Minulla on kotona kolme tytärtä, kaksi heistä teini-iän kynnyksellä, yksi jo ovesta sisällä. Teini-ikä ja sen esivaiheet ovat monella tapaa rasittavaa aikaa niin teineille itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta se mikä niin monesti unohdetaan murrosiästä puhuttaessa on ne hyvät puolet. Tyttöjen kanssa voi jutella vaikka mistä, ja vastassa on terävää analyysiä ja syvällistä pohdintaa. Ihan fantastista seurata lasten heräämistä tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta! Heillä on mielipiteitä. Perusteltuja mielipiteitä.

Yksi kestoaihe tuon ikäisillä tytöillä, ainakin meillä, on pojat. Ja seurustelu. Meillä ei tytöt tietääkseni vielä seukkaile, eikä niistä ihastuksista juurikaan minulle puhuta, mikä on ihan ok. Mutta kuulen paljonkin heidän kavereidensa seukkailuista, ja ennen kaikkea niistä bänkseistä, jotka sitten aina jossain vaiheessa ovat edessä. Ovathan he vielä 11-12-13-vuotiaita. Yleensä se on se poika, joka lopettaa yhdessä olemisen. Ja usein “ilman hyvää syytä”, sillä sehän ei tyttöjen mielestä ole hyvä syy, ettei vaan enää halua “olla”.

Voi meitä tyttöjä. Tuon lajin kehittyminen kun kulkee niin paljon poikia edellä, ja melkeimpä voisin sanoa, että turhan paljon muuta kehitystä edellä muutenkin. Siihen on syynsä, että olin 11-13vuotiaana itse rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan, jolle tosin olin vain lapsi. Ja sitten myöhemmin itseäni kuusi vuotta vanhempaan, jonka kanssa aikanaan päädyin naimisiin. Niin, ja nykyinen mieheni on yhdeksän vuotta vanhempi. En ole sitten kymppivuoteni juuri katsonutkaan itseni ikäisiin, ehkä jotakin lyhyttä ihastusta lukuunottamatta. Edes aikuisena.

Kun poika lopettaa seurustelun – tai tyttö, toki – oli syy mikä tahansa, se sattuu sisimpään. Etenkin herkässä murrosiässä, kun vielä etsii itseään ja muodostaa minäkuvaansa. Enkö olekaan tarpeeksi hyvä? Enkö ole tarpeeksi kaunis? Mitä minussa on vialla, kun toinen ei jaksakaan olla kanssani? Sydänsurut kuuluvat elämään. Vaikka sattuu, ne ovat tärkeitä kasvamiselle. Kuka tahansa ei ole oikea kelle tahansa. Se että itse on johonkin ihastunut, ei tarkoita, että kemiat synkkaisivat ja että juuri SE ihastuksen kohde olisi se oikea.

Ihminen määrittelee itsensä suhteessa toisiin ihmisiin. Se on vääjäämätöntä, sillä emme ole saaria, vaan ihminen tarvitsee ihmistä. Määrittely tapahtuu suhteessa vanhempiin, sisaruksiin, kavereihin, opettajiin, seurustelukumppaneihin, ihastuksiin. Ja kun tulee torjutuksi, sattuu se sisimpään. Se pitää oppia käsittelemään. Sen yli pitää oppia pääsemään. Se, joka ei rakasta sinua sellaisena kuin olet, ei ole sinun rakkautesi arvoinen.

Ennen kuin sitoutuu siihen, minkä olisi tarkoitus kestää läpi elämän, on yleensä syytä käydä läpi muutama sydänsuru ja löytää itsensä, jotta tietää mitä odottaa toiselta, mitä hyväksyy, mitä ei voi hyväksyä. Jotta ei riko suhdetta omalla rikkonaisuudellaan ja vaativuudellaan. Parisuhdettakin täytyy harjoitella. Jotkut onnistuvat harjoittelemaan yhdessä ja selviytymään siitä hamaan hautaan asti yhdessä. Useimmat meistä tarvitsevat harjoitussuhteita. Parasta tietenkin olisi, jos harjoitussuhteet eivät olisi niitä, joihin syntyy myös lapsia.

Äidistä/äitipuolesta tuntuu silti pahalta, kun tytär tulee torjutuksi. Kun ihastus ei vastaa ihastukseen. Kun tytär kertoo nähneensä ihastuksensa kulkevan tyttöystävän kanssa. Suojeleva leijonaemo haluaisi tytöilleen vain onnea ja hyviä kokemuksia. Omat kokemuksensa läpikäynyt nelikymppinen nainen minussa kuitenkin tietää, että vain pettymysten kautta he voivat löytää itsensä ja kasvaa täyteen naiseuteen, ja löytää sen kumppanin, jonka kanssa oikeasti voivat olla onnellisia. Uskon, että jokainen heistä sen vielä löytää.

Onneksi seurusteluilla ei ole kiire. Ei sitä todellakaan tarvitse aloittaa vielä 11vuotiaana, ei edes 13vuotiaana, ei edes 14vuotiaana, vaikka tiedänkin sen kaipauksen tunteen. Vielä on aikaa. Eikä niitä sydänsuruja ehkä kuitenkaan tarvitse metsästämälläkään metsästää 😉 Ei ole helppoa olla (esi)teini.

Aikaiset aamut ja minä ei ole toimiva yhtälö. Tänä aamuna piti lähteä Lohjalle hetikohta puoli kasin jälkeen, mikä tarkoitti sitä, että kännykkä oli soimassa 6:50. Onko siitä pari päivää, vai miten, kun luin yhden kaverin lenkittäneen koiraansa viiden aikaan aamulla. Herrajee, se on minulle vielä täyttä REM-uniaikaa! Ja meidän koiralle myös 😉 Hyvin opetettu, ei se halua sängystä ylös ennen puoli kasia, usein ysiä. Viikonloppuisin antaa meidän ihan rauhassa nukkua, mutta vanhoilla ei unta riitä itsellä enää pitempään. Kummallista.

Eilen illalla vastasin miehen johonkin kysymykseen: ”Because when I wake up aat 3:04 to have a drink of water…”. Spookya oli, että heräsin 3:03 ottamaan sen huikan vettä. Ja olemaan kuumissani (jo mones yö peräkkäin! kuumia aaltoja keskellä yötä?!). Minkä jälkeen nukuin vielä sen melkein kolme tuntia, mutta siinä missä uni siihen asti oli ollut levollista, siitä eteenpäin se oli samanlaista sirkusta kuin edellisenä yönä, jolloin olin mm. paistanut leipää josta tulikin lakua ja ollut toimittamassa suunnattoman sairasta mutsia sairaalaan koska korvista valui verta. Viime yön unia en muista, koska liian aikainen herätys. Ja mutsikin on tiettävästi ihan onnellisesti taas Las Palmasissa.

Kännykkä siis herätti minut armotta klo 6:50. Nousin ylös jo vaille seitsemän, urhoollisesti, tietäen, että muuten tulee kiire. Ja halusin cappucinoni. Aamupalasta ei niin väliksi. En minä sitä siihen aikaan edes kaipaa. Eli, sängystä ylös, aamutoimet (mukaanlukien cappucinot itselle ja miehelle sekä koiran aamupala) ja ehdin jopa istua viideksi minuutiksi kelaamaan Hesarin otsikot. Ja lukemaan Fingerporin ja Viivin ja Wagnerin. Ja Wulfmorgenthalerin, joka joskus on hauska, useimmiten pska. Tänään taisi olla ihan osuva.

Juuri kun olin tekemässä lähtöä ovesta ulos (missä ne sormukset taas olikaan? cappucinosta on vielä 2/3 jäljellä, missä se termosmuki? ääh, vesipullo pitää vielä täyttää! jaa, niin, iPadissä on päivän matskut, pitää pakata siis sekin mukaan), valitteli tosikoinen sängystään huonoa oloa. Päätä kuulemma särki ja pyörrytti. Paha äiti kiireensä keskellä nakkasi lapselle ibuprofenia ja vesilasin ja käski sängystä ylös ja kouluun. ”Kyllä se siitä helpottaa kun pääset liikkeelle.” Ja helpottihan se.

Helpotti niin paljon, että liikkatunnin koriksessa vaurioitunein sorminkin lähti keskimmäisen kanssa pyöräilemään iltapäivällä, sillä välin kun minä olin koiran kanssa melkein tunnin lenkillä. Tulin asiakkaalta himaan ajoissa, puskin vielä pari tuntia duunia, ja lähdin lenkille tuuliseen mutta kauniin aurinkoiseen iltapäivään, alkuiltaan, mitä se neljän-viiden väli sitten onkaan. Kaunista oli, ja auringossa lämmin, mutta tuulen takia, olin kyllä ihan jäinen ihmispuikko kotiin palatessamme, ja painelin lämpimään suihkuun.

Kesää kohti silti kuljetaan. Kello on melkein kasi ja ulkona on vielä täysi valoisuus (oliko muuten aamulla noustessani valoisaa vai pimeää? ei mitään hajua!). Päivälämpötilat nousee +5 lämpimämmälle puolelle, mutta kun se tuuli. Tänään pukeuduin farkkuhameeseen. Mental wear. Mielikuvavaatetusta. Kuvittelen että on kiva kevät. Yhdessä auringonpaisteen kanssa melkein ei tullut kylmäkään, kun ei tarvinnut olla ulkona kerralla kahta minuuttia pitempään 🙂 Leskenlehdet on kai kukkineet jo kauan, mutta minä vasta bongasin ekat. Pihalla krookukset melkein kukkivat.

Viikonloppu oli auringonpaistetta, ulkoilua, vesisadetta ja synttäreitä. Sunnuntaiaamun valjetessa sateisena ja koleana, kävellessäni Meggien kanssa tutun aamulenkkimme kylmästä hytisten, olin oikein tyytyväinen siihen, että lauantaina patistettiin tytöt 2/3 (kolmannen ollessa tallilla ratsastamassa ja talkoilemassa) sängystä ylös suht ajoissa, vaatteisiin ja ulkoilemaan. Vietettiin aurinkoinen, jos kohta tuulinen, mukava parituntinen Seurasaaressa. Koira nautti, ihmiset nauttivat.

Sunnuntaina ei sateisuus niin haitannutkaan sitten enää, kun lauantain oli viettänyt ulkoilemassa, ja agendalla oli muutenkin vähän leipomista (tällä kertaa oikeasti vähän: tein vain aleksanterit itse), vähän siistimistä ja vähän synttärikahvitusta. Olin tehnyt päätöksen, että tällä kerralla kutsun vain lähimmän perheeni: isäni, isän vaimon, äitini (kun vielä sopivasti oli Suomessa, huomenna lentääkin takaisin Las Palmasiin!), isoäitini ja siskoni perheineen. Sisko perheineen oli kuitenkin kipeinä, eikä isän vaimo päässyt, joten meillä oli kolme synttärikahvivierasta vain tällä kertaa!

Oli siinäkin minulle. Pari tuntia keskellä puheensorinaa, useita samanaikaisia keskusteluja ympärilläni. Välillä pääni teki stopin, välilä suljin silmäni, ja lopuksi olin aivan puhki. Niin väsynyt, että vaikka alkuperäinen suunnitelma oli ollut, että minä heitän mutsin takaisin systerille, mies lähtikin ajamaan. En olisi jaksanut ajaa.

Eilen duunipäivän päälle oli jälleen tanssitunti. Ihana ihana tanssitunti ❤ Huisia huomata nousujohteinen kehitykseni; eilen jopa pyöri. Siis piquet piruetit salin poikki, ihan suunnilleen hyvin, eikä maailma silmissäni! Tanssisarjan toiseksi viimeiset pari kasia olivat kuitenkin yhä vähän liikkaa. Sellaista suunnanvaihtoa ja pyörimistä, että meinasin kaatua. Tasapaino pitää ja on ok, mutta nopeat peräkkäiset suunnanvaihdot ovat vielä aika haasteellisia.

Tänään aurinko paistoi lähtiessäni ovesta ulos ja bussipysäkille, ja sitten ei istuessani bussissa, ja sitten taas astuessani Kaisaniemessä bussista ulos. Aamu oli kirpeä, eikä nytkään Windowsin säätietojen mukaan kovin lämmin: +2 astetta. Instaweather liioitteli jälleen (tai ainakin jompi kumpi on väärässä) ja väitti jo aamusella Helsingin lämpötilan olevan +5.

Duuniin oli tänään harvinaisen mukava tulla. Toimistolle siis ihan. Pöydällä odotti uudenuutukainen HP Ultrabook, esiasennetulla Windowsilla ja Officella ❤ Akkukesto moninkertaistui kertaheitolla, läppärireppu keveni ainakin puoleen entisestä, ja onhan tämä nyt modernimman ja sleekimmän näköinenkin 😉 Vähän tällainen macbook experience, mihin mieheni tuumikin, että olisi kannattanut saman tien sitten ottaa ne omenat. Omena vaan on vähän haasteellinen in my line of work…

Nyt on sitten uutta konetta asennettu ja konfiguroitu. Sälää on paljon: Chromea, Keepassia, OneDrivea, Dropboxia, Skypeä (en käytä Win Appia…), PhotoShoppia, Expression Studioa, Tweetdeckiä, Firefoxia ja Firebugia… Ja sitten kaikki se synkronointi ja ne Adobe-tilit ja Firofox-tilit ja OneDrive for Business setup ja… Niiden kanssa pääsi kirosana perheineen.

Mutta nyt on uusi kone kuosissa, vanha lähti uudelleenasennukseen. Onhan tämän kanssa niin paljon tyylikkäämpää mennä asiakkaillekin, kuin sen yli kolme vuotta vanhan, joskin yhä ihan ok palvelleen, kanssa. Ihan ok, koska I'd come up with most sufficient work-arounds. Sillä oli ongelmia. Etenkin verkkojen kanssa. Toivon mukaan tällä uudella ei ole samoja pulmia. So far so good 🙂

Minulla on joku paha vetoketjukarma. Vetoketjut kenkkuilevat ja hajoilevat. Ei siinä mitään, jos takin kangas jää vetskarin väliin. Siitä selviää kyllä. Mutta kun ne hajoavat käsiin, tulee ongelmia.

Tänä aamuna vedin jalkaani yhdet lempisaappaistani. Sellaiset vuorittomat kevääseen ja syksyyn sopivat saappaat. Nämä saappaat:

Olin jo jonkin aikaa katsellut, että siitä nilkan kohdalta, missä saapas ja sitä myötä myös vetskari taipuu, oli vetskari kummassakin saappaassa alkanut vähän osoittaa periksiantamisen merkkejä. Tänään oikean jalan saappaan vetskari sanoi siinä kohdassa kaputt. Vedin luiskahti kokonaan irti. Ei sitä tuommoisissa enää takaisin saa. Tuskin kukaan vaihtaa saappaisiin vetskareita. Tai jos vaihtaakin, tulee varmaan halvemmaksi ostaa uudet saappaat. Pahka.

Mitä ihmettä minä oikein kirjoitan? Siis vanhojen hajoaminenhan on vain hyvä syy ostaa uudet kengät! Jospa sitten kesällä Las Palmasista, jos sinne selviydyn!

Ne vetoketjut. Tuo saapas ei ollut ensimmäinen hajonnut vetoketju. Pari talvea sitten ostin itselleni valkoisen untuvatakin. Tuon:

Pari kuukautta vain, ja sen vetskari meni rikki. Silloin se korjattiin, myyjäliike as in Seppälä hoiti sen yleisen tuotetakuun puitteissa vähintään mallikkaasti. Vuosi sitten keväällä se vetoketju kuitenkin alkoi ryppyillä uudestaan, vähän eri tavalla. Se ei enää suostunut ketjuttumaan kunnolla, vaan pullisteli ja aukeili. Mietin viime syksynä, koittaisinko vaihdattaa vetskarin, vai käyttäisinkö sitä syynä uuden takin hankintaan. Vaikka kyseessä oli silloinen lempitakkini.

Päädyin siihen helpompaan: ostin joulun aikaan uuden valkoisen untsin, tämän:

Tuo rotsi on nyt siis reilut kolme kuukautta vanha. Ja siitä on vetoketju rikki. Sen hampaat menevät vinkuraan, estäen vetoketjua menemästä kiinni, vaikka olisin kuinka varovainen. Edellisestä jotain oppineena – i.e. että Suomessa on tuo 6kk yleinen myyjän vastuu tuotetakuu – otin takin kainaloon ja menin Itikseen, mistä Fashion Outletistä olin ostanut sen joulukuussa. Fashion Outletia vaan ei enää ollutkaan! Sen pituinen se myyjän vastuu tämän takin osalta!

Pidän takista. Maksoin siitä monta euroa. Syksyn tullen vaihdatan siihen vetskarin, oli miten oli. Mutta kertokaa minulle. Is it just me, vai eikö enää tehdä kestäviä vetoketjujakaan?