Things lost, life gained

It’s not like I had an option. I had a tumor, acoustic neuroma. It was already almost three centimeters big, pressing my acoustic nerve, my trigeminal nerve, my balance nerve, my brain. It was already causing tinnitus, hearing problems, balance problems, head aches, neural problems (numbness points in my face).

Had it grown much bigger, bigger problems would have started. Delirium/disorientation (see Carol’s story), eventually whatever problems a tumor in the head can cause. Brain blood circulation problems, worse neural problems, worse any of the above, and eventually probably failure of all sorts of functionalities and death, I guess.

So yeah, I didn’t think twice when they told me it needed to be removed. And to be honest, I didn’t do much research on the operation and what life would be like after it. I didn’t want to know. I was scared enough of the surgery without knowing it all. The surgeon and ENT doctor did prepare me some, so no, I wasn’t totally clueless. But I only started reading other people’s stories after my own operation.

And now? Almost three weeks after that golf ball was removed? I walk the stairs ok, I have taken the dog out once yesterday, and will again today, for a couple hundred meters walk. I can stand (as opposed to sitting on a stool there) in the shower and wash my hair ok. I have energy enough for some normal house hold tasks, one at a time and then I need to rest again.

Some things that are lost to me right now will return. Like my balance, that is getting back to normal in leaps and bounds. And my energy levels will return back to normal eventually, if more slowly than the balance. And most probably I will be able to drive my car again. Unless I start getting seisures (again, see Carol’s story). Or if my hearing problems become too high of a risk in traffic. We’ll see.

Hearing is the major loss here. Even though the surgeon said after the operation that my acoustic nerve was not damaged badly in the surgery, I have come to realize what the ENT doctor said is true. My left ear will probably never hear properly again. It’s not 100% deaf, but not much short. I don’t know how much of a chance there is for that to change during my recuperation here, but I don’t have my hopes up. I am prepared to be half deaf.

It causes confusion to me, when I don’t understand where noises come from or even what they are, always. Walking down the street yesterday with the dog, I kept her close to me all the time, for I did not hear the cars as I have before, so just to make sure she didn’t jump to the street at a wrong time, just because I didn’t know to hold her tight at the right moment, I held her leash tight all the time.

I can’t hear our daughters speak if they don’t speak up or stay on my right side – haha, staying on the right side of me has got a whole new meaning now. Last week when I had made them some dinner and they were chatting at the table while I needed to rest on the sofa, I could not make out ny words even though I heard them talk. Only because I was resting my head lightly to a throw pillow, right ear down.

With any amount of background noise or people talking at the same time, I lose ability to understand words. My brain doesn’t separate fonetics; i.e. my ears don’t deliver the message properly to my brain. This has been something of a problem to me even before the operation, but now it, too, is worse. I have lost stereo and my good ear has yet to learn to compensate. If it does, and how much, I don’t know.

There might be help for hearing problems. Different types of hearing aids. I read about this implant for the deaf ear, that transmits the sounds to the hearing acoustic nerve wirelessly and creates a somewhat authentic stereo effect. But I guess those kind of apparatus cost a whole lot, and I should’ve had the right kind of insurance to get something like that. I didn’t, and don’t.

The ENT doctor at the puclic hospital said the hearing aids don’t help in these AN cases, so I’m guessing they don’t (yet?) issue those high-end thingamajiggies. So I guess I’ll just have learn to live with this.

And not having a navel piercing anymore. It bugs me a bit too, as stupid as it may sound. But I had a navel piercing, I liked it, and now it’s gone. They needed a bit of fat from my stomach in the surgery, to prevent CFL (cerebral fluid leakage) inside my head. And for that I had to take the thing out before the surgery, and naturally they had to take the fat from right next to my navel, so it was bandaged and bruised and stitched and whatnot for way too long.

Yeah, I can always get a new one. Maybe I will, maybe I won’t. Right now I don’t think I will. The first months of that were so uncomfortable. And right now I’m done with uncomfortable. Well, not done as in reality, unfortunately, but mentally most definately. Sick and tired of feeling sick and tired.

What more? The surgeon could not safely remove all of the AN from my head, with the risk of causing brain damage too high. So, though the tumor in itself is benign and won’t be metastasizing, the remaining part may well start growing back. So, want it or not, I’m still an AN patient and not over and done with it after the op. I will be monitored and with any amount of bad luck, need another operation sometime in the future.

In the mean time, my job here is to preserve my life as it is and as I best can. Get my balance back, learn to cope with the mostly deaf ear, get my energy back. Avoid stress, above all. As for right now, less than three weeks from the operation, I still am at some amount of risk for complications like meningitis, CFL, blood vessels breaking in my head. The most vulnerable times are over already, but still. And above of all, stress feeds the remnants of the tumor.

All in all, I could be much worse off. They say that if you need to get a brain tumor, AN is one of the best ones to get. It is benign, can be operated (or radiated, while still relatively small), and generally does not cause too huge damage once removed. And I am recovering quite nicely.

But when people ask how I’m doing and I respond “quite ok”, it does not mean that I’m enjoying my sick leave as an extra vacation. It means that I’m able to walk, shower, fix cappucinos in the morning, am not sleeping all day long though need to rest a lot, my head ache is moderate (to almost none due to pain killers), I’m slowly but surely taking small steps every day to full recovery. As full as it will ever get.

And that’s what I’ll need to learn to live with.

 

Pieniä isoja askelia

Heräsin tänäkin aamuna päänsärkyyn, joka ei tuntunut haluavan väistyä ollenkaan. Makoilin sängyssä odottamassa, että särkylääke tepsii, mutta kun sen ottamisesta oli kulunut jo yli tunti, luovutin ja nousin päänsärkyineni päivineni. Laskeuduttiin miehen kanssa alakertaan laittamaan aamupalaa itselle ja koiralle.

Cappucinon, halauksen, fritattan ja noin tunnin verran myöhemmin oloni alkoi olla jo inhimillinen. Jälleen se oli nähtävä. Olo on parempi kun ei jää sängyn pohjalle, vaan nousee sinnikkäästi tekemään vähän jotain. Sitten sen vähän jälkeen tosin on aika taas ottaa torkut. Tai ainakin jotenkin levätä. Minkäs sille voi. Energia riittää vain vähäksi aikaa kerrallaan.

Aamupäivän Candy Crush Sagojen, uutisten ja FB-häröilyjen jälkeen lähdettiin vähän ulos koiran kanssa. Meillä on K-kauppa tuossa noin 400 metrin päässä. Pikkumatka. Miehen piti mennä käymään siellä, koiraa ei viitsi jättää ulos, joten ajattelin hetken, että lähden mukaan. Ja sitten mietin, etten ehkä jaksakaan kuin sinne asti. Huono diili.

Lähdin silti miehen ja koiran kanssa ulos kauppaa kohti. Noin puolivälissä matkaa totesin, että minun on viisainta noudattaa plan B:tä ja kääntyä koiran kanssa takaisin kotiin niin kauan kuin vielä jaksan kävellä. Niin tein. Lunta oli yön aikana tullut noin 15cm, teitä saati jalkakäytäviä ei ollut aurattu. Käveltiin tuota hiljaisenlaista katuamme ajoväylällä.

Siitä kun kävelin keskenäni koiran kanssa kotiin, pidin hihnan tiukalla ja koiran koko aika lähelläni. Oloni tuntui hivenen verran orvolta ja turvattomalta, kun en kyennyt aina hahmottamaan autoja, joita siinä muutama meni meidän kävellessä kotia kohti. Tähän puolikuurouteen on tottelemista…

Tuo lyhyt alle puolen kilsan kävely vei voimani jälleen ihan vallan, ja miehen palattua himaan hetikohta meidän jälkeen – me Megsun kanssa oltiin jääty hetkeksi juttelemaan lumitöitä tekemässä olleen naapurin kanssa, joka ensitöikseen antoi minulle ison karhunhalauksen – palattiin taas sängylle lepäämään. Tai siis minä osin lepäsin, osin vähän duunailin kuvien ja parin blogipostauksen kimpussa, mies oman projektinsa kimpussa.

Muutama tovi voimia kerättyämme mies lähti ulos tekemään oman osansa meidän pihatien lumitöistä ja minä hoidin yhden koneellisen pyykkiä maaliin (lue: kuivausrumpuun ja narulle), ja mentiin sitten suihkuun. Sauna on minulta vielä jos nyt ei kielletty niin ei ainakaan suositeltukaan juttu, enkä kyllä rehellisesti sanoen juuri nyt kestäisi sitä kuumaa ollenkaan. Suihkussakin alkaa aina tuntua vähän pahalta kun suihkuhuone höyrystyy.

Olen ollut nyt kotosalla vajaat kaksi viikkoa. Tänään en enää tarvinnut saunajakkaraa, vaan jaksoin seistä suihkussa alusta loppuun saakka, ja sain jopa hiukseni pestyä silleen ihan oikeasti, eikä vain varovasti sieltä ja täältä. Pään leikkaushaavaa on alkanut vähän säreksiä välillä myös, mutta silti (tai ehkä juuri siksi että siellä on taas edes vähän tuntoa) pystyin vihdoin pesemään hiukset kunnolla 🙂

Suihkun jälkeen suorastaan poistin varpaista vanhat lakat ja lakkasin ne uusiksi. Suihkussa ajelin sääreni. Alan tuntea itseni vähitellen taas ei vain ihmiseksi vaan naiseksi. Puhtaat hiukset, ajellut sääret, nätisti lakatut varpaankynnet. Viikko sitten en olisi jaksanut vähempää välittää.

Ja sitten olinkin taas uuvuksissa. Vielä jaksoin kiristää ulko-oven kahvan, sitten lysähdin sohvalle torkkumaan sillä välin kun mies laittoi meille ja koiralle illallista. Ruuan jälkeen minua jopa vähän tanssitti, Def Leppardin soidessa taustalla.

Niin pieniä juttuja, mutta niin isoja minulle juuri nyt. Eikä niitäkään kovin monta yhdessä päivässä, mutta bit by bit. Baby step by baby step. Pieni asia kerrallaan muuttuu taas isosta ponnistuksesta tavalliseksi asiaksi. Kuten portaat jo. Niitäkään minun ei enää tarvitse erityisesti ajatella joka kerta, vaan ne sujuvat ihan kuin normaalisti. Vielä kun nämä pään oudot sensationit loppuisivat joskus… Sitä odotellessa.

 

Karkkeja, timantteja, palikoita…

Cosmo's Cosmic Adventures. Keen. Duke Nukem. Mitä noita nyt oli? Tetris! Pelejä, joita pelasin ammoin ajalla ennen lapsia, joskus viime vuosituhannella siis. Silloin kun olisi pitänyt kirjoittaa gradua tai lukea tenttiin (disclaimer: valmistuin silti alle viidessä vuodessa ja ihan hyvin arvosanoin). Tasohyppelypelejä. Puzzleja.

Sittemmin pelaaminen on jäänyt paljon paljon vähemmälle. Jotenkin hämmentävästi lasten ollessa pieniä löysin aina jostain hetken silloin, toisen tällöin, pelata ZooKeeperiä. Addiktoiva bejeweled-peli, ihan paras! Vieläkin sen voi löytää jostain pelikoneesta ja muista, mutta se on Flash-peli, joten en voi pelata sitä iPadilläni 😦 Eikä siitä ole tehty peli-appiä 😦

Farmville, Mafia wars, joku kahvilapeli, mitä noita nyt oli, mitkä valtavasivat ensin Facebookin? Niitä pelailin aikani, erinäisistä syistä tylsistyneenä joitakuita vuosia sitten. Viimeisten noin kolmen vuoden aikana olen ollut satunnaisen addiktoitunut Angry Birdsiin, Sudokuun, MahJongiin, LogoQuiziin, WordSeekiin… Kännykällä ja tableteilla. Aina hetken kerrallaan.

Nyt, tässä tylsistyksissäni, päätin katsastaa, mikä on se kaikkien pelaama Candy Crush Saga, josta Facebookissakin minulle tulee kutsuja tasaisen tappavin väliajoin. Kutsut olen ignoroinut, kuten kaikki pelikutsut, mutta eilen latasin iPadille Candy Crush Sagan. Ja jonkun vähän vastaavan Jewel-pelin.

Joo, koukuttaa. Ja ärsyttää! No more moves. Buy more moves or end game. Joo, tarviihan ne pelikehittäjät rahaa. Ja in-app-purchases on nouseva trendi. Mutta minä olenkin aina vähän lohi! Uin vastavirtaan, enkä osta mitään pelin sisällä. Se on loputon suo. Olisin valmis maksamaan (pelistäkin) vähän hintaa, jos vain sillä pääsisin tuosta jatkuvasta rahanlypsy-yrityksestä.

Ja sitten vielä: Sorry, no more lives. Next life in 5:32 minutes. Aargh!

Sillä välin kun eilen odottelin, että saan elämän verran lisää CCS:aan, etsiskelin appstoresta jotain ihan vanhaa kunnon Collapsea. Sellaistakin pelasin yhteen aikaan PC:llä. Mutta onko sellaista? Melkein. Kaiken pitää olla nykyisin niin fancyä. On outoja versioita toisensa perään, muttei yhtään ihan perinteistä tylsää Collapsea. Tai Tetristä.

Muutamaa palikkapeliä olen tässä testaillut. Yksi Bricks-versio on jokseenkin ok, mutta kun pelin vauhti kiihtyy, ei kuitenkaan pelin reagointinopeus näytön napauttamiseen nopeudu samaa tahtia. Raivostuttavaa! Vaikka olisin kuinka nopeasorminen (ja minähän olen!), en voi mitään, kun peli ei reagoi riittävän nopeasti.

Tytöille aina sanon, että jos kert peli ärsyttää, laita se pois. Koitan totella tuota itsekin. Ehkä pitäisi vain hakea läppäri tähän iPadin sijaan ja pelata sitä ZooKeeperiä. Ongelmansa kullakin sanoisin. Ehkä pitäisi keksiä jotain kehittävämpää tekemistä kuin typeriin peleihin addiktoituminen.

Ei, en ole koskaan ollu sellainen varsinainen pelaajatyyppi, enkä aio aloittaa nytkään. Siis kaikki nämä mitänenyton, mitä jengi hehkuttaa ja odottaa kakkosta ja niin eespäin? EVVK.

 

Nap time

Makaan sängyssä silmät kiinni, pää tyynyssä, kuunnellen omaa hengitystäni. Voisin luulla nukkuvani, ellen tietäisi paremmin. Tarvitsen lepohetken, vaikken nukahdakaan oikeasti. Päässäni surisee – juuri nyt aivan kirjaimellisesti, vaikka pääni meteli onkin laskenut siedettävälle tasolle – ajatuksia. Hivenen levottomana odotan että jaksan taas.

Sillä vaikkei nukuta, ei se tarkoita ettenkö tarvitsisi lepoa. Eikä se, etten jaksa kuin ajatella, tarkoita etteikö minulla olisi tylsää.

Lakkasin nukkumasta päiväunia varsin varhain, tietääkseni alle kahden vanhana. Aivan kuten omat tyttärenikin, jotka molemmat kategorisesti lopettivat päiväunet (kotona) puolentoista vanhana. Päivähoidossa he tietenkin lepäilivät kyllä, mutta tosikoinenkin jo kahden vanhana pienten ryhmässä lepäili pakollisen tunnun, ja sitten ainoana hereilläolijana touhusi kaikkea hoitajien apuna.

Minä en koskaan ollu päivähoidossakaan. Nukuin päiväunia kummankin tyttären odotusaikana. Muutoin en ole päivisin nukahdellut kuin kipeänä. Kreikassa, kun olin vain miehen ja keskimmäisen kanssa ekalla kertaa, mies ja tyttö nukkuivat siestan harva se päivä. Minulle se tuntui täysin käsittämättömältä! Lähdin monesti keskenäni kameran kanssa kuljeksimaan sillä välin kuin toiset nukkuivat.

Leikkauksen jälkeen olin tarpeeksi kipeä siihen touhuun ensimmäiset puolitoista viikkoa. Nyt ei uni päiväsaikaan taas enää tule. Väsy kyllä, muttei uni. Lepään sitten silmät kiinni aikani, ajatusten juostessa, odottaen että jaksan avata taas silmät ja tehdä jotain. Kuten kirjoittaa sen blogikirjoituksen, joka nokosten aikana syntyi päässäni.

Aikamoista lepäilyähän nämä päiväni ovat enivei. Puolimakuulla ollen jaksaa kirjoitella, nyt jo lueskellakin, muttei paljon muuta. Tai no, olen minä päivittäin tsempannut vähän sitä ruoanlaittoakin, ja muutenkin viettänyt aikaa alakerrassa tyttöjen kanssa. Noin kerran päivässä ollaan lähdetty vähän liikkeellekin, mutta pari tuntia autossa, terveyskeskuksessa, kaupassa, lounaalla JuFussa ja energia on loppu. Ja tarvitsen taas torkut.

Ennen kaikkea silmäni tarvitsevat sitä lepoa. Ne ovat valoherkemmät ja kuivuvat ja väsyvät paljon normaalia herkemmin. Ja niinpä vaikka muuten jotain jaksaisin, silmäni eivät halua olla auki. Usein vedän “personal curtainsini” eli laput silmille jotta saan silmät täyteen pimeyteen vähäksi aikaa. Ja sitten saatan viiden minuutin välein raottaa lappuja ja tehdä jonkun yksittäisen pienen jutun. Jatkaa lepoa ja taas sama juttu. Kunnes olen levännyt riittävästi.

Minusta ei tulisi hyvää koiraa tai kissaa 😉 Ei sillä, tuo meidän koirakin vaikka torkkuilee paljon – paremman tekemisen puutteessa – kaipaa vastineeksi äksöniä ja tuntuu tylsistyvän päivän mittaan. Kun sillä on tylsää, se haluaisi ulos, ja jos ei se pääse ulos – ei sielläkään koko päivää voi viettää – se alkaa vaeltaa ja syödä kaikkea lattialta. Toisinaan se jopa viihtyy lelujensa parissa tovin tai kaksi. Ja on onnellinen kun tytöt tulevat koulusta ja leikkivät sen kanssa!

Viikko vielä ja minäkin voin lähteä koiran kanssa ulos. En sen kanssa kamalasti jaksa leikkiä ja touhuta kuten aiemmin, mutta sängyllä meuhaaminen onnistuu kyllä 🙂

 

Legoland

“Tää on jo kolmas kerta, kun multa lohkee hammas,” huokaisi tosikoinen 10-v, kyyneleet silmissään. Useimmille meille ei kai ole koskaan sattunut hammastapaturmia, mutta tapaturma-alttiille nuorimmaiselleni eilen illalla jo kolmannen kerran. Tytöt, tosikoinen ja keskimmäinen, olivat iltasella pihalla touhuamassa jotain. Tosikoinen kompastui, ja seuraavaksi syleksi suustaan hampaan ja lumikolan hippusia. Suu edellä lumikolaan, tällä kertaa.

Minä olin jo päivästä vähän uupuneena yläkerrassa torkkumassa, mies teki vieressä jotain koneellaan, kun ovi kävi ja tytöt tulivat sisään. “Hei aikuisporukka siellä! Me tarvitaan täällä vähän apua!” huusi keskimmäinen eteisestä. Mies meni alakertaan ensin katsomaan mikä hätänä.

“Ei se ole pahakaan, ei käynyt pahasti,” sanoi mies tosikoiselle, tottuneena rauhoittelemaan vähän herkemmin panikoivaa keskimmäistä. Tosikoiselle lausuma tuntui vähättelyltä. Minä hipsin alakertaan perässä, totesin kylläkin ihan saman: juu, huulessa on pieni ruhje, ja yläetuhammas on hivenen lohjennut. Muttei mitään ambulanssia tai edes päivystyskäyntiä vaativaaa.

Annettiin tyttärelle särkylääke ja tarjoilin vaseliinia tai Bepanthenia huuleen. “No en tod laita! Huulen sisäpinnalle en laita mitään rasvoja!” huusi tosikoinen, eikä meinannut ensiksi ottaa särkylääkettäkään, kun tuntui oudolta ajatus niellä mitään. “Ei se hammas sun kurkussasi lohjennut, laita pilleri suuhun ja nielaise veden kanssa ihan normaalisti vaan,” ohjeistin. “Hammas lohkesi kurkussa,” naureskeli tosikoinen keskimmäiselle hassua ajatusta ja nielaisi lääkkeen.

Tänä aamuna soitin – kolmantena aamuna peräkkäin klo 8 johonkin ajanvaraukseen – hammashuollon ajanvaraukseen ja sain tosikoiselle hammaslääkäriajan kymmeneltä. Minä olen rampannut terveysasemalla tikkien poistossa maanantaina, näyttämässä kynsivallintulehdusta tiistaina ja nyt sitten viemässä tytärtä hammaslääkärille tänään. Sama paikka, eri ovi. Olen jo kanta-asiakas…

Hammaslääkäri totesi lohkeaman olevan pieni, eikä kannattanut edes alkaa hioa sitä tässä vaiheessa. Tarkisti samalla viime kevään trampoliini-äksidentissä vaurioituneen alaetuhampaan: siinä on poikittaisia hiushalkeamia, seuraillaan yhä. Otti röntgenet, teki erinäisiä testejä sun muuta. Ei mitään häälyyttävää kaikesta huolimatta, vuoden päästä uusi tarkistus ellei tässä välissä tapahdu jotain erityistä.

Muuten suu oli ok. Suuhygienistille hammaslääkäri lähetti hammaskivenpoistoon ja hampaiden harjausopetukseen – mistä tosikoinen sydämistyi ikihyviksi. Etteikö hän muka harjaa hampaitaan hyvin! Siinä ei lohdutukseksi auttanut edes, että me kaikki muutkin, aikuisia myöti, saadaan samaa viestiä hammaslääkäriltä/suuhygienistiltä niinikään…

Hampaat eivät tunnut olevan tosikoisen vahvin kohta. Luita ei ole mennyt hänelläkään, yllättävää kyllä, rikki koskaan, muita luita kuin noita hampaita. Kariekseltakaan en onnistunut tosikoista suojelemaan, esikoisen mahdollisesti kyllä. Toivottavasti tosikoisen alahammas kestää. Toivottavasti tyttärellä on omat hampaat vielä parikymppisenäkin. Ja nelikymppisenä, ja niin ees päin.

Ei nämä omatkaan legot maailman parhaat ole. Murrosiän oikomiskojeiden jäljiltä suuni oli aikuisikään mennessä täynnä reiänalkuja, jotka yksi toisensa perään muuttuivat rei'iksi. Suuni on täynnä kovetettua muovia. Kyllähän tämän kanssa elää – viime tarkastuksessa ei enää löytynyt uusia reikiäkään 🙂 Yksi lohjennut paikka tuossa korjattiin juuri ennen leikkausta; sen alla oli lisää reikääkin kylläkin. Ja hetken sain pelätä sen hampaan juurenkin kuntoa, mutta kunnossa oli.

Olen aina ollut sitä mieltä, että meillä ihmisillä on hampaissa valmistusvirhe. Haavoittuvuusbugi. Niin oleellinen juttu, ja niin haavoittuvainen, tämä suun legoland. Mutta jos ei olisi, meillä olisi kamalasti työttömiä hammaslääkäreitä. Heh 😉