Vuosituhannen alkumetreillä, kolmetoista vuotta sitten, oli syyskuun alku melkein yhtä lämmin kuin tänä vuonna. Elokuun lopulla tuhersin itkua, kun en isolta mahaltani saanut trekking-sandaalien tarranauhoja kiinni, mutta syyskuun toinen päivä sain viimein suloisen pienen nyytin syliini. Esikoisella oli kiiltävänmustat hiukset, jotka olivat peikkomaisessa pörrössä. Peikkovauvani, pieni prinsessani 🙂
Pikkuisestani kasvoi isompi. Pohdiskeleva tyttönen, joka parin vanhana leikki sujuvasti mielikuvitusleikkejä maamon kanssa – ja muistaakin sen vielä! Tyttöni tummasilmä oppi varsin varhain puhumaan ja sen jälkeen puhetta onkin riittänyt 🙂 Mietintöjä, ajatuksia, pohdintoja ja huomioita. Tyttäreltä ei mene paljonkaan ohi, ja muisti on erinomainen (joskin vähän valikoiva 😉 ).
Esikoistyttöni mun, eläinrakas ratsastaja, monenlaisesta kiinnostunut pohtija. Haaveilija, erinomainen kirjoittaja, ilmaisutaidon lukiosta haaveileva ilmaisullisesti taitava tyttö. Oman tiensä kulkija, itsenäinen ajattelija, joka ei ole juurikaan koskaan välittänyt siitä mitä muut ajattelevat tai sanovat; tekee itseään koskevat päätökset enimmäkseen itsenäisesti. Ei auttanut kaverin esimerkki apupyöristä luopumiseen; ne jäi pois kun tytär ilmoitti olevansa siihen valmis. Ei haittaa se, ettei luokalla ole toista One Direction -fania, pää pystyssä kantaa silti fanipaitaa ja vinosti hymyillen (niin tuttu hymy, kuin peiliin katsoisi!) vastaa “onks yksdee se juttu vai?” -kyselyihin “ehKÄ”.
Ensimmäiseni, jo tuore teini. Myrskyisän viime talven jälkeen on seesteistä teinimyllerrysten edellä, ja tyttöseni viihtyy vieressäni, jutellen, välillä halaten, ihan vain oleskellen. Mitä olisikaan elämäni ilman ihanaa näsäviisastelevaa, älykästä ja huumorintajuista hassuttelija-tyttöäni? Elämästäni puuttuisi tumma suklaa.
Out for another hike. My husband has been out and about in our neighborhood quite a lot lately, and visiting some other places too a couple times, like hiking in Karkali, Lohja, last week on day when I was visiting a customer at Lohja. After that he started to look for a nice place not too far away, to go both hiking and camping for the night, and came up with the Torronsuo National Park, most of which is bog (Torronsuo = the bog of Torro).
Friday after I was home from work, we went to the stores to get me a proper sleeping bag as I only had one that was good for indoor usage; it’s been so long since I last went camping, that I was actually using my dad’s down sleeping bag back then… We were also looking for a waterproof jacket for me, but in the end, I decided to borrow one of my husband’s, as big as it was for me.
Back at home we started to pack our stuff into our backpacks. We gathered our clothes and knives and water bottles, a small first aid kit, dry snacks, rubber boots – it was said that if you go off duckboards ankle-high hiking boots won’t be high enough – and I even dug out my compass. We attached the sleeping mattresses and sleeping bags to the backpacks, making everything as ready as possible for the next morning.
There was no alarm going off in the morning, but we were awake by 8:30 and padded downstairs for a cappucino, some bacon and eggs and a shower. I made us some rye sandwiches and my husband packed a couple packages of sausages in his backpack and we were good to go with our 15-18kg backpacks. Maybe a bit of an overkill, but we had no idea what we really needed and what not.
We started out towards Forssa, not exactly certain where we were supposed to go, so we had two initial stops in mind. #1 an Alko in Forssa (original plan was to get a bottle of wine for the evening by the fireplace, but settled on a couple of ciders after all), #2 the Häme Visitor Center for some maps and other info on the National Park.
First thing we noticed as we approached Forssa was a Citymarket. Quite certain we’d find an Alko (the government owned liqour store, the only one allowed to sell wine, booze and such) there, we cruised to the parking lot and got out of the car. And true enough, there it was, the Alko. But first we took a turn in the Citymarket, where I found myself that waterproof jacket, one that I actually liked, that is.
With my new jacket and the ciders added to the other stuff in the trunk of our car, we turned our wheels toward the general direction of the Visitor Center. Not knowing exactly where it was, I was googling for an address and accidentally found the Siri-copy on my Lumia: press the window button down for a few secs and a “talk to me” app launches. So I tried “Search for Häme Visitor Center” and got “Search for Turkey Hampton”.
As soon I managed to stop laughing, I returned to Google and found the place and navigated us there. After inspecting the maps on the walls of the archway to the center that was some 300 meters down a walk path, we decided we had enough info to continue straight to the Kiljamo parking lot and take off hiking there. We still had no clue as to where the cabin was that we intended to stay for the night in, but figured it would reveal itself eventually.
Sticking to that plan, we first climbed the Kiljamo bird watch tower and then headed down the forest trail on to the duckboards and accross the bog. Beautiful colors! A symphony of different shades of red, white, green and yellow. Cotton grass and cranberries were all over the moss, some lingonberries could be found here and there, but cloudberry season is already over. Marsh tea made the air thick, mingling to the other scents of the bog.
We came to the edge of the bog, entering the forest on the far side of the National Park. Half a kilometer of footpaths took us to an old granite mining site. Another half a kilometer and we were out of the forest on a dirt road behind the Park area. We turned right, wondering where we should actually be going and where the h*ck was that cabin we were supposed to find. A few hundred meters later we saw the sign of the “Ilves reitti” – the Lynx path – point us back to the forest.
We followed the path in and out of the forest, on and off of the duckboards. After an especially tough uphill we sat down for a little break, still wondering if we’d even find that cabin at all. We had a tent in the car as a backup plan, so it wasn’t that big of a deal, but it was a matter of curiosity, if nothing else, since we’d read that it was somewhere there!
Just a couple hundred meters after our break we finally stumbled upon that lean two we had been sort of looking for. There were a couple of girls in their early twenties just finishing their picnic, and they pointed us to the cabin, which was just around the bend from the lean two with the fire place. We were going to leave our backpacks there and go back to the bog without them, when we noticed that people were actually driving their cars up the to lean two!
While we were grilling our sausages at the fireplace we decided to go get our car back to the cabin. I hitched a ride from a family who’d pulled up to the lean two right as we were getting settled at the cabin. They took me to Kiljamo, and I drove our car back to the cabin. We locked our stuff into the car, thinking that it would’ve been good if we’d understood to drive the car there in the first place, but we couldn’t know.
We took off the way we’d come, through the forests and back to the bog as the sun was slowly making its way down towards the horizon. The evening was cooling down quite a lot and the scents of the bog were changing as the temperature dipped. Whenever the sun shone through the clouds, the colors of the bog grew even brighter and more intense. An awesome sight toghether with the intriguing smells!
Making sure we were out of the forest before sundown at 20:30, we headed back to the log cabin and lean two and made a fire again in the fire pit. Sitting there by the fire, with the evening getting darker, we were sipping our ciders and talking about what a peculiar thing that bog is. Ancient, and more than ten meters deep. You could easily dispose of a cow there and nobody would ever find it. And who knows what kind of swamp monster lives underneath of all that moss?
As the darkness fell and the air got cool, I pulled my husband’s army poncho liner – a wonderfully warm lightweight blanket – around me and lay down and fell asleep right there on the hard wood floor of the lean two. I was exhausted from the day!
When the fire was out, my man woke me up and we walked the short distance to the cabin, wondering about the absolute quiet of the place. We hadn’t seen or heard any birds all day. There were practically no mosquitoes around. The only living thing we’d seen apart from other hikers & their dogs was a frog when coming back from the bog earlier. We were truly a lone duo in the wilderness (with a road winding right up to the cabin ;D ).
We spread our mattresses and sleeping bags and settled for the night. I fell asleep immediately, but woke up a few hours later, feeling quite claustrophobic, tangled up in my sleeping bag with the hood down to my face, in pitch black darkness. Fighting away the beginnings of a panic attack, I loosened the sleeping bag hood and tried to make myself comfortable (on the hard wood, with minimal softness from the mattress) and against my anticipation, fell back asleep as soon as I was done adjusting the bag.
In the morning I pretty much remembered why I hadn’t been camping in ages. Every part of my body hurt from the uncomfortable sleep on the wooden platform. My man had already ventured out the the early morning and was back from his little walk at 8:30 when I finally decided to open my eyes and sit up. I was sitting there trying to convince myself to get out of the warmth of the sleeping bag – it really had kept me warm – for a good fifteen minutes before finally getting on some day clothes and climbing out of the cabin into the dreary drizzly morning.
In the evening we had planned on doing a full hike around the bog, following the Ilves reitti, but the weather made us think twice and revise our plans. First off, we drove to Forssa in search of a cappucino. A little bit too much to hope, I grant you, in a place like Forssa, at least on a Sunday morning. Nothing was open yet at 9:30. Finally we found a gas station with a little cafe, that was actually open.
So we parked the car next to some other one and stepped inside. A tablefull of local 60+ guys turned their eyes on us. We walked to inspect the coffee situation and decided on hot chocolate over the regular coffee. I felt like a guy ordering milk at a bar, with the eyes of the patrons boring into my back as I pushed the button of the hot chocolate machine. Good thing I had my “you don’t mess around with slim” -man with me 😉
With our hot chocolates, we drove back to Kiljamo, parked the car and hiked to the bog again. First thing I noticed was that it had a different smell again, after the rainy night. We had some drizzle every now and then, but the overall weather wasn’t too bad. But a couple kilometers down the duckboards, when the dark storm clouds were rolling in towards us, we turned around and returned to the car and headed back home.
Our startpoint (Kiljamo) at the P sign, the cabin and lean two in the blue circle
Me ollaan kohta vuosi asuttu tässä Paloheinän lähellä, Helsingin parhaiden ulkoilumaastojen äärellä, mutta vasta aivan viime aikoina on lähdetty samoamaan peltojen reunoja, metsiä ja koskien äyräitä oikein kunnolla. Viime viikonloppuna tehtiin muutamakin kävelylenkki miehen kanssa, kuten jo kirjoitinkin, ja niistä inspiroituneena mies on viikolla kävellyt ja pyöräillyt polkuja moneen suuntaan.
Tänään lähdettiin tyttöjenkin kanssa vähän poluille patikoimaan, kunhan oli ensin saatu tosikoiselle kaupasta kunnolliset kengät kuluneiden tennareiden tilalle. Startattiin kotipihasta kohti Paloheinän mäkeä, ja kivuttiin huipulle saakka. Laskeuduttiin rinteen toiselle puolelle, tosikoinen juosten, keskimmäinen näyttäen yksisarviselta (esikoisen mukaan) ja me muut ihan rauhallisesti kävellen.
Siinä mäen juurella on kuntolaitteita, joille jäimme keikkumaan vähäksi aikaa. Eräs vanhempi rouva aikansa katseli meidän touhuja ja sanoi sitten: “Teillä on todella hienot tytöt! Ilo katsella heitä, kun ovat niin reippaita.” Niin ovatkin, todella hienoja tyttöjä 🙂 Vaikka välillä narisevatkin ja välillä on vaikea saada peppu ylös sohvalta ja katse irti iPadistä 😉
Tänäänkin saatiin kuulla sitä marinaa vähäsen, siinä kun oltiin kivuttu jyrkkä mäki takaisin huipulle, tehty pieni lenkki half-pipen ympäri ja käveltiin vielä kerran mäkeä ylös huippua kohti. Marinat kuitenkin loppuivat alamäkeen, ja mäen alla mies houkutteli tytöt kävelemään vähän pitemmän lenkin, aina Haltialaan saakka. Jätski-porkkanalla 😉
Kuljettiin ensin metsätietä seuraavalle kuntoilupaikalle saakka, missä pysähdyttiin jälleen vähän testailemaan laitteita, ja ihmettelemään koivumäntyä, tyvestään yhteen kasvaneita koivua ja mäntyä. Jatkettiin pellon poikki Pitkäkoskelle, kuljettiin joen rantaa niin pitkälle kuin rantapolkua riitti, ja sukellettiin metsiköstä jälleen pellon laitaa kulkemaan.
Jostain kaukaa lapsuudesta päähäni pätkähti “Käyn ahon laitaa, minä ilman paitaa…”, esikoisen laulellessa hassun laulun toisensa perään. Ilman paitaa ei tosin ollut yksikään meistä, mutta sää olisi senkin kyllä sallinut! Päivä oli aurinkoinen ja kuuma, ja etenkin siinä pellon laidalla helotti oikein toden teolla. Kynitystä heinäpellosta taisi nousta kosteutta ilmaan sen verran, että tuntui todella kuumalta.
Ruutinkosken kohdalla polku sukelsi takaisin metsän poikki joenrantaan. Seurailtiin jälleen jokea kunnes oltiinkin jo Haltialan peltojen ja laidunmaiden vierellä. Viimeisillä voimillaan tytöt tarpoivat Haltialaan, siinä vaiheessa jo vähän kuumasta valittaenkin, varjoa ja sitä luvattua jäätelöä kaivaten. Ja tosikoisella uudet kengät vähän hiersivät. Talk about breaking shoes in…
Jätskikiskalla oli melkoinen jono, muttei sentään enää neljän tunnin(!!!) jonoa, kuten kertoivat aiemmin päivällä olleen(!!!). Tytöt saivat jätskinsä, me haettiin itsellemme lonkerot, ja istuttiin nurmikolle puiden varjoon taukoa pitämään. Jalkapatikkaa oli takana jo reilut 9 kilsaa, mutta vielä oli kolmisen aurinkoista kilometriä kotiin jäljellä.
Tauon jälkeen lähdettin taas matkaan. Tosikoista alkoivat kengät ja vähän kai väsymyskin rassata, isommat painelivat menemään miehen “erakkokepin” kanssa, kuten he tuon vaellussauvan nimesivät. Taival taittui nopsaan ja oltiin himassa ennen kuin huomattiinkaan. Väsyneinä ja nälkäisinä, mutta kävelylenkki teki todella hyvää!
Himassa laitettiin grilli kuumaksi ja syötiin bratwursteja ja krakovia ja juustonakkeja pihalla. Vielä ei terassin pöytää sovi piilottaa varastoon!
Yöt ovat kuitenkin muuttuneet jo kylmiksi. Niin kylmiksi, ettei päivän paisteesta huolimatta tomaatit enää oikein kypsy ulkona. Niinpä keräsin tänään nuo vihreät pienet tomaatit talteen, sisälle kypsymään loppuun, ja napsaisin viimeisen kesäkurpitsan ja kolme kurkkuakin jääkaappiin ennen kuin etanat, jotka ovat nyt syksyn tullen vallan villiintyneet, syö kurkkuja kokonaan.
Pestoa tein eilen toisen litran satsin, basilikaa jäi vieläkin kasvamaan, mutta saa nähdä kuinka kestää näitä kylmiä öitä.
Lauantaina tuntui jo todella todella syksyiseltä. Tuuli, satoi, oli kylmä. Olin jo aivan sitä mieltä, että se on syksy nyt. Niinpä en eilen osannut ollenkaan pukeutua sopivasti, kun kesä yllättäen tuli, ja aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta niin kuumana, että olin kuolla farkkujeni ja pitkähihaisen paidan sisään. Tänään satoi aamupäivän, mutta nyt aurinko paistaakin taas täydeltä terältä. Tässä vaiheessa vuotta jokainen sateeton ja lämmin hetki tuntuu lahjalta.
Illat ovat jo alkaneet pimentyä ja lämpimänkin päivän jälkeen viilentyä. Eilisiltaa lukuunottamatta ollaan jo viikko ihan järestään syöty taas sisällä, enimmäkseen myös kokattu sisällä. Koko kesän poissa ollut pöytäliina peittää taas ruokapöytää. Kynttilät ovat löytäneet tiensä laatikosta pöydälle. Illallisella ne saakin jo sytyttää tunnelmaa luomaan. Villasukat on myös jo täytynyt kaivaa esiin laatikosta, vilpoisten ilmojen myötä.
Luonnossa syksyn merkit näkyvät kypsyvinä omenoina ja viljapeltoina, paalattuna heinänä, marjoista raskaina roikkuvina pihlajan oksina, maan sisästä tupsahtaneina sieninä. Samaan aikaan niityt ovat vielä kukkia täynnään, puiden lehdet vielä raikkaan vihreitä, kukkakärpäset ja mehiläiset ahertavat vielä ahkerina lennelleen kukasta kukkaan. Sammakot loikkivat sateen kostuttamissa ryteiköissä, etanat ovat intoutuneet ulkoilemaan ja popsimaan kosteita lehtiä. Loppukesä, alkusyksy. Sama asia. Kuljetaan taas kohti talvea.
Vietettiin miehen kanssa viikonlopusta hyvä siivu ulkona kävelemässä. Kuljettiin tuolla peltojen laitoja (mitäs me stadilaiset peltojen äärellä eläjät?) katsellen ja kuvaten muuttuvaa luontoa. Hanhiparvet olivat lauantaina vallanneet jo leikatun heinäpellon sekä viereisen golfkentän lammikoiden laitamat, yhdessä sorsien kanssa. Parvet pyrähtelivät ilmaan vaihtaakseen välillä paikkaa, ja kaakattivat kovaäänisesti suunnitellesaan pakoaan alati jäähtyvästä Suomesta. Iltasella kaikki parvet yhdessä pyrähtivät ilmaan ja lensivät pois, seuraavalle etapilleen.
Lomaltapaluustani on aikaa nyt pari viikkoa, tyttöjen koulun alkamisesta huomenna viikko. Kaikki harrastukset ovat pyörähtäneet käyntiin, arki on taas arkea. Meillä tosin eletään nykypäivän mittapuun mukaan melko hidasta arkea. Tyttärillä on harrastus tyttöön; yksi ratsastaa, kaksi tanssii, jokaisella yksi harrastuskerta viikossa. Minulla on yksi tanssituntini. Kaikkeen ei tarvita enää kuskaamista, onneksi.
Eräässä FB-ryhmässä oli juttua näistä harrastusjutuista, ja monia listoja lukiessani minä suorastaan hengästyin. Siitä virisikin sitten se uusi keskustelu elämän hidastamisesta. Kirjoittelin itse siihen lyhykäisesti näin:
“Jokainen itse määrittää sen mikä stressaa, mikä ei, mikä on hidastamista mikä ei. minä en enää jaksaisikaan juosta joka ilta harrastuksissa – en omissa sen paremmin kuin ravata kuskaamassa lapsia. Minulle on tärkeää saada olla kotona, käydä kävelyllä, laittaa ruokaa – tehdä noita kaikkia miehen ja tyttöjen kanssa. Panostaa yhdessäoloon sen sijaan että sinkoillaan kuka mihinkin suuntaan joka ilta. Toki tytöillä on kaverinsa ja viettävät aikaa heidän kanssaan, mutta viihtyvät kaikki hyvin myös kotosalla vaan.”
Tuohon voisin vielä lisätä, että olen yrittänyt minimoida kaikki “pakot”. Mahdollisimman vähän pakollisia menoja, mahdollisimman vähän pakollisia tekemisiä. Kodin pitäminen kunnossa, työt, ruuanlaitto, peruselämä tuntuu hyvältä kun ei ole kiire ja stressi *kaikesta*. Yhtenä tähän liittyvänä asiana pyrin tekemään töitä etänä, kotona, mahdollisimman paljon. Kodin stressitön ilmapiiri on minulle huomattavasti parempi työskentely-ympäristö (kaikkein parasta on kun aurinko paistaa ja voi istua pihalla; tänäänkin vietin siellä aikaa yhden palaverin verran!) kuin toimisto. Sielläkin tosin toki vietän viikosta vähintään 1-2 päivää, riippuen.
Tämän alkusyksyn tuomaa on myös tämänhetkinen flunssainen olotilani. En osaa oikein päättää johtuuko tukkoinen pääni, kirvelevät silmäni ja hivenen koholla oleva lämpö heinästä/siitepölystä, vai olenko tosiaan jo kerinnyt haalia itselleni jostain syksyn ensimmäisen flunssapöpön. Lievä kuumeilu puoltaisi pöpöä 😦 Ei kiva. Lauantaina kun palattiin kävelyltä märkinä, sateen yllättäminä, laitoinkin jo itselleni syksyn ensimmäisen rommi-hunaja-teen. Kesällä juotiin jääteetä, syksyyn kuuluu lämmin tee. Tähän on tultu. Aurinkoteetäkin olisi tosin saanut vielä eilen aikaiseksi.
Silti, mitä ikinä tämä tukkoisuus onkin, se ei estänyt minua lähtemästä tanssitunnille. Tunnilla jo jopa tuntui siltä, että tanssin tukkoisuuden pois, mutta himaan palattuani palasi sekin. Kyllä tämä pää tästä taas! Joka tapauksessa nyt on olo ainakin tanssitunnin verran parempi kuin ennen sitä 😉
Jostain syystä vaikka vain tunnilla aikaisetettu aamu aiheuttaa sellaisen stressin, etten illalla meinaa saada unta ja nukun levottomasti moneen kertaan heräillen koko yön. Viime yönä seikkailin Turun ja Helsingin välillä, poiketen matkalla Tampereelle, johonkin koe-esiintymisiin ja laivalle festivaaleille missä esiinnyin kuoron kanssa ja halasin lämpimästi edesmennyttä 5-6-luokan opettajaani.
Heräsin kännykkäni vaisuun piipitykseen – olen huomannut että ilmastointilaitteen huminan läpi valitsemani herätysääni on vähän turhan hiljainen, mutta riittävä se on herättämään minut herkkäunisen. Nousin ja kävelin zombiena alakertaan hampaidenpesulle. Palasin yläkertaan hakemaan vaatetta päälleni. Painoin kahvikoneen päälle matkanvarrella.
Ulkona oli harmaata ja sateista, joten etsin kaapista päälleni farkut. Sellaiset, joita käytin viimeksi keväällä, ja kirosin sitä ylimääräistä lantiollani. Farkkujen ärsyttävää kiristystä ei ollenkaan auttanut se, että ne olivat suoraan pesusta, siis kaapin kautta. Eikä työmatka-ajaminen ole erityisen hupia muutenkaan, kiristävien tai muuten epämukavien vaatteiden kanssa se on suorastaan ahdistavaa. Can't help. Ja kyllä ne siitä vertyi matkalla kohtuullisiksi.
Palasin alakertaan, laitoin mukin maitoa mikroon ja menin veskiin meikkaamaan. Tartuin hammasharjaan ja ehdin laittaa hammastahnankin harjaan ennen kuin tajusin mitä olin tekemässä. Olinhan jo pessyt hampaani! Huuhtelin harjan ja tartuin puuteriin. Sain kuin sainkin meikit naamaani, sain cappucinoni valmiiksi ja matkamukiini, ja minulla oli vielä kymmenisen minuuttia ylimääräistä aikaa.
Kävin halaamassa heipat tytöille ja miehelle ja astuin ulos sateeseen – ei sateenkaaria tänä aamuna sillä taivas oli visusti paksun harmaan pilven peitossa. Pakkasin repun ja muut kamat autoon ja olin kehällä 6:45. Hämmennyksekseni siellä oli jo siihen aikaan ruuhkaa, melkein jopa enemmän kuin yleensä puolisen tuntia myöhemmin, sillä ajeltuani aikani autopilotilla huomasin olevani melkein Leppävaarassa ja vielä madeltiin. Autopilotilla laskeuduin Turun motarillekin, pohtien rampilla olinkohan varmasti oikealla rampilla.
Nokka oli kohti Turkua ja paahdoin märkää motaria, kylmänkosteassa autossa, kun mielessäni alkoi syntyä blogipostaus. Suurin piirtein tämä, mutta varmaan melko erilainen. Aivoistani on aikaisin aamulla hereillä kummallisia osioita. En kykene rationaaliseen päättelyyn, mutta luovaan kirjoittamiseen erityisenkin hyvin. Siitäkin huolimatta, etten ollenkaan haluaisi olla hereillä siihen aikaan. Luulen että se on vielä yötä aivoilleni, sillä olen aina tiennyt olevani luovimmillani yöllä. Jollen ole superväsynyt.
Ajaessa on vähän vaikea kirjoittaa, joten kuin kuningasajatuksen saaneena latasin kännykkääni DigiDictate sovelluksen ja aloin sanella. Se tuntui vähintäänkin hölmöltä, sillä en todellakaan ole juuri elämässäni sanellut. Mutta sanelin pitkät pätkät, ja lisäyksiä monet lyhyet pätkät, ajatellen, että sitten himassa illalla translitteroin (ja editoin) blogipostaukseni.
As if. Ajatus hyvä ja toteuksenkin olisi luullut olevan simppeli juttu. But as it goes with these things, kun kotona yritin kuunnella ensimmäistä sanelua, sovellus tyhjensi sen! Ja sitten se tyhjensi ne kaikki! Ajattelin, ettei hätä ole tämän näköinen, sillä olin ladannut sanelut myös Skydriveen. Mikään ohjelma tai laite ei kuitenkaan suostunut decodaamaan niitä! Testasin himassa uudella sanelulla, ja sain sen toistettua kaikkialla ok, eikä se tyhjentynyt itse sovelluksessa. Baking my noodle…
Aamu-zombie siis selvisi Raisioon aamulla sateessa, ja siskolle Espooseen työpäivän jälkeen sateessa, ja iltasella himaan sateessa. Ja päiväkin meni kivasti, zombiesta kuoritui viimeistään siellä Raisiossa nautitun kahvikupillisen jälkeen taas elollinen olento. Nyt istun vällyjen alla villasukat jalassa enkä enää palele. Ihan kuin syksy olisi jo täällä.
System Failure for the Masses 