Muista aina liikenteessä…

MarilkaLeave a comment

On helpompi sopeutua asioihin, jotka tapahtuvat vähitellen kuin asioihin, jotka tapahtuvat kertarysäyksellä. Ihmisen keho on ihmeellinen, se osaa korjata ja korvata puuttuvia paloja muilla osilla, mutta sekin toimii paremmin jos muutos tapahtuu ajan kanssa kuin jos muutos tapahtuu äkisti, esim. kirurgin veitsen avulla.

Hyvä esimerkki on tasapaino. Niin kauan kuin kasvain se vain kasvoi minussa, enkä tiennyt akustikusneurinoomastani vielä mitään, kehoni paikkasi alati heikentyvää korvasignaalia muilla aisteillani. Tasapaino syntyy kolmesta osasta: näkö-, kuulo- ja lihashavainnoista. Näköaistini ja lihaksistoni paikkasivat sitä, minkä kehoni korvasta vähitellen menetti. Tanssi auttoi tässä, pakottaen jatkuvaan tasapainotreeniin.

Sitten kasvain otettiin pois. Päässäni kolme puristuksissa ollutta hermoa vapautuivat, mutta samalla kehoni muodostama status quo järkkyi. Ensi alkuun ei tasapainoa ollut niin ollenkaan. Kävelin töpötellen, kuin kokonaan uudestaan olisin sitä opetellut. Aika nopeasti se palautui kuitenkin. Nyt se on lähes ennallaan. Eikä mieleni tarvitse yrittää sopeutua siihen, etten pysy pystyssä.

Mutta mieleni tarvitsee sopeutua siihen, etten kuule vasemmalta puolelta juurikaan mitään. On haasteellista jo ihan kotona, etten aina tiedä mistä jokin ääni tulee, tai mitä se on. Saatan luulla koiran pitävän kummallista ääntä, kun se onkin mies, joka juo pullosta vettä. Tai jonkin kolahtavan keittiössä, kun se onkin koira vieressäni, joka tuhahti.

Dolby Surround aiheutti jo kyyneleet silmiin ja itkukohtauksen. Toissapäivänä halusin katsoa leffan. Mentiin alakertaan, TV-huoneeseen, nakkasin DVD:n pleikkariin ja aloitin elokuvan. Enkä saanut mitään selkoa leffan henkilöiden puheesta. Laitoin englanninkielisen tekstityksen päälle ja pillahdin itkuun. Mies vaihtoi Dolbyt silkaksi stereoksi ja kaiuttimien syytäessä samaa äänimixiä joka puolelta, saatoin laittaa subtitlet pois.

Se oli ehkä masentavin hetki tähän mennessä leikkauksen jälkeen. Pelottavinta on kuitenkin tuolla ulkona, poissa kodin turvallisten seinien sisältä.

Siitä on jo kymmeniä vuosia, kun opettelin kulkemaan liikenteessä turvallisesti. Sittemmin olen opettanut kaksi tytärtänikin. Eri asia sitten onkin, ovatko he yhtään kuuliasempia sääntöjen suhteen kuin kärsimätön äitinsäkään. Jo kauan sitten lakkasin kunnioittamasta suojateitä ja punaisia valoja kävelijänä, jos katsoin turvalliseksi ignoroida ne. Paitsi kun kuljin lasten kanssa. Kunnon hypocrite.

Nyt en enää. En uskalla. Hädin tuskin uskallan ylittää edes näitä hiljaisia pikkuteitä täällä kodin ympäristössä, ihan suojatietä pitkin. Minulla ei ole juurikaan luottoa siihen, että autoilija huomaa eikä aja päälle, jos minä en huomaa autoa ja odota. Katson frantically edestakaisin kymmenen kertaa ennen kuin uskallan ylittää tien.

Mitä on muuttunut? No tuo kuuloni. Normaalisti stereona kuulevana korvani kertoi, jos toiseen suuntaan katsoessani tilanne toisessa suunnassa jotenkin muuttui. Nyt en hahmota, mistä autot tulee, enkä aina kuule niiden tulevankaan. En luota kuulooni. Tämä varmaan vielä tästä tasoittuu ja muuttuu, kunhan aivoni oppivat kompensoimaan toisen puolen kuulonmenetystä paremmin. Tai jos toisen puolen kuulo palautuukin vähäsen vielä. Sekin on mahdollista, joskaan toiveeni eivät ole korkealla sen suhteen.

Kaikkein pelottavin tilanne tässä kuitenkin sattui ihan näköhavaintojen riittäessä. Olin Meggien kanssa ulkona, kävelin jalkakäytävällä kohti pientä puistikkoa. Puistotieltä meitä kohti kääntyi hiekoitustraktori, joka ei näyttänyt olevan aikeissakaan väistää. Nostin koiran lumivallin päälle, ja painauduin itse valliin kiinni. Pirun traktori ohitti meidät noin 20 sentin päästä!

Jos olisin ollut normaaleissa voimissani, olisin hypännyt koiran kanssa vallin yli hankeen ja ehkä hogannut jopa ottaa ylös traktorin rekkarin ja nostaa moisesta metakan. Mutta vaikka sanoin tasapainoni olevan melkein ennallaan, avainsana on melkein. En pystynyt hyppäämään mihinkään. Seisoin vain kauhusta jäykkänä tuijottamassa lähestyvää traktoria, puristaen koiran hihnaa tiukasti, ettei sekään pääse hyppimään mihinkään suuntaan.

Ja kun oltiin kävelty puistikon nurkalle ja olin sitä mieltä, että oli aika palata kotiin, eikös se hemmetin traktori taas jyristellyt suoraan meitä kohti. Otin koiran kanssa muutaman askeleen puistotietä pitkin puistikkoon ja rukoilin, ettei se pahuksen laite (tai siis kuski) päätä kääntyä takaisin sille puistotielle. Traktori meni onneksi menojaan toiseen suuntaan ja palattiin turvallisesti kotiin. Suojatien yli, ja toisen suojatien yli, eikä viistosti risteyksen poikki, kuten yleensä.

Sairaslomaani on jäljellä viisi viikkoa. Leikkauksesta on kulunut aikaa kolme. Kohta puolessa välissä. Ja sitten kohta pitäisi taas kyetä liikkumaan bussilla, ja kulkemaan ruuhkaisessa stadissa ja vaikka mitä. Välillä tulee epätoivoinen olo. Mitä tarkoittaa normaali elämä minulle leikkauksen jälkeen?

 

Kaikki elämäni pehmoeläimet

MarilkaLeave a comment

Minun pitäisi varmaan keksiä jokin luova projekti. Aikaa on käsissä enemmän kuin mille keksin käyttöä – siis sellaista mitä jaksan tehdä, kuten olen jo aiemminkin todennut. Mutta koska luovuuteni tuntuu olevan kovin rajoittunutta, minä sitten vaan kirjoitan. Omaksi ilokseni, jos ei muuta.

Tiedän monia aikuisia, joilla on jokin lapsuudesta jäänyt lempipehmo (tai useita) vieläkin jossain pölyttymässä. Ja vaikka meinasin juuri sanoa, ettei minulla ole, se olisi ollut valhe. En vain muistanut vanhaa nalleani (tosin en juuri nyt muista missä se on – ehkä portaiden alla piilopaikassa?) ensi hätään. Tai äitini vanhaa nalle ja nukkea, jotka istuvat kaapin päällä.

Siskollani on pandaperhe. Isoäidilläni on sodatkin kokenut kettu. Äitini nalle ja nukke tosiaan päätyivät minulle jo joskus vuosikausia sitten. Minun lapsuuteni pehmoista suurin osa on joutunut jonnekin pois, tai siirtynyt omille lapsilleni. Wanha nalle lojui pitkään sängylläni, mutta nyt on tosiaan *jossakin*.

Olen yrittänyt muistella, mitä kaikkia pehmoja minulla oikein olikaan. Nuket muistan jostain syystä paremmin – oli Jenni (kuminauhanukke joka kävi nukketohtorilla kumppareidenvaihdossa monta kertaa), Jerry (jolla oli paljon samalaisia vaatteita kuin minulla), Tuula, Sipi the kaalimaan kakara eikunsiiskaalitarhantenava. Ja joku muukin jiillä alkanut jota en muista, sellainen perinteinen nukke. Ja pari mollamaijaa, joista toisen äitini teki minulle itse. Ja Pöppänä the Monchichi-apina.

Mutta ne pehmot? Minulla oli joku nalle, sellainen aika perinteinen teddykarhu. Ja sitten oli apina, joka kulki kanssani aikuiskotiini saakka ja lapsille vielä, mutta muistaakseni siltä taisi sitten irrota jo moneen kertaan kiinni ommeltu pää kokonaan. Ja Jose, josta kerroin elämäni eläimet -postauksessa. Tiedän minulla olleen pehmoja niin että vuorasin niillä sänkyni laidat ja hädin tuskin itse mahduin väliin. Mutten kuollaksenikaan muista mitä elukoita siinä oli!

Vähän vanhempana sitten sain sellaisen pupun, jolla oli oma kantohäkki. Ja vielä vähän myöhemmin eräältä Ruotsin reissulta sellaisen Kurneliukseksi ristimäni sammakon, jossa on kurnuttava jokin sisällä. Se on tytöillä nykyisin. Ja taisin ihan itse ostaa joskus sellaisen pehmopupun, vai sainkohan sen lahjaksi exältäni aikoinaan? En muista enää. Enivei, se asustaa samassa paikassa Wanhan nallen kanssa, eli kaiketi portaiden alla.

Tyttärillä niitä pehmoja vasta onkin.

Esikoisella on aina ollut jonkin aikaa joku lemppari, ja sitten se on saanut tehdä tietä uuden lempparin tieltä. Ison Pupun tyttö sai syntymälahjaksi systeriltäni. Nasun valitsi kerran itse kaupasta. Poro oli siskoltani perittyä ja löytyi kerran otolliseen aikaan lelulaatikosta. Lentäjä-Muumi tarttui matkaan Lanzaroten reissulta palatessamme. Topi-madon tytär sai perhepäivähoitajaltaan. Pain ostin Pai-fanille eBaysta. Possun antoi isoäitini ja Dalmis tuli jostain… Tiikeri korvasi jonkun noista eräällä surullisella Ruotsin-risteilyllä, jolla kaikki olimme vuoronperään mahataudissa ja kummankin tyttären mukana olleet unilelut joutuivat, hmm, muovipussiin odottamaan pesukonetta…

Esikoinen myös askarteli itse itselleen vihreäpukuisen nallen, jonka piti olla vähän niinkuin pikkusiskon rakas nalle.

Tosikoinen on ollut paljon uskollisempi pehmojensa suhteen. Sängystään löytyy yhä kovia kokenut ja monet kerran päiväkotiin määräämättömiksi ajoiksi kadonnut, mutta aina löytynyt syntymälahjaksi saatu Nalle. Ja nallen pikkusisko Pikku-Nalle. Ja muutama Ainu-pupu. Niiden lisäksi on vuosien varrella suosion saaneet mm. kisu ja pikkukisu, syntymälahjaksi saamansa norsu ja toinenkin norsu, kirppiksiltä löytyneet Puuha-Pete (neiti oli kova Puuatete-fani pienenä) ja oma Pai, sedältä saatu ääntelevä Samppa-apina ja laulava Serafina-kissa. Ja samaisella Ruotsin-reissulla (jolla tosin ei käyty edes maissa) tosikoinen valikoi Ihaan. Klaukkalan Cittarin avajaisista matkaan lähti kympillä iso apina, “kun isosiskollakin on se iso pupu!”

Mutta kaikista tärkein on ja on aina ollut Nalle.

Keskimmäisen pehmoista en olekaan ihan niin hyvin perillä, sillä kun hän saapui elämääni yhdeksän vanhana, oli jo varsinainen pehmokausi hänellä ohi. Tuolla niitä silti on vino pino hänelläkin, ja ainakin sen verran olen ollut huomaavinani, että niistä erityisen rakkaita ovat pari Nasua, erehdyttävästi ankkaa muistuttava vesinokkaeläin, kilpikonna jolle mumminsa kutoi joskus villasukatkin, ja eräs pupu.

Nykyisellään esikoisella on kokoelma matkan varrella merkitykselliseksi muodostuneita pehmoja (suurin osa aivan eri kuin yllä luetellut!) istumassa kirjahyllynsä päällä. Iso Pupu taitaa olla isänsä luona.

Keskimmäisen pehmoista Nasut ja pupu pyörivät tosikoisen ja keskimmäisen yhteisessä huoneessa, kaikki muut istuvat kiltisti kaapissa. Tosikoisella kovia kokenut ja nyt jo melkoisen nukkavieru Nalle sekä pikkukisu ja joskus Pikku-Nallekin lojuvat sängyllä, kaikki muut elukat ovat sullottuina sellaiseen kangaslaatikkoon, mistä ne toisinaan pääsevät mukaan leikkeihin.

Kävihän se pienestä projektista tämäkin. Pitkäjänteisyys ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.

 

Things lost, life gained

MarilkaLeave a comment

It’s not like I had an option. I had a tumor, acoustic neuroma. It was already almost three centimeters big, pressing my acoustic nerve, my trigeminal nerve, my balance nerve, my brain. It was already causing tinnitus, hearing problems, balance problems, head aches, neural problems (numbness points in my face).

Had it grown much bigger, bigger problems would have started. Delirium/disorientation (see Carol’s story), eventually whatever problems a tumor in the head can cause. Brain blood circulation problems, worse neural problems, worse any of the above, and eventually probably failure of all sorts of functionalities and death, I guess.

So yeah, I didn’t think twice when they told me it needed to be removed. And to be honest, I didn’t do much research on the operation and what life would be like after it. I didn’t want to know. I was scared enough of the surgery without knowing it all. The surgeon and ENT doctor did prepare me some, so no, I wasn’t totally clueless. But I only started reading other people’s stories after my own operation.

And now? Almost three weeks after that golf ball was removed? I walk the stairs ok, I have taken the dog out once yesterday, and will again today, for a couple hundred meters walk. I can stand (as opposed to sitting on a stool there) in the shower and wash my hair ok. I have energy enough for some normal house hold tasks, one at a time and then I need to rest again.

Some things that are lost to me right now will return. Like my balance, that is getting back to normal in leaps and bounds. And my energy levels will return back to normal eventually, if more slowly than the balance. And most probably I will be able to drive my car again. Unless I start getting seisures (again, see Carol’s story). Or if my hearing problems become too high of a risk in traffic. We’ll see.

Hearing is the major loss here. Even though the surgeon said after the operation that my acoustic nerve was not damaged badly in the surgery, I have come to realize what the ENT doctor said is true. My left ear will probably never hear properly again. It’s not 100% deaf, but not much short. I don’t know how much of a chance there is for that to change during my recuperation here, but I don’t have my hopes up. I am prepared to be half deaf.

It causes confusion to me, when I don’t understand where noises come from or even what they are, always. Walking down the street yesterday with the dog, I kept her close to me all the time, for I did not hear the cars as I have before, so just to make sure she didn’t jump to the street at a wrong time, just because I didn’t know to hold her tight at the right moment, I held her leash tight all the time.

I can’t hear our daughters speak if they don’t speak up or stay on my right side – haha, staying on the right side of me has got a whole new meaning now. Last week when I had made them some dinner and they were chatting at the table while I needed to rest on the sofa, I could not make out ny words even though I heard them talk. Only because I was resting my head lightly to a throw pillow, right ear down.

With any amount of background noise or people talking at the same time, I lose ability to understand words. My brain doesn’t separate fonetics; i.e. my ears don’t deliver the message properly to my brain. This has been something of a problem to me even before the operation, but now it, too, is worse. I have lost stereo and my good ear has yet to learn to compensate. If it does, and how much, I don’t know.

There might be help for hearing problems. Different types of hearing aids. I read about this implant for the deaf ear, that transmits the sounds to the hearing acoustic nerve wirelessly and creates a somewhat authentic stereo effect. But I guess those kind of apparatus cost a whole lot, and I should’ve had the right kind of insurance to get something like that. I didn’t, and don’t.

The ENT doctor at the puclic hospital said the hearing aids don’t help in these AN cases, so I’m guessing they don’t (yet?) issue those high-end thingamajiggies. So I guess I’ll just have learn to live with this.

And not having a navel piercing anymore. It bugs me a bit too, as stupid as it may sound. But I had a navel piercing, I liked it, and now it’s gone. They needed a bit of fat from my stomach in the surgery, to prevent CFL (cerebral fluid leakage) inside my head. And for that I had to take the thing out before the surgery, and naturally they had to take the fat from right next to my navel, so it was bandaged and bruised and stitched and whatnot for way too long.

Yeah, I can always get a new one. Maybe I will, maybe I won’t. Right now I don’t think I will. The first months of that were so uncomfortable. And right now I’m done with uncomfortable. Well, not done as in reality, unfortunately, but mentally most definately. Sick and tired of feeling sick and tired.

What more? The surgeon could not safely remove all of the AN from my head, with the risk of causing brain damage too high. So, though the tumor in itself is benign and won’t be metastasizing, the remaining part may well start growing back. So, want it or not, I’m still an AN patient and not over and done with it after the op. I will be monitored and with any amount of bad luck, need another operation sometime in the future.

In the mean time, my job here is to preserve my life as it is and as I best can. Get my balance back, learn to cope with the mostly deaf ear, get my energy back. Avoid stress, above all. As for right now, less than three weeks from the operation, I still am at some amount of risk for complications like meningitis, CFL, blood vessels breaking in my head. The most vulnerable times are over already, but still. And above of all, stress feeds the remnants of the tumor.

All in all, I could be much worse off. They say that if you need to get a brain tumor, AN is one of the best ones to get. It is benign, can be operated (or radiated, while still relatively small), and generally does not cause too huge damage once removed. And I am recovering quite nicely.

But when people ask how I’m doing and I respond “quite ok”, it does not mean that I’m enjoying my sick leave as an extra vacation. It means that I’m able to walk, shower, fix cappucinos in the morning, am not sleeping all day long though need to rest a lot, my head ache is moderate (to almost none due to pain killers), I’m slowly but surely taking small steps every day to full recovery. As full as it will ever get.

And that’s what I’ll need to learn to live with.

 

Pieniä isoja askelia

MarilkaLeave a comment

Heräsin tänäkin aamuna päänsärkyyn, joka ei tuntunut haluavan väistyä ollenkaan. Makoilin sängyssä odottamassa, että särkylääke tepsii, mutta kun sen ottamisesta oli kulunut jo yli tunti, luovutin ja nousin päänsärkyineni päivineni. Laskeuduttiin miehen kanssa alakertaan laittamaan aamupalaa itselle ja koiralle.

Cappucinon, halauksen, fritattan ja noin tunnin verran myöhemmin oloni alkoi olla jo inhimillinen. Jälleen se oli nähtävä. Olo on parempi kun ei jää sängyn pohjalle, vaan nousee sinnikkäästi tekemään vähän jotain. Sitten sen vähän jälkeen tosin on aika taas ottaa torkut. Tai ainakin jotenkin levätä. Minkäs sille voi. Energia riittää vain vähäksi aikaa kerrallaan.

Aamupäivän Candy Crush Sagojen, uutisten ja FB-häröilyjen jälkeen lähdettiin vähän ulos koiran kanssa. Meillä on K-kauppa tuossa noin 400 metrin päässä. Pikkumatka. Miehen piti mennä käymään siellä, koiraa ei viitsi jättää ulos, joten ajattelin hetken, että lähden mukaan. Ja sitten mietin, etten ehkä jaksakaan kuin sinne asti. Huono diili.

Lähdin silti miehen ja koiran kanssa ulos kauppaa kohti. Noin puolivälissä matkaa totesin, että minun on viisainta noudattaa plan B:tä ja kääntyä koiran kanssa takaisin kotiin niin kauan kuin vielä jaksan kävellä. Niin tein. Lunta oli yön aikana tullut noin 15cm, teitä saati jalkakäytäviä ei ollut aurattu. Käveltiin tuota hiljaisenlaista katuamme ajoväylällä.

Siitä kun kävelin keskenäni koiran kanssa kotiin, pidin hihnan tiukalla ja koiran koko aika lähelläni. Oloni tuntui hivenen verran orvolta ja turvattomalta, kun en kyennyt aina hahmottamaan autoja, joita siinä muutama meni meidän kävellessä kotia kohti. Tähän puolikuurouteen on tottelemista…

Tuo lyhyt alle puolen kilsan kävely vei voimani jälleen ihan vallan, ja miehen palattua himaan hetikohta meidän jälkeen – me Megsun kanssa oltiin jääty hetkeksi juttelemaan lumitöitä tekemässä olleen naapurin kanssa, joka ensitöikseen antoi minulle ison karhunhalauksen – palattiin taas sängylle lepäämään. Tai siis minä osin lepäsin, osin vähän duunailin kuvien ja parin blogipostauksen kimpussa, mies oman projektinsa kimpussa.

Muutama tovi voimia kerättyämme mies lähti ulos tekemään oman osansa meidän pihatien lumitöistä ja minä hoidin yhden koneellisen pyykkiä maaliin (lue: kuivausrumpuun ja narulle), ja mentiin sitten suihkuun. Sauna on minulta vielä jos nyt ei kielletty niin ei ainakaan suositeltukaan juttu, enkä kyllä rehellisesti sanoen juuri nyt kestäisi sitä kuumaa ollenkaan. Suihkussakin alkaa aina tuntua vähän pahalta kun suihkuhuone höyrystyy.

Olen ollut nyt kotosalla vajaat kaksi viikkoa. Tänään en enää tarvinnut saunajakkaraa, vaan jaksoin seistä suihkussa alusta loppuun saakka, ja sain jopa hiukseni pestyä silleen ihan oikeasti, eikä vain varovasti sieltä ja täältä. Pään leikkaushaavaa on alkanut vähän säreksiä välillä myös, mutta silti (tai ehkä juuri siksi että siellä on taas edes vähän tuntoa) pystyin vihdoin pesemään hiukset kunnolla 🙂

Suihkun jälkeen suorastaan poistin varpaista vanhat lakat ja lakkasin ne uusiksi. Suihkussa ajelin sääreni. Alan tuntea itseni vähitellen taas ei vain ihmiseksi vaan naiseksi. Puhtaat hiukset, ajellut sääret, nätisti lakatut varpaankynnet. Viikko sitten en olisi jaksanut vähempää välittää.

Ja sitten olinkin taas uuvuksissa. Vielä jaksoin kiristää ulko-oven kahvan, sitten lysähdin sohvalle torkkumaan sillä välin kun mies laittoi meille ja koiralle illallista. Ruuan jälkeen minua jopa vähän tanssitti, Def Leppardin soidessa taustalla.

Niin pieniä juttuja, mutta niin isoja minulle juuri nyt. Eikä niitäkään kovin monta yhdessä päivässä, mutta bit by bit. Baby step by baby step. Pieni asia kerrallaan muuttuu taas isosta ponnistuksesta tavalliseksi asiaksi. Kuten portaat jo. Niitäkään minun ei enää tarvitse erityisesti ajatella joka kerta, vaan ne sujuvat ihan kuin normaalisti. Vielä kun nämä pään oudot sensationit loppuisivat joskus… Sitä odotellessa.

 

Karkkeja, timantteja, palikoita…

MarilkaLeave a comment

Cosmo's Cosmic Adventures. Keen. Duke Nukem. Mitä noita nyt oli? Tetris! Pelejä, joita pelasin ammoin ajalla ennen lapsia, joskus viime vuosituhannella siis. Silloin kun olisi pitänyt kirjoittaa gradua tai lukea tenttiin (disclaimer: valmistuin silti alle viidessä vuodessa ja ihan hyvin arvosanoin). Tasohyppelypelejä. Puzzleja.

Sittemmin pelaaminen on jäänyt paljon paljon vähemmälle. Jotenkin hämmentävästi lasten ollessa pieniä löysin aina jostain hetken silloin, toisen tällöin, pelata ZooKeeperiä. Addiktoiva bejeweled-peli, ihan paras! Vieläkin sen voi löytää jostain pelikoneesta ja muista, mutta se on Flash-peli, joten en voi pelata sitä iPadilläni 😦 Eikä siitä ole tehty peli-appiä 😦

Farmville, Mafia wars, joku kahvilapeli, mitä noita nyt oli, mitkä valtavasivat ensin Facebookin? Niitä pelailin aikani, erinäisistä syistä tylsistyneenä joitakuita vuosia sitten. Viimeisten noin kolmen vuoden aikana olen ollut satunnaisen addiktoitunut Angry Birdsiin, Sudokuun, MahJongiin, LogoQuiziin, WordSeekiin… Kännykällä ja tableteilla. Aina hetken kerrallaan.

Nyt, tässä tylsistyksissäni, päätin katsastaa, mikä on se kaikkien pelaama Candy Crush Saga, josta Facebookissakin minulle tulee kutsuja tasaisen tappavin väliajoin. Kutsut olen ignoroinut, kuten kaikki pelikutsut, mutta eilen latasin iPadille Candy Crush Sagan. Ja jonkun vähän vastaavan Jewel-pelin.

Joo, koukuttaa. Ja ärsyttää! No more moves. Buy more moves or end game. Joo, tarviihan ne pelikehittäjät rahaa. Ja in-app-purchases on nouseva trendi. Mutta minä olenkin aina vähän lohi! Uin vastavirtaan, enkä osta mitään pelin sisällä. Se on loputon suo. Olisin valmis maksamaan (pelistäkin) vähän hintaa, jos vain sillä pääsisin tuosta jatkuvasta rahanlypsy-yrityksestä.

Ja sitten vielä: Sorry, no more lives. Next life in 5:32 minutes. Aargh!

Sillä välin kun eilen odottelin, että saan elämän verran lisää CCS:aan, etsiskelin appstoresta jotain ihan vanhaa kunnon Collapsea. Sellaistakin pelasin yhteen aikaan PC:llä. Mutta onko sellaista? Melkein. Kaiken pitää olla nykyisin niin fancyä. On outoja versioita toisensa perään, muttei yhtään ihan perinteistä tylsää Collapsea. Tai Tetristä.

Muutamaa palikkapeliä olen tässä testaillut. Yksi Bricks-versio on jokseenkin ok, mutta kun pelin vauhti kiihtyy, ei kuitenkaan pelin reagointinopeus näytön napauttamiseen nopeudu samaa tahtia. Raivostuttavaa! Vaikka olisin kuinka nopeasorminen (ja minähän olen!), en voi mitään, kun peli ei reagoi riittävän nopeasti.

Tytöille aina sanon, että jos kert peli ärsyttää, laita se pois. Koitan totella tuota itsekin. Ehkä pitäisi vain hakea läppäri tähän iPadin sijaan ja pelata sitä ZooKeeperiä. Ongelmansa kullakin sanoisin. Ehkä pitäisi keksiä jotain kehittävämpää tekemistä kuin typeriin peleihin addiktoituminen.

Ei, en ole koskaan ollu sellainen varsinainen pelaajatyyppi, enkä aio aloittaa nytkään. Siis kaikki nämä mitänenyton, mitä jengi hehkuttaa ja odottaa kakkosta ja niin eespäin? EVVK.