Itsenäisyydestä

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!

Räntää, kuhmuja ja muita ruhjeita

Mitenniin ei räntä muka ole ruhje? Se on suorastaan suuri märkivä haava sisimmässäni, kun jälleen kerran kiinnitän miehen kanssa peräkärryä auton koukuun hyisten jalkarättien tippuessa päällemme. Etenkin, kun eilen paistoi aurinko. Eilen meidän ei tarvinnut kiinnittää peräkärryä minnekään tai lastata siihen roinaa. Eilen kävimme Ikeassa ja olimme siivosti sisätiloissa. Taivaan ollessa kirkas, maan ollessa kuiva.

Tänä aamuna heräsimme siihen, että maailma oli valkoinen, asteita oli parin verran, maassa parin sentin hyhmäinen, no, hyhmä, ja taivaalta tippui lisää märkää shittiä. Sinä sunnuntaiaamuna, kun olimme päättäneet (etupihamme kiveys- ja asfaltointitöiden viimein valmisututtua viime viikolla – vastahan niiden piti olla tehtyinä heinäkuussa) vuokrata peräkärryn ja vihdoin vähän siivota autotalliamme (kun sen edessä ei enää ole hiekkakasaa). Sinä sunnuntaiaamuna, kun piti herätä jo yhdeksän pintaan – myös teinien.

Teineillä oli peräkärryurakan lisäksi täällä tänään ihan oma urakkansa, jossa minä tietenkin päädyin heitä auttamaan. Esikoinen on tässä syksyn edetessä tehnyt suuren päätöksen: hän on lopettanut lukion ja siirtyy näillä näkymin vielä ennen joulua Ypäjälle hevosopistoon opiskelemaan hevostaloutta. Melkoinen muutos meille kaikille, ja konkreettisesti se tarkoitti sellaista klassista “I’m taking your room” -tilannetta, sillä esikoisen huone oli toki se kivempi huone. Ei ole enää. Nyt tosikoinen on siinä huoneessa ja esikoinen siinä toisessa.

Tänään on siis paiskittu töitä ihan huolella. Minut on vaikea saada käyntiin, mutta kun käynnistyn, en meinaa ollenkaan lopettaa, jos on motivaatio kohdillaan. Toissailtana murtunut varvaskaan ei tahtiani hidastanut, vaikkakin sen kanssa konkkaaminen on selvästi rasittanut lihaksistoani eri tavalla kuin jos voisin kävellä normaalisti.

En minä oikeastaan tiedä, onko varpaani murtunut vai vain ruhjoutunut, mutta perhanan kipeä se on ja musta ja violetti ja ties mitä. Minä liukastelen ja kompastelen portaissa säännöllisen epäsäännöllisesti, etenkin väsyneenä. Perjantaina sattui niin hullusti, että liukastuessani portaan reunan puuluiskan takia, yksi varvas sitten kai otti hittiä seuraavasta portaasta. Yöllä sitä alkoi särkeä ja aamulla koko totuus paljastui. Normaalikenkien käytöstä ei kannattanut haaveillakaan.

Lähdin eilen kotoa sandaaleissa ja sukissa – pitäisi kai toisaalta muistaa olla iloinen, ettei silloin tullut räntää taivaan täydeltä! Mies ajoi Kaareen, mistä kävin H&M:stä ostamassa itselleni Ugg-kopiot. Ne on aivan ihanan pehmoiset ja lämpöiset, kuin taivas jaloille, kuin pehmeä pumpulinen cast murtuneen varpaan jalalle (ei en edelleenkään tiedä, koska ei lääkäri tekisi tätä teippausta kummempaa sille kuitenkaan). Tänä aamuna kosteussuojasin kengät, mutta siitä huolimatta siinä peräkärryn kanssa Shellin pihalla säätäessämme märkä hiipi saumoista kenkiin sisään. Kotona vaihdoin lantsareihin.

Tässä iltasella sitten, huseerattuani ensin pari tuntia huonekaluja siirrellen ja poran kanssa heiluen – ruuviväänninmoodissa, erinäisiä lipaston ja kaapin jalkoja piti irrottaa ja kiinnittää ja mitä nyt kaikkea – väsyneenä vielä halusin saada bustattua yhden vanhan vanerirunkoisen alakaapin, jotta senkin voisi huomenaamulla roudata sorttiasemalle. Heilautin pajavasaraa, alaselkä sanoi auts, käsivarteni nykäsivät juuri sen kriittisen verran, että vasara missasi kohteensa ja heilahti sääreeni.

Sinnillä ja silkalla raivolla hakkasin kaapin palasiksi ja kasasin palat etupihalle. Vein jotain kamaa vielä roskiinkin, golf-pallon kokoinen kuhmu jalassa, murtunut varvas toisessa, ennen kuin lopulta luovutin. Tulin sisälle, laitoin kuhmun päälle kylmähauteen pakastimesta ja kaadoin itselleni lasin viiniä. Tästä en hetkeen nouse. Paitsi ehkä täyttämään lasia ja vaihtamaan jo lämmenneen kääreen. Onneksi huomenna on etätyöpäivä.

Kirkonkellojen kolkatessa

Edellisestä ulkomaanmatkastani onkin jo melko tarkkaan vuosi. Silloin olin Wienissä SharePoint-konferenssissa. Nyt olen Dublinissa samoilla asioilla.

En eilen edes osannut oikein ajatella lähtemistäni. Pakkasin laukkuni joskus siinä iltasella ja kuvittelin pakanneeni kaiken, todeten samalla itseksni vanhan viisauden, että jos jotain jäi kotiin, sen voi ostaa paikan päältä. Aamulla iski ihan pieni matka-ahdistus. Sellainen “on joo kiva lähteä, mutta mieluummin jäisin kotiin”. Lienee introverteille tai ainakin epävakaille tyypillistä, että asioita suunnitellessa niistä on paljon innostuneempi kuin silloin kun pitäisi oikeasti mennä ja lähteä.

Tilasin taksin Valopilkulla, kävelin kadunvarteen ja nousin taksiin. Kuskilla soi autossa Helmi, the nostalgiaradioasema. Peter Gabriel (Sledgehammer), Bocart Co (Princess I’ll always love you!) ja muutama muukin kasaribiisi, joita en enää muista. Tänään on muutenkin kasari soinut kaikkialla, minne olen mennyt. Eurythmicsiä, A-hata, kaikkea kasaria. Ei siinä kai mitään. Parempi kuin joululaulut muutenkin joulukyllästetyssä kauppakeskuksessa.

Lento oli aika puuduttava, joskin sain jopa vähän töitä tehtyä lennon aikana, kiitos kiintolevylle synkronoitujen pilvikansioiden. Minua väsytti aivan kamalasti, vaikka olin nukkunut ihan hyvin. Hörpin lentokoneen melko pahaa kahvia piristyäkseni, mutta se nyt oli aika mitäänsanomaton yritys. Kentällä ensitöikseni (jahka olin kävellyt noin kolme kilometriä portilta passintarkastuksen läpi laukkukarusellille ja saanut laukkuni) haukkasin vähän syötävää. Oli jo nälkä. Melkein meinasin siitä mennä taksijonoon, mutta kurvasinkin pankkiautomaatin kautta.

Puhelias taksikuski toi minut hotellille (tai oikeastaan naapurihotellille, sillä tajusin vasta autosta noustuani, että kuski oli kuullut hotellini nimen väärin), maksoin käteisellä, sillä autossa ei ollut minkäänlaista laitetta taksamittarin lisäksi ja vastoin lentokentän ohjetta otin vastaan käsinkirjoitetun kuitin. Minkäs siinä kohti teit, kun ei kuskilla laitteita kerta ollut? Mietin, tulinko pahastikin ripatuksi off, mutta maksoin ja nousin ja etsin oikean hotellin. Tiesin, etten ollut siitä kaukana kuitenkaan.

Sain huoneeni ja ajattelin tehdä vähän lisää töitä ennen kaupungille lähtöä. Ajattelin ladata vähän kännykkäänikin siinä ensin. Kaivoin laturin repustani, seisoin laturi kädessäni tuijottamassa pistoketta ja naamapalmusin. Se tältä matkalta unohtunut juttu (tai ainakin toistaiseksi ainoa, mikä on tullut vastaan) oli sitten niinkin tärkeä pieni aparaatti kuin pistokeadapteri. Ei siinä sitten töitä, kun koneenkin akku oli lopussa.

Lähdin kävelemään kohti kauppakeskusta, jota taksikuski oli minulle matkalla esitellyt. Valitsin hotellini erinomaiselta paikalta, olen todella tyytyväinen arvontaani! Joki on tuossa ihan vieressä, keskusta on kivenheiton päässä, konferenssikeskukseen on kävelymatkaa 15-20min. ja yksi kaupungin isoimmista nähtävyyksistä näkyy huoneeni ikkunasta. Christ Church Cathedral se kellojansa kilkuttaa ja kolkuttaa tuossa noin kolmesti tunnissa, mutta eipä se minua kamalasti häiritse.

Kun olet vieraassa maassa ilman adapteria muun maan pistokesysteemistä heidän pistokesysteemiinsä, on melko hankalaa löytää adapteri. Elektroniikkaliikkeet myyvät tietenkin adaptereita, joita irlantilaiset tarvitsevat matkustaessaan muualle maailmaan, mutta tällaiselle hajamieliselle matkustajapololle heidän maassaan ei ollut adapteria löytyä. Yksi myyjä yhdestä Carphone-liikkeestä ohjasi minut Argokseen. Sieltä näyttää saavan kaikkea. Mitä Argos ei myy, sitä ei tarvita.

Yritin ihan ensimmäiseksi ymmärtää, miten koko liike toimii. Sitten yritin tutkia asiakaspisteen paksua tuotekirjaa ja löysinkin sivun, jolla oli monenlaista adapteria. Ensin katsoin, että ne ovat kaikki Irlanti/UK-muumaailma-malleja, mutta vihdoin löysin tarvitsemani. Syötin koneeseen tuotekoodin ja laite sanoi minulle, että voin noutaa sen torstaina 16.11. Hiukan myöhäistä! Ystävällinen (ainoa) asiakaspalvelija katsoi muut liikkeet ja varasi minulle adapterin naapurikauppakeskuksen Argoksesta, mistä noudin laitteen.

Ahdistus hellitti heti ja pystyin vähän katselemaan kauppoja ja ajattelemaan muitakin ostoksia. Joku pieni joululahja/tuliainen mukaan jo tarttui, mutta jotain jäi vielä torstai-illalle. Neljältä menin Leprechaun-museoon (mikä se on suomeksi oikeasti? ei ne ole menninkäisiä eikä keijujakaan oikein). Se oli hurjan mainio kierros! Vähän historiaa ja kansantaruja ja kokemuksellisuutta ja sellaista hauskaa.

Tämä Dublin näyttää olevan paitsi Guinnessin ja Jamesonin (jonka distilleryyn pääsen huomenna kierrokselle) kotipaikka, myös pienten kirjapuotien luvattu maa. Piipahdin tuossa kävelylläni kolmeen pieneen puotiin sen lisäksi, että seikkailin hetken Arnottsin kirjaosastolla ja Leprechaun-museon folklore-kirjahyllyjen edessä. Uusia ja käytettyjä kirjoja rinta rinnan. Kauniita rakennuksia ja sieviä puoteja. Ooh! Ostin yhden folklore-kirjan ja yhden muuten vain listallani olleen (käytettynä): Khaled Husseinin A Thousand Splendid Suns. Onneksi laukussani on sekä tilaa, että kiloja to spare.

Kouluruokailusoppa

Yli kaksi miljoonaa veroeuroa lentää vuosittain syömättömän kouluruuan mukana roskikseen, kirjoitti Hesari tänä aamuna. Tottahan siitä some-poru nousi ja ihmiset alkoivat kysellä, miksei ylijäämäruokaa jaella työttömille ja muille nälkäisille. Niitäkin kai tässäkin maassa on, kaikesta sosiaaliturvasta huolimatta. Niin ainakin väitetään – joskin esimerkiksi tuo aiemmin mainittu valtamedia on toistaiseksi pahasti feilannut kyseisen faktan esittämisessä haastattelemalla “köyhiä” perheitä, joille jää etuuksista käteen enemmän kuin tuettomalle keskipalkkaiselle, ja jotka maksavat opiskelevan aikuisen lapsensakin vuokran. Anteeksi kuinka? Mikä köyhä?

Se on kuitenkin tarina sinänsä, annetaan sen nyt olla. Työnnän sen sijaan lusikkani kouluruokaan näin niin kuin veroja maksavana kahden ja puolen koululaisen äitinä. Mieheni kutsuu lapsiani nirsoiksi ja välillä sanoo, ettei heillä vain ole ollut koskaan riittävän nälkä, kun ei mikä tahansa kelpaa. Ei varmaan ole ei, sillä minulla ei ole ollut tarvetta pitää heitä nälässä. Ruokailufilosofiani on kovin erilainen kuin valtavirran, olen huomannut. En nimittäin varsinaisesti näe syytä pakottaa.

Samainen mieheni sanoo myös, että elämä on liian lyhyt huonon ruuan syömiseen. Niin että kumpi se nyt olikaan? Pitää syödä mitä eteen kannetaan, vai olla valikoiva ruokansa suhteen? Vai onko tässä tuplastandardi? Aikuiselle on ok valita, lapsen pitää vain olla kiitollinen, että edes saa ruokaa? Haloo! Elämme 2000-lukua, eikä täällä länsimaissa ole pakko nähdä nälkää. Ei ainakaan, jos sattuu syntymään keskiluokkaiseen perheeseen. Kermaperseiksikin meitä on haukuttu, mutta haukkukoot.

Niin, minun lasteni mielestä “huonoa ruokaa” on tyyliin parsakaali, ruusukaali, kukkakaali, keitetty porkkana, lanttu, rusinat porkkanaraasteessa (yök!) ja vetinen makaronilaatikko. Noin muutaman mainitakseni. Osasta olen ehdottoman samaa mieltä. Aika monessa ruoka-aineessa valmistus on kuitenkin aa ja oo. Makaronilaatikossa ja makaronilaatikossa on eroa. Ruusukaalin ja parsakaalin voi valmistaa mauttomaksi tai pirun maukkaaksi!

Työni puitteissa käyn satunnaisesti erilaisissa oppilaitoksissa (toisen asteen ja joskus vähän kolmannenkin) ja joudun syömään niiden ruokaloissa. Joskus syön pelkästään salaattia, joskus ronkin vähän lämmintä epämääräistä *jotain*. Kiristelen hampaitani siitä, että maksoin siitä mauttomasta ja vetisestä annoksesta melkein kympin. En siis edes osaa syyttää lapsiani siitä, ettei kouluruoka maistu.

Minulla olisi kovin yksinkertainen ratkaisu lasten syömättömyyteen. Siirretään kouluruuan valmistus pois liikelaitoksilta, kuten Amicalta ja Sodexholta ja mitä näitä Palmioita nyt on ja ruuan valmistus taikaisin koulukeittiöihin tai alueellisiin keskuskeittiöihin. Yksinkertaistetaan ruokalistaa: sen sijaan että yritetään väkisin vääntää ruokaan kamalasti kaikkea kummallista, tehdään yksinkertaisia ruokia. Makaronilaatikko makaronilaatikkona ilman porkkanaa. Porkkanaraaste porkkanana ilman ananaksia ja rusinoita ja lanttua. Ja niin edelleen. Tarjoillaan vaikka vähän erillään niitä lisäjuttuja. Maustetaan maukkaaksi, eikä kummalliseksi. Laitetaan herrajjestas suolasirottimet pöytiin!

Kun mielipiteeni kouluruuasta ilmaisen, saan niskaani melkoisen ryöpyn. Pitää olla kiitollinen, kun ilmaiseksi annetaan! (Öö, ilmaiseksi? Ihan omilla veroillani lasteni ruuan kustannan.) Kermaperseiden pitäisi oppia mitä on olla nälässä! (Öö, miksi ihmeessä pitäisi?) Ei saa haukkua ilmaista! (Öö, taas toi ilmainen! Saan kai minä laatua vaatia, kun kerran oikeasti siitäkin maksan!) Lasten pitää syödä koulussa, ei tässä kyse ole rahasta vaan asenteesta! (Niin ja? Ei syöminen velvollisuus ole.) Ja mitä näitä nyt on.

For the record. Kaikesta kermaperseydestäni huolimatta yritin, y-ri-tin, välittää lapsilleni positiivisen asenteen kouluruuasta. Se ei vaan kantanut ensimmäisiä kouluruokalassa vietettyjä hetkiä pitemmälle. Kun ei maistu, ei maistu. Kysyin tuossa tosikoiselta, millä kouluruuasta saisi parempaa, jotta hänkin sitä söisi. Vastaus oli ykskantaan: “Sun pitäs tulla kouluun kokiksi.” Meillä saa kotona hyvää ruokaa. Laadukkaista raaka-aineista valmistettua keskiluokkaisen kodin maukasta ruokaa. Ei eineksiä. Sekin tekee minusta elitistin.

No sori!

Syyllistäminen on äärettömän huono taktiikka. Olen elänyt syyllistämisen kanssa suurimman osan elämääni ja se on minulle punainen vaate. Nälkää näkevistä puhuminen lapsille, jotka eivät nälkää näe, on järjetöntä. Miten nälkäisen vatsa täyttyy sillä, että ei-nälkäinen syö vatsansa täyteen ruokaa, josta ei tykkää, jota ei selvästikään tarvitse? Äitinikin yritti: “Syö se hernekeittosi! Afrikassa lapset näkevät nälkää, sinun pitäisi olla kiitollinen!” Minä kymmenvuotiaana vastasin: “Ole hyvä ja pakkaa tämä hernarini lähetettäväksi Afrikkaan niille nälkäisille. Minä en tätä syö.”

Ihan silleen vakavasti ottaen. Kuulun siihen luokkaan tässä maassa, jota kai 88% kansasta halveksuu, koska kehtaan kuulua niihin 12%:iin, jotka tienaavat eniten ja näin ollen myös maksavat veroja eniten (aika surullista sinänsä, sillä en kyllä edes tienaa mitään jättisummia minäkään). On siis varmaan aivan ymmärrettävää, että minun valitukseni verovaroin kustannettavasta ruuasta aiheuttaa närää, sillä valtaosa muista on sillä vastaanottavalla puolella. Minä olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että saan vaatia. Saan vaatia vastinetta sille rahalle, jonka palkastani yhteiskunnalle “lahjoitan”, jolla kustannan omien ja monen muunkin lasten kouluruokailun.

Ehkä tässä kouluruokailussakin pitäisi mennä siihen, että kyöhyysrajan alapuolella olevien perheiden lapsille se on ilmainen, loput maksavat siitä porrastetusti tai pakkaavat lapsilleen eväät, kuten Jenkeissä. Sitten katsotaan, kuinka moni siitä viitsii maksaa. Sitten katsotaan, miten muutkin alkavat vaatia sille parempaa laatua. Parempi laatu muuten ei tarkoita trendien aallonharjalla keikkumista, vaikka Sukula niin yrittääkin maisteluvideossaan viestittää. Vai sovittaisiinko ihan vaan, että verovaroillakin saisi lapsille parempaa? Jätetään vaikka suurmoskeija tai seuraava musiikkitalo rahoittamatta.

Hymyillen puoli-aurinkoiseen aamuun

Voisi kuvitella, että kun olen herännyt puoli seitsemältä, lähtenyt liikkeelle kymmenen minuuttia myöhemmin ja palannut jo kotiinkin ennen kuin oma kelloni edes soi, olisin koko päivän pahalla tuulella. Tai ainakin aamun tunnit. Aikaiset aamut eivät edelleenkään ole minun juttuni, mutta juuri nyt elämä tuntuu noin yleisesti ottaen sen verran hyvältä, ettei sellainen pikkuseikka päässyt liiaksi ärsyttämään. Ei aikainen herätys, ei mikään sen jälkeenkään.

Automme on palannut korjaamolta. Vaihtoivat siihen osan, joka on varmaan arvokkaampi kuin koko loppuauto yhteensä, mutta mersulla on meille vielä annettavaa, joten vielä korjautettiin. Saman tien saikin olla vaihtamassa talvirenkaita alle ja tällä kertaa mies päätti jättää homman ammattilaisille, joten eilen kävi laitattamassa uudet talvirenkaat uusine vanteineen autoon. Nekin ovat varmaan muuta autoa arvokkaammat, mutta tutulta ostettiin sopuhintaan.

Tänä aamuna palattuani heittämästä miestä junalle laitoin itselleni cappucinon ja avasin koneen noin tunniksi ennen kuin oli aika alkaa suunnitella asiakkaalle lähtemistä. Laitoin toisen, tupla-latten, termosmukiin mukaan otettavaksi ja laitoin reppuuni jääkaapista MannaFrutin. Vielä ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta tiesin, että asiakkaalle päästyäni se jo maistuisi. Lähdin ajamaan kohti Espoota ja nautin siitä, että taas on auto!

Päästyäni asiakkaan parkkialueelle, laitettuani auton parkkiin, huomasin, että minullahan on vielä kahvia jäljellä. Jätin Foo Fightersit soimaan, nousin autosta termosmukini kanssa ja sytytin tupakan. Jätin auton oven auki, polttelin tupakkani, hörpin lopun kahvini ja hymyilin, vaikkei aurinko enää paistanutkaan. Meillä se paistoi. Matkalla se paistoi. Sen säteet tuntuivat jääneen minun sisälleni, eikä Espoon puolipilvisyys tuntunut masentavalta, vaan katselin pilvien kultareunoja tietäen, että siellä se aurinko on.

Mielessä väikkyy vieläkin eilen nähty uusi Tuntematon sotilas. Se oli hieno, ja senkin uhalla, että kuulostan aivan isältäni, sanon: “Jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä se.” Vaikka olisi nähnyt sen vanhan ja lukenut sen kirjan monta kertaa, kuten minä(kin) olen. Se oli vahva kokemus ja laittoi jälleen miettimään tätä meidän itsenäisyyttämme, sitä mistä olemme tähän tulleet. Miettimään isovanhempiani, joista kolme vaikeni sodasta lähes täysin, mutta neljäs kyllästi minut(kin) sillä niin, että tunnen melkein isoäitini tunteet ominani.

Voisi siis kuvitella, ettei sen elokuvan aiheuttaman tunnemyrskyn jälkeen hymyilyttäisi. Minua kuitenkin tänä(kin) aamun hymyilyttää, sillä se ei jättänytkään minua vellomaan sinne jonnekin, vaan muuttui siksi, mitä sen pitäisikin olla. Osa meidän historiaamme, ehkä tärkein pala modernia historiaamme. Jotain, minkä vuoksi minä voin tänään hymyillä vapaassa Suomessa ajaessani auringonpaisteessa asiakkaalle.

Kiitos, (jo edesmenneet) isovanhempani ja te kaikki muut veteraanit, että soditte meille vapauden.