Palmupaikassa

Kun katsoo ikkunasta suljetulle sisääpihalle, näkee palmuja ja kaktuksia. Kun katseensa nostaa taivasta kohti, näkee “aasinmahan”, joka roikkuu harmaana Las Palmasin päällä, tiputellen välillä vettä sisuksistaan. Lämmintä on sen parisenkymmentä astetta aamupäivällä, iltapäivällä muutama aste enemmän. Las Palmasin heinäkuu. Kesä on kuulemma etelässä. I'd say.

Saavuin Las Palmasin kentälle perjantaina iltapäivästä. Odottelin laukkuani lennon mukaisella karusellilla, vaihtaen painoa jalalta toiselle, vähän kyllästyneenä matkantekoon, odottaen että pääsisin joskus terminaalista ulos. Laukkua ei vaan näkynyt, mutta ajattelin, että varmaan se onkin viimeisten joukossa, vaihtolentäjä kun olin. Sittenpä silmäni piipahtivat naapurikarusellilla, jossa pyöri Madridista viisi minuuttia ennen meitä lähteneen koneen laukut, ja kas! siinähän se matkalaukkuni! Onneksi oli eksynyt koneeseen, jolla oli sama määränpää kuin minulla.

Pääsin siis viimein ulos terminaalista puolipilvisen puoliaurinkoiseen 25 asteen säähän; lentokentällä(kin) oli lämpimämpää kuin täällä kaupungissa. Mutsi oli naapuriystävänsä kanssa vastassa, ja ajettiin kotiin. Oli ihana tavata viimein nuo mutsin naapurit, jotka ovat auttaneet ja huolehtineet äidistä, olleet kuin varatytär perheineen, minun ja siskoni sijalla täällä!

Moni monesti ihmettelee, miksi mutsini asuu täällä perheestään kaukana, miksei tule “kotiin” Suomeen. Minä en ymmärrä. Jos se olisin minä, joka on muuttanut Suomesta pois, kaikki vain ajattelisivat, että se minun elämäni, minulla on syyni. Onko nuorella (äh, enhän minä ole nuori, mutta siis you know?) joku erityislupa muuttaa ulkomaille, mitä vanhemmalla ei olekaan? Tämä on äitini koti, enkä sitä kyseenalaista. Kunnioitan hänen päätöstään asua täällä. Meillä jokaisella on syymme ja motiivimme. Ja tiedän, että mutsin täällä hyvä asua, be as it may.

Nyt minä siis olen täällä tämän viikon verran mutsin seurana, auttelemassa ja olemassa. Perjantai-iltana olin aivan poikki matkustuksesta, joten mihinkään ei enää lähdetty, kun kotiin päästiin. Paitsi alakerran Spariin, hakemaan vähän ruokatarpeita. Autoin mutsia ottamaan haltuun uuden Samsung Galaxy S-kakkosensa, mikä oli melkoisen mielenkiintoista sillä puhelin on espanjaksi ja Android, jota en ole säätänyt aikoihin, mutta hyvin minä selvisin silti.

Eilen käytiin El Muellen kauppakeskuksessa, missä tavattiin muutamaa mutsin ystävää samalla kun hörppäsin cappucinon paikassa josta saa kaiken 1-2 eurolla, ja jonka listalta löytyy myös suklaasämpylöitä erilaisilla suklaakarkki- ja -keksitäytteillä 😀

Haahuilin vähän aikaa myös kaupoissa siellä, koluten paikallisia kesä-rebajas, kesä-aleja. Isoksi kauppakeskukseksi se oli yllättävänkin pieni, tai harvakseltaan kaupoitettu. Ei siellä loppujen lopuksi ollut kuin pari mielenkiintoista vaatekauppaa – Blanco ja Polinesia – joista löysin pari kivaa vaatekappaletta itselleni ja tuliaisteepaidat tytöille, ja pari kivaa koruliikettä joista ei lähtenyt mukaan mitään, kuten ei sinsänsä kivasta UlanKa-kenkäkaupastakaan (pitäisikö jo mitata kuume?).

Se mitä käteen jäi, on ehdottomasti muy bonitas! Ainakin omasta mielestäni 😉

Iltasella vielä vietiin naapurin 40-vuotispäiväänsä viettäneelle tytär-substitutelle kortit ja synttäri/kiitoslahjat minulta ja siskolta (ihan nappiin osuneet kaulaketjun ja korvikset, hyvä sisko, hienosti valittu!) ja mutsilta rahaa kahdenkeskistä illallista varten – ja nappiosuma sekin, sillä olivatkin juuri lähdössä synttäri-illalliselle, lapset mummolassa. Tuli itsellekin superhyvä mieli, kun näin miten onnelliseksi vastaanottaja tuli, ihan kyyneliin saakka 🙂

Aamun sateiden jälkeen aurinko tuolta vähän koittaa kurkkia aasinmahan takaa. Jospa tänään käytäisiin Las Canterasilla?

 

Matkalla mutsille

[koneessa matkalla Madridiin]

Ei sitä osaa mennä nukkumaan aikaisin, vaikka onkin aikainen herätys edessä. Kerran kokeilin, sillä seurauksella, että olin vielä yhden aikaan hereillä, kiukkuisena kuin ampiainen, tiuskien muulle perheelle, joka ei ollut vielä edes pessyt hampaitaan. En siis vaivautunut edes yrittämään eilen illalla. Puolilta öin kai nukahdin. Ja heräsin 02:14 tarkistamaan, etten ollut missannut konettani. Eyeroll. Ei se kännykkä ole ennenkään pettänyt!

Pyöriskelin sängyssä pohtien lentoturvallisuutta versus autoiluturvallisuus versus vaihtoehto asua pehmustetussa huoneessa tilaten ruuan kotiinkuljetuksena, ettei vaan satu mitään. En minä lentopelkoinen ole, mutta joka kerta kun matkustan yksin vähänkin pitemmälle, mielessä käy, että mitä jos jotain sattuukin ja lapseni jäävät äidittömiksi. Kohtalaisella todennäköisyydellä mitään ei tapahdu, joten huokaisin ja ryhdyin suostuttelemaan itseäni takaisin unten maille, vähän heikolla menestyksellä tosin.

Jonkinlaiseen horrokseen kai vajosin, vaikken nukkuvani tuntenutkaan, sillä seuraavan kerran havahduin katsomaan kelloa viittä vaille neljä. Otin kännykän käteeni ja aloin odottaa kellon soittoa. Hyvä puoli tuollaisessa liki unettomassa yössä on, että kun sitten auringonnousun aikaan pitää nousta ylös, sitä ei oikeastaan ole kovinkaan unelias. Toiminee näin harvakseltaan.

Kömmittiin sängystä, minä sekä mies, joka lähti heittämään minut kentälle. Helsingin yö oli kylmä, vain 11 astetta, joten päätin vielä vaihtaa matkustusvaatteitani, jotka olin niin sievästi illalla laittanut valmiiksi. Vein siis puuvillaisen kepeän paitikseni matkalaukkuuni ja kaivoin sieltä esiin topin ja Hard Rock Cafe -hupparini. Pakkailin matkalaukkuun vielä jäiset karjalanpiirakkatuliaiset ja reppuuni lukuisat deviceni latureineen sekä miehen illalla laittaman fritatta-evääni. En edes yrittänyt ajatella aamupalaa siihen aikaan, auringon vasta noustessa.

Sillä välin kun minä vielä tarkistin viimeisiä pakkailujani – ymmärrättekö muuten, pakkasin mukaani vain yhdet sandaalit jalkaan laitettavien lisäksi, vain yhdet kengät matkalaukussa! – ja kävin antamassa lapsille suukot, mies laittoi itselleen cappucinon. Minä en huolinut sitäkään kotona. Vasta kun olin kentällä selvinnyt turvatarkastuksista ja herännyt vähän, istuin kentän ainoaan avoinna olleeseen kahvilaan tupla-cappucinolle ja jugurtille. Pitkä matkapäivä edessä!

Kahvini jälkeen hipsin kohti porttia, etsien matkalta WC:tä. Päädyin kiipeämään toiseen kerrokseen, sinne uudemmille kujille, missä WC-alueen seinässä oli koivumaisema ja sisällä visersivät linnut, joita en ihan heti olisi välttämättä yhdistänyt koivikkoon kylläkään. Mielenkiintoinen kokemus yhtä kaikki, vaikka viihtyisyyden lisääntymisestä en ole ihan saletti. Voisin yhtä hyvin toimittaa asiani ilman sitä viserrystäkin.

Saavuin portille ja istahdin penkille odottelemaan boardingia. Vastapäätä istui mies ja nainen, joilla kummallakin oli MacBook Air sylissä ja naputtelivat siinä niin nyreän näköisinä, että hetken kuvittelin heidän olevan pariskunta, joka setvii riitaansa tsättäilemällä. Koneessa kuitenkin huomasin heidän istuvan aivan eri puolilla. Tai ehkäpä vaan olivat riidoissa. Who knows. Who cares.

Vähän aikataulusta myöhässä noustiin koneeseen, mutta boarding oli valmis silti hyvinkin etuajassa. Varsin tyhjä tämä Madridin kone. Takaosa näyttää olevan suht tiiviisti täytetty, mutta täällä etuosassa meillä on suunnilleen jokaisella matkustajalla ihan ikioma penkkirivinpuolikas! Ei kone näin tyhjältä näyttänyt eilen istumapaikkaa valitessani, mutta en valita. Koitin vähän tuossa nukkua pitkälläni, sprawled accross kaikki kolme penkkiä, mutta vanha ei voi kun verenkierto loppuu raajoista… On se silti kiva kun on tilaa ja omaa rauhaa koneessa.

[layover @ Madrid]

Katselin koneen ikkunasta Madridia – tai enimmäkseen kai niitä reunuskyliä – kierrellessämme kohti kenttää. Horisontissa siintelivät Madridin pilvenpiirtäjät ja joku kirkontorni, koneen ikkunasta näkyi kerrostalolähiöitä jotka eivät olleet sen kauniimpia kuin Merihakakaan, asuntomessualuetta muistuttava kylä jossa oli vieriviereen tiilestä rakennetuja pientaloja, parakkitaloja ja hökkelikylä jota lentokoneen laskutelineet lähes viistivät.

Laskeutumisen jälkeen rullattiin ainakin vartin verran ennenkuin viimein parkkeerattiin tuubin päähän. Astuin ulos varsin ankean oloiseen terminaaliin ja etsin taulua, josta selviäisi seuraavan lentoni lähtöportti. Koneen lähtöön yli kaksi tuntia, taulussa luki portin kohdalla vain HJK. Totesin olevani K-alueella, H ja J opastettuna jonnekin eteenpäin. Vähän myöhemmin totesin HJK:n kattavat alueen, jonka päästä päähän kylttien mukaan kävelee vartin.

Käveleskentelin vähän ympäriinsä, mutta iso osa terminaalia on paketissa, remontissa. Punnitsin vaihtoehtoja istua *johonkin* lukemaan ja natustelemaan pähkinöitä tai istahtaa cappucinolle ja kinkku-ciapatalle J-alueen kahvilassa, josta kylttien mukaan on 7min. kävelymatka sekä K- että H-alueelle. No-brainer 😀 Vielä kun olisi Super-Hessun supernäkö niin näkisin tästä pöydän äärestä tuon Departures-taulun, ja siis lähtöporttini kunhan se ilmoitetaan.

Hahaa! Täältä löytyi vartin ilmainen internet. –> Publish 😀

 

Talviturkki taivaan tuuliin

[17.7. klo 14]

Olin katsonut illalla sääennusteen ja sanonut tytöille, että landelle pitää pakata lämmintä mukaan, niin heinäkuun puoliväli kuin onkin. Aamulla faija vahvisti komennon: due to the pohjoistuuli, landella on koleaa. “Olisitko osannut varautua ilman viestiänikin,” kysyi isä kun päästiin landelle saakka. “Jep, olin katsonut säätiedot.” “Niin, kyllähän sä tämän paikan tuuliolosuhteet jo tunnet.”

Tunnen, hyvinkin. Ollaanhan siellä missä vietin kesät järestään jonnekin sinne murrosiän kynnykselle saakka. Sille kynnykselle, jolla esikoinen nyt seisoo. “Mä haluun vaan nukkua.” “Mä haluun vaan kuunnella musaa.” “Onks pakko lähtee teidän kanssa jollekin tyhmälle viinitilalle?” Ei sillä etteikö tytär, ja kaikkikin tyttäret mitä siihen tulee, viihtyisi täällä. Se vaan on niin sitä. Ja pientä omien siipien kokeilua nukkumalla yksin “Koppelossa”, sellaisessa pikkumökissä.

Viisihenkisen perheen pakkaaminen autoon on yhtä pitkää kuin leveetä, joka kerta. Ja mukava pikku-Hondani tuntuu yhtäkkiä aivan liian pieneltä perheautoksi, kun takaluukkuun hädin tuskin mahtuu kaikku se tavara, jonka joukkiomme tarvitsee vaivaiselle parin päivän landereissulle. Ei meillä sen enempää kuin kassi per naama, kylmälaukku ruuille, korissa kenkiä ja takkeja, ja miehen kalastusvälineet. Osasyy tavaramäärään kyllä tämä Suomen suloinen kesä, jonka kanssa ei voi heinäkuuhunkaan luottaa.

Noin tunti aiottua myöhemmin, kauppareissun ja siskon luona pyörähtämisen jälkeen, saavuttiin eilen tuuliselle landelle. Kuulemma ensimmäinen pohjoistuulipäivä koko kesänä. Figures.

Laitettiin iltapäiväkahvit pöytään ja todettiin saman tien olevamme lounasnälkäisiäkin, joten mies grillasi pari pakettia makkara, että selvittäisiin iltaan ja illalliseen saakka. Ja sitten saikin tosiaan enstöiksensä vaihtaa farkkushortsit pitkälahkeisiin ja vetää hupparin topin päälle. Stadissa ei ollut ihan yhtä vilpoista.

Loppupäivä luikahtikin siinä sitten ihan itsekseen iltaan. Mies jeesaili faijaa vajan siivouksessa, tosikoinen lämmitti faijan kanssa saunaa – se on siinä hommassa jo ihan pro, kun on pienestä saakka sitä vaari kanssa tehnyt; esikoistahan siis ei kiinnosta – esikoinen ja keskimmäinen nuhjasivat kai sohvalla enimmäkseen laulaen 1D-biisejä acapellana kun kännykät on täällä heiltä kielletty 😉 ja lueskelivat iltiksestä juttuja isoäidistäni.

Iltasella se sauna oli viimein lämmin. Tuon kertalämmitteisen kiukaamme lämmitys on siis oikeasti pieni taitolaji, ja yli kahden tunnin homma. Teiniä ja esiteiniä ei sauna kiinnostanut, mutta me muut saunottiin kyllä. Tosikoine. tapansa mukaan ensin isoäitini kanssa ja sitten jatkoi vielä vaarinkin kanssa. Minäkin heitin viimein talviturkkini. Ei se vesi kovinkaan kylmältä edes tuntunut, 21 astetta mittarin mukaan, eli taisi siinä iltasella olla lämpimämpää kuin ilma.

Iltasella, myöhäisen illallisen jälkeen, tosikoinen vielä heitteli vähän virveliä laiturilta, ilman suurempaa kalaonnea. Tänään kalaneiti puhui vaarin ympäri lähtemään veneellä tuuliselle järvelle virvelin kanssa. Tuolla ne jossain soutelevat, varmaankin jossain vähän tyynemmäss lahdenpoukamassa. Alkaa olla jo nälkä, lounaan paikka. Ja sinne viinitilallekin oli tarkoitus mennä käymään. Mutta mikäs kiire meillä tässä?

Jaa, juuri lipuivat rantaan. Vailla saalista. Illalla uusi yritys kun järvi on tyynempi.

[17.7. klo 20:30]

Minähän tietenkin taas unohdin, etten juuri nyt jostain asetuksillisista syistä saa julkaistua mitään muualta kuin kotiverkosta, eikä VPN-yhteyskään aukea. Joten jatketaan samaan, julkaisen huomenna himassa, ja toivon mukaan mies saa asian korjattua ennen lähtöäni mutsin luo.

Lounas valmistui ajallaan. Isoäitini, jonka piti vaan relata meidän ollessa landella, ei tietenkään kuitenkaan osannut pysyä koko aikaa poissa keittiöstä, vaan teki meille ihanaa suppilovahverokastiketta ja kukkakaalia, minun hoitaessani muun ruuanlaiton. Tiskien äärestä talutin hänet pois, kuten eilenkin, jolloin isoäitini kysyi: “No mitä ihmettä mä nyt sitten teen?” Mihin mies vastasi: “Juttele vaikka mun kanssani.” Ja niin isoäiti tekikin, ja minä ja tytöistä kaksi hoidettiin tiskit.

Lounaan jälkeen minä, mies ja isoäiti ajeltii Lohjansaareen Alitalon Viinitilalle, missä valmistetaan erilaisia Seitsemän veljeksen nimiä kantavia viinejä omenasta ja valkoherukoista ja karviaisista ja muista. Tilan isäntä tuli kahviossa kättelemään ja esittelemään viinejä, ja isoäiti ja mies ottivat lasilliset Juhania, puolikuivaa mustaherukkaviiniä. Minä the kuski tyydyin isoon vesilasiin ja pariin maistiaissuulliseen tuota herkkua, jota ostettiin mukaankin pari pulloa, keralla mm. kuivan Viiderin, valkoherukkasiiderin.

Takaisin palattuamme aurinko oli jo siirtynyt vastarannan metsän yläpuolelle, iltalaskua kohti. Istuskelen partsilla auringossa ja yritän päättää onko auringon lämpö tarpeeksi vai viluttaako tuuli sittenkin, vaikka onkin jo hiljenemässä illaksi kuten pohjantuuli usein tekee. Siis, tarvitsenko hupparin vai en. Toistaiseksi sinnittelen topissa, auringon suloinen lämpö ihollani, ja seurailen tyttöjen virvelöintiä. Aina välillä sieltä syöttiin tarttuu ahven. Tähän mennessä kaikki kalat on päästetty vaan takaisin järveen.

[18.7. klo 15]

Lähtöpäivä koitti, tuuli oli tietenkin tyyntynyt, mutta sadepilvet roikkuivat alhaalla. Puolen päivän tienoilla kun tehtiin lähtöä, alkoikin ripotella. Kotio tultiin, nyt pitäisi pakata ja tehdä tuhat ja yksi asiaa, että huomenna voin lähteä aamuvarhaisella kohti Las Palmasia, mutsin tykö.

 

Ruuanlaiton riemu

Mies aloitti päivän selailemalla keittokirjoja. Intialaista (josta kait ensimmäiseksi haki lime picklesin ohjetta, jotta tietää mitä seuraavaksi pitikään tehdä, kun limetit ovat nyt lionneet suolassa ja auringossa puolisentoista viikkoa), espanjalaista, italialaista… Kuka tietää mihin maihin ja sfääreihin tässä vielä päästään!

Aloin tässä vieressä istuessani, erilaisia ääneen luettuja reseptejä kuunnellessani miettiä, miten tylsää se olisi, jos joku aina tekisi ruuat minun – meidän – puolesta. Päättäisi mitä tänään syödään, valmistaisi sen ja kantaisi pöytään, ja minä vain istuisin valmiille.

Tiedän, nurinkurista! On ollut aika, jolloin vihasin ruuanlaittoa. Ja aika, jolloin tykkäsin siitä harvakseltaan, silloin kun sain toteutaa itseäni keittiössä arkiruuan väsäämisen sijaan. Ja aika, jolloin olin vain lopen kyllästynyt laittamaan ruokaa, kun joku tai kaikki valitti siitä kuitenkin. “Tässä on sipulia.” “Mä en tykkää kalasta.” “Mä en syö tomaattia.” Olen myös paiskannut kauhan pöytään ja ilmoittanut olevani loppuviikon lakossa keittiöhommista, syökää mitä tahdotte, I don't care. Lakkoa on kestänyt ehkä loppupäivän.

Jossain vaiheessa pääsin yli ainakin ruuanlaiton vihaamisesta. Enimmäkseen suodatan nirsoilutkin, mutta kieltämättä ne välillä yhä käyvät hermoille. Luulen, että aina välillä tytöt käyttävät sitä suorastaan vallan välineenä. Tietävät tasan mistä naruista vetää, että äidiltä palaa ruokapöydässä pinna. Mikä lie siinäkin sitten niin hauskaa?

Enimmäkseen kuitenkin olen jo pitkään tykännyt tehdä ruokaa. Silloin kun olin yksin keittiöstä vastuussa, – ja edelleenkin tarpeen tullen – perusruoka enimmäkseen syntyi omasta päästä; ei siis aineksena vaan ideahautomona. Katson mitä kaapeista löytyy, mikä inspiraation sytyttää ja siitä se sitten lähtee. Yleensä lopputuloksena on jotain hyvää. Toisinaan lapsetkaan eivät valita 😉

Mieskin luo ruokia toisinaan samalla ajatuksella, mutta aika usein selaillaan noita erilaisia keittokirjoja, tai haetaan netistä ideoita houkutteleville raaka-aineille. Ja saatetaan viettää useampi tunti ruokaa valmistaen. Talvella keittiössä, kesällä ulkona puutarhapöydän ääressä ja grillaten (jollei sada). Ja kun rakkaudella ja hartaudella tehty ruoka on valmista ja istutaan syömään… nautinto on moninkertainen valmiina tarjottuun verrattuna!

Gourmet'n, herkullisen ruuan, makunautinnon, ei silti tarvitse olla monimutkaista, eikä sen takia tarvitse viettää tuntikausia kokkaamassa. Hyvä salaatti. Tomaatti-mozzarella-lautanen. Grillattu kala/liha. On lukematon määrä yksinkertaisiakin herkkuja! Asenne ratkaisee. Niin, ja raaka-aineet! Life is too short to eat shitty food.

Joskus mekin huitaistaan huiviin vaikkapa edellisen päivän tähteet keittiössä seisten. Silloin ei mustekalat tai intialaiset herkutkaan kovin kummoisilta tunnu. Mutta kauniisti katettu pöytä, ajatuksella mietitty menu, yhdessä kasattu ateria – arkikin voi tuntua juhlalta 🙂

Ei, en haluaisi kokkia. En haluaisi syödä ravintolassa joka päivä. Ruuanlaitto – suunnittelu ja toteutus yhtä lailla – on yhteinen harrastus, ei vaiva. Se on puoli ruokaa. Sitä paitsi, moniakaan meidän tekemiämme herkkuja ei edes saisi valmiina mistään tässä maassa! Ja nyt tämä oma puutarha, johon voi vain kävellä hakemaan raaka-aineita tekee nautinnosta vielä suuremman!

Ja välillä tytötkin osallistuvat ruuanlaittoon, tosikoinen etenkin, keskimmäinenkin monesti, esikoinen välittää aika vähät. Ehkä hänkin joskus sille lämpenee. Viimeistään kun tajuaa, että silloin saa juuri sitä mistä itse pitää 😉

[Ja mitä me siis kokkaillaan? See Indulgence in the Kitchen, ihan suomeksi nimestään huolimatta.]

 

Mietteitä aurinkotuolista

Juuri nyt aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Vieressäni pöydällä on frozen strawberry daiquiri. Kohta aurinko siirtyy naapuripihan liian korkeideiden koivujen taa ja aurinkotuolini viilenee.

Pilvienkin takana aurinko on käynyt ihan riittämiin. Tänään on kohtuulämmin, 22 astetta, mutta tuuli tuo jostain vilpoista ilmaa. Kesä on tänä vuonna ollut kuin peeämässästä kärsivä nainen. Ei osaa päättää ollako lämmin vai kylmä, sataakko vai paistaakko, ja aina välillä iskee myrsky.

Ensimmäinen lomaviikko on lopuillaan. Aika kuluu niin sukkelaan! Ei tässä ole mitään ihmeitä tehty; käyty ruoka- ja muissakin kaupoissa, oleiltu sisällä ja ulkona oikukkaasta säästä riippuen autolla oli tiistaina huolto, tytöt on chillailleet kavereidensa kanssa.

Tänään esikoinen on kaverinsa kanssa Lintsillä. Keskimmäinen tuli taas meille ja soittaa tuolla tosikoisen kanssa juutuubista ysäriklassikoita kuten Macarenaa, Barbie Girliä, Spice Girlsejä, Dazen Tamagotchia ja sen sellaista. Ja soipa tuossa tiputanssikin hetki sitten 😀

Eilinen päivä oli ehkä yksi parhaista ever. Oltiin ensin keilaamassa kaikki (mies, minä, esikoinen ja tosikoinen), minkä jälkeen minä ja tytöt shoppailtiin vähän – hyvä tässä on nyt istua uudet farkkushortsit jalassa, uusi teepaita päällä! – ja kotiin tultua kuulin hyviä uutisia 🙂

Iso kivi vierähti sydämeltäni noiden uutisten myötä 🙂 Olin koko alkuviikon stressaantunut ja pahantuulinen ja nukuin huonosti. Odotin vain torstaita ja jännitin mitä tuleman pitää. En niinkään tietoisesti, minkä vuoksi kai sitten kiukuttelinkin. Väsynytkin olin – ja olen yhä – mutta elämä on silti aika mallillaan, minulla on asiat hyvin, ja eilisten uutisten jälkeen olokin helpottunut 🙂

Mikäs tässä on ollessa, aurinkotuolissa. Vaikka aurinko onkin nyt sen koivun takana, daiquiri-lasikin tyhjä. Sanoin juuri miehelle, etten jaksaisi lähteä uudelleen kauppaan hakemaan unohtuneita juttuja, mutta ehkäpä jaksan sittenkin. Lomallahan tässä ollaan 🙂