (tosta yks, tossa on isompi! tuolta kurotan seuraavaks, oiskohan toiselta puolen helpompi? tästä näin, varmasti niitä on jo paljon! tä? ei vielä pohjakaan peitossa! pitäköön tunkkinsa!)? – ja lupasin hälle freddon koiralenkiltä palattuamme.

Siihen mennessä kun kävelin pihalle pari freddoa käsissäni, tuli taivaalta tippa ja toinenkin. Ei nyt mitään kaatosadetta mutta tipoittain tippoja. Ystäväni tuumasi, että eiköhän se marjanpoiminta riitä hällekin; johan hän oli yhden pensaan tyhjentänyt loppuun (yhden ämpärillisen kävi viikolla hakemassa yksi nainen paikallisen FB-kirppis-ilmoituksen myötä) ja toisen pienenkin puoliksi. Siirryttiin toviksi sisälle juttelemaan, kunnes ystäväni tuumasi, että on parempi lähteä polkemaan kotia kohti, kun ei tosta säästä ota selvää. Väliin paistaa ja sitten sataa ja sitten sataa ja paistaa.

Mekin siitä aloimme tehdä lähtöä siinä vaiheessa. Olin isäni kanssa aamusella auringon vielä paistaessa sopinut, että mennään landella käymään, uimaan (kun kerta uimavedet tiettävästi ovat nyt lämpimimmillään ja oli aurinkoista ja lämmintä ja lomakin alkaa loppua tässä ja mitä nyt kaikkea. Nakattiin pyyhettä ja simmaria reppuun ja lähdettiin. Vaikka siinä vettä lähteissä ripottelikin, en ollut huolissani, sillä aika usein on Stadissa satanut ja landella (vain 70km päässä) paistanut silti.

En ollut huolissani edes motarilla, vaikka vettä tuli välillä kuin sen kuuluisan Esterin peräpäästä (ei tosin mitään verrattuna Tampereen tulviin, jotka samainen saderintama illemmalla siellä aiheutti) ja oli pakko tiputtaa nopeus kuuteenkymppiin, kun ei eteensä tahtonut nähdä. Siinä kohti, missä entisaikaan motari loppui ja oikealle mentiin Turkuun ja vasemmlle Lohjalle erkanimme pilvirintamasta. Lohjan harju on hieno muodostelma, joka kovin usein jakaa sään siten, että Lohjalla paistaa vaikka vaikka vieressä sataa.

Saavuttiin landelle, koirat kirmasivat polkua alas heti autosta päästyään ja Meggie ehti puoleen väliin takaisinkin minua hakemaan käytyään ensin haukkutervehtimässä isäni ja tämän vaimon. Mies tuli vielä minuakin paljon jäljessä jäätyään setvimään jotain takakontista. Landella paistoi aurinko ja oli lämmin. Nakkasin enstöikseni teepaidan narikkaan ja laitoin koirille vesikupin keittiöön. Kello kävi iltapäivää, aurinko oli korkealla ja lämmitti ihanasti iholla. Koirat säntäilivät sinne tänne, kunnes asettuivat alaterassille meidänkin asetuttua sinne, rantaan.

Vaihdoin shortsit bikinialaosaan ja kävelin laiturinnokkaan. Toivoton vilukissa kun olen, en meinaa sitten millään tohtia enää nykyisellään veteen (missään), ellei se ole kuuma lähde tai jotain. Toista se oli silloin lapsena, kun saatoin parikin tuntia pulikoida 12-asteisessa järvessä siskon kanssa. Isäkin sitä tänäänkin taas muisteli. Nyt siinä seisoin arpomassa laskeudunko portaita, kastanko vain varpaani, vai mitä teen. Mies rannalta usutti: “Just jump in and be done with it!” Sanoin, että saatan saada sydänkohtauksen shokista, mutta lupasin tulla perässä, jos hän edellä.

Mieshän ei siis luonnonvesissä ui juuri koskaan. Tinoksella toki (missä minäkin vähän), mutta Suomessa on vesi yleensä hälle aivan liian kylmää. Tai niin mies ainakin uskoo ;) Nyt oli koko uimisaloite hänestä lähtöisin ja silti vielä epäilin jotta noinkohan jää uimatta. Sinne se kuitenkin sukelsi pää edellä järveen ja minä menin perässä samalla tyylillä. Olisin mennyt kyllä oikeasti joka tapauksessa, mutta vähän piti ensin kerätä päättäväisyyttä kasaan.

Ei siinä mitään, vesi oli järvivedeksi ihan lämmintä. Isä oli hukannut vesilämpömittarin jonnekin, joten lämpötilalukemaa en tiedä, mutta mies arvioi 23 astetta. En menis väittämään vastaan, aika oikealta arviolta kuulostaa. Uin vähän matkaa selkää järvenselkää kohti ja sitten alkoi taas jo paleltaa, joten kauhoin laiturille. Lämmittelin pyyhe päällä auringossa, kunnes alkoi tuntua lämpimältä ilman pyyhettä ja sukelsin veteen uudestaan, otettuani ensin kuvan miehestä uimassa, sillä olin aika varma, ettei sitä muuten kukaan hänet tunteva usko ;)

Kääriydyin uudelleen pyyhkeeseeni järvestä noustuani ja juuri sopivasti silloin isä ilmoitti, että olisi kahvia tarjolla. Vaihdoin märät biksut kuivaan yläosaan ja shortseihin ja mentiin kahville. Ainoa harmillinen puoli meidän landella on se, että aurinko menee (ylä)terassilla puiden taa niin varhain, tähän aikaan kesästä siinä neljän pintaan. Laitsalle se vielä paistoi ja sitten myöhemmin illalla, kuuden maissa se paistaa partsille kunnes laskee. Me ei kuitenkaan jääty sinne iltaa viettämään tällä kertaa, vaan lähdettiin kotipuoleen, missä saunottiin ja istuttiin omalla pihalla tyynessä illassa, auringon jo painuttua metsän taa.

PhototasticCollage-2016-07-30-23-51-03