Pikkukoiran ukkoperhe

MarilkaLeave a comment

Varmaan meistä aika moni on pelännyt ukkosta ainakin pienenä lapsena. Niin minäkin pelkäsin. En enää, vaikka kieltämättä, jos oikein lähellä rytisee ja paukkuu ja salamoi, herättää se pientä pelkoa vieläkin. Valistunutta pelkoa, versus lapsuuden tietämättömyyden tuoma kauhu. Kun on tietoinen tuhoista, joita ukkonen voi aiheuttaa, hiipii mieleen pieni hirvi (ouh, tää on niin mutsismi), kun se oikein päällä pyörii.

Lapsena en ymmärtänyt, mitä se ukkonen oli, ja kaikessa metelissään ja valoilmiössään ja tuntemattomuudessaan se oli pelottava. Mutsi selitti minulle jotain taivaan ukosta, joka paiskoo puita pesään ja ajaa hevosrattailla ympäriinsä, “eikä se ole ollenkaan vihainen,” vastasi äiti, kun kysyin miksi se tekee sen niin vihaisena, että kuuluu niin kova ääni.

Mitähän olisin ollut? Kolmen-neljän? Olisinkohan ymmärtänyt ukkosen tieteellisen selityksen jo silloin, jos joku olisi vaivautunut minulle kertomaan? En tiedä, mutten muista itse koskaan muuta selitystä ukkosesta omille lapsilleni tarjoilleenikaan (eikä isänsä liioin), enkä muista heidän ukkosta juuri koskaan erityisemmin pelänneenkään. Mene ja tiedä.

Mutsin taivaan ukko alkoi tuolloin muutaman vuoden vanhana kyteä mielessäni, eikä aikaakaan, kun loin turvakseni kokonaisen ukkoperheen. Jos ukkoperhe kulki kanssani, ei minulle voinut tapahtua mitään ukkosellakaan. Niinpä toisen käteni ollessa äidin kädessä, toisesta piti kiinni isä-ukko. Isä-ukon toisella puolen kulki äiti-ukko, ja äiti-ukon vieressä rivissä kolme lapsi-ukkoa. Kaikki käsi kädessä.

Me oltiin aika leveä kuljetus, pienenkin lapsen mielikuvitus riitti ymmärtämään, että ainakin pari metriä leveä. Muistan eräänkin kerran, siskoni ollessa jo rattaissa joten minun on täytynyt olla silloin jo kuuden tai peräti seitsemän vanha, kuinka oltiin menossa pienestä portista sisään, ja minun täytyi oikein kääntyä vinottain siinä rattaiden vieressä, että ukkoperhekin pääsi kulkemaan. Luulen, että pian tuon jälkeen ukkoperhe viimein vaipui unholaan.

Ajallansa sitten luultavasti isoäitini kertoi minulle ukkosen oikeasta fysiikasta. Isoäidiltäni minä niitä juttuja opin. Kuten senkin, että ihminen painaa vedessä saman verran kuin itsensä kokoinen vesimassa. Muistanpa myös sen, miten sitten aikanaan koulussa ylpeänä vastasin opettajalle noin, luokan ainoana, joka tiesi tuon, ja kuinka siitä syntyikin ivanaurua, kun opettaja vähän typerästi sanoi minun olevan väärässä. Kyse on ihmisen syrjäyttämän veden massasta. Sama asia tieteellisemmin ilmaistuna. Vähän hiusten halkomista ja pienen oppilaan nöyryytys.

Takaisin ukkoseen. Minä siis en sitä yleisesti ottaen enää pelkää. Päin vastoin, useimmiten minusta on hienoa katsella salamoita ja kuunnella ryskettä. Jo joskus kouluiässä otin tavakseni alkaa laskea joka kerta salaman nähdessäni, jotta tietäisin kuinka kaukana se on. Teen sitä yhä, huomaamattani.

Nyt kuitenkin empatiani saa minut toivomaan, ettei niitä ukkosia niin kovin olisi. Tämän kesän kosteankuumien helteiden jälkeen meillä tuntuu olevan pahin ukkos-elokuu naismuistiin. Ukkosia on ollut jo monen monta ja sääennusteet lupailevat niitä päivittäin ensi viikollekin. Ja pieni barometri-Meggie pelkää, tutisee ja tärisee, silloinkin kun ukkonen on jossain kaukana. Se aistii ilmanpaineen ja pelkää.

Eihän se ole ainoa ukkosta pelkäävä koira. Isoäidin koira Della tapasi ukkosen tullessa sännätä suin päin jonnekin. Jos se oli sisällä, sen saattoi löytää sängyn alta, jos se oli ulkona eikä isoäiti huomannut ottaa sitä sisään ajoissa, se saattoi löytyä muutaman kilometrin päästä kaukonaapurin pihasta. Ja erään kerran ukkonen toi meillekin yhden karkulaisen pihaan landella.

Timmy ei korvaansa ukkoselle lotkauta. Se vaan torkkuu tai tekee mitä sitten tekeekin, eikä välitä rytinästä saati ilmanpaineen muutoksista. Mutta Meggie-parka. Se läähättää ja vapisee eikä uskalla syödä, ei nukkua. On kovat ajat pienellä, kun päivittäin on ukkosia. Miten saisi pienen koiran keksimään oman “ukkoperheensä”? ThunderShirt auttaa pahimpaan, muttei vie koko paniikkia pois.

No, elokuun ukkosia kestää aikansa. Tuulettavat kostean helleilman rippeetkin pois ja sitten on syksy. Lämpötilat jo nyt ovat kymmenisen astetta kylmemmät kuin vielä viikko sitten, vaikka aurinko paistaakin. Syysihmiset ottavat tämän riemulla vastaan, minä tunnen haikeutta ja ahdistusta. Palelukausi on aluillaan. Pimeä, kylmä, märkä. Seuraavan kerran minun on lämmin vajaan 11 kuukauden kuluttua.

Syksyn hämärien positiivisena puolena on kynttilät, punaviini ja tee. Huopa ja kirja. Ja tex-vaatteet, jotka pitävät kuivana koiralenkeillä sateessakin. Apropo. Pitää tilata Timmyllekin sade- ja villatakit.

Meren kutsu

MarilkaLeave a comment

Myrskyssä vellova meri, hopeisena kiiltelevä levoton pinta, auringonsäteet pilvien lomasta. Suomenlahti ei ole mikään iso ja koboltinsininen kirkas meri, ei edes kovin suolainen. Ei se vedä vertoja Välimerelle, Aigeanmerelle, kauneimmille merille mitä on. Atlanti ja Tyyni valtamerikin jäävät kakkosiksi niihin verrattuina.

Meri se on silti Suomenlahtikin, tai osa merta. Se meri, jota katsellen kasvoin, jossa kävin uimassa, josta virvelöin meriheinää (muun saaliin uupuessa). Se meri, jonka äärelle pyöräilin tai kävelin teinivuosieni ollessa vaikeimmillaan. Se meri, jonka tuuli tuiversi hiuksissani, jonka mieto suola tuntui huulillani istuessani kallionnotkelmassa Muncan rantsussa.

Elämäni kriiseissä, tarvitessani tilaa ajatella, paikan jossa selvitellä ajatuksiani, olen aina hakeutunut meren rantaan – tai järven tai joen, jollei merta ole ollut lähistöllä. Meri rauhoittaa mielen, oli se sitten itse rauhallinen tai myrskyisä. Meri saa minut tuntemaan itseni vapaaksi. Mistäkö? Elämän oravanpyörästä.

En silti ole koskaan päätynyt veneilijäksi. Ihan jo siksi, ettei exäni ollut, eikä nykyinen miehenikään ole veneilijöitä, mutta ei minullakaan mikään suuri hinku merelle ole, ranta riittää vallan hyvin. Aika harvoin siis olen veneellä missään (niitä isoja paatteja ei lasketa). Silloin muutama viikko sitten saarivierailulla veneiltiin saareen ja takaisin, ja pääsinhän sen pikaveneenkin kyytiin!

Eilen oli vähän rauhallisempi veneilyreissu, kun työpoppoolla oltiin purjehtimassa.

Yksi työkavereistani on harrastuksen puitteissa paitsi purjehtija, myös purjehduksen opettaja. Tuossa toissaviikolla, kun vielä oli kuumaa ja hellettä alettiin puhua porukalla, että olisi kiva lähteä vähän purjehtimaan. Työkaveri järjesti riittävän ison veneen, ja eilen – kun kesä jo alkoi kääntyä syksyyn – irrotettiin köydet Lauttasaaren venesatamassa ja ohjattiin vene vesille Tallinnanlaivojen sekaan.

Tuuli oli melkoinen. Säätietojen mukaan 4m/s, mutta työkaverin mukaan todennäköisesti paljon enemmän; Kaivarissa vaijerit kolisivat ja ulisivat, mikä kuulemma tarkoittaa hyvinkin 10m/s tuulta. Nostettiin purjeet vain matkalla Lauttasaaresta Kauppatorille. Myötäinen oli navakka, mentiin parhaimmillaan melkein 8 solmua tunnissa. Kovempaakin olisi päässyt, tiettävästi.

Hieno fiilis! Hieno meri! Hieno Helsinki! Katajnokka, Kauppatori, Kaivari, kauniitahan ne on mereltä(kin). Kaivarista napattin kyytiin vielä yksi työkaveri, joka oli uskollisesti tehnyt työpäivän loppuun saakka asiakkaalla, meidän muiden (toimaria myöten 😉 ) livistettyä jo kolmeksi Lauttasaareen. Firman epävirallinen virkistysilta. Meillä on vielä start-up-henkeä jäljellä 🙂

Kiinnitettiin vene poijuun ja kaivettiin eväät esiin. Salaattia, patonkia ja juomia. Ja sitten moottorilla takaisin Laruun, vastatuuleen. Joskus seitsemän maissa olin taas jo kuivalla maalla ja matkalla kotiin. Ei purrut venekärpänen vieläkään, vaikka reissu hieno olikin.

 

Down by the sea

MarilkaLeave a comment

It's August already, but the summer still goes on. The weather forecast for next week shows slight cooling, but 22-24 degrees C is still uncharacteriscally warm for mid-August. Even more so is this near 30C we have been experiencing for weeks already. I don't complain! Au contraire! I wouldn't mind summer all year long.

Be as it may, summer is slowly but surely trotting towards its end. Next week the rains will be setting in, as usual in August. Even the skies cry when schools start 😉 This weekend has still been wonderfully sunny and warm. Today, I guess, we'll just be taking it easy at home, but yesterday we went for a little outing by the sea in Porkkalanniemi.

When I was young, we – my ex and me – used to go there a lot with our friends. The scenery is beautiful, it's fun to hop along the rocks, there's fire places to cook sausages in. We even used to take the girls there sometimes, once having our cat with us when it was very small (it was only 8 months old at the time of the divorce). My ex knows the little roads and ways to the nice places way better than I do. Probably that is exactly why we haven't ventured out there before yesterday. I've been unsure of where to go there.

Last week one of my friends at work started talking about Porkkala to me, telling me about their outing by the sea the previous evening. I got the spark to go there, try to find the way to the spot I wanted to find. So yesterday we packed some lunch with us and drove down to Porkkalanniemi. Me, husband, the dogs and the two youngest girls. Our teen claimed that she needed to chill at home to prepare her mind for the new school year. So be it then 😉

We drove down the windy road, husband saying that if he had a manual transmission Maserati, that was the road he'd take it to test the corner hugging capabilities. Automatic transmission is not exactly the best thing on a road like that. I take his word for it, since I've only driven that road (or anything similar) myself with a stick shift. I've only had my automatic little car for two years; drove a manual until then.

We found our way to the general area of the trails and parks, the very tip of the peninsula. We parked the car in the spot where I vaguely remembered it should be parked to get where I wanted to get – there are many sites there, some more and some less suitable for dogs – and we started walking down the dirt road. I checked the info map which was not informative at all and we continues until we came to bridge with a sign that the public area ends.

By that time husband had actually retrieved the car already to parking place closer to that area, but we were disappointed when we realized it was not the place where we wanted to be. I tried to google a bit with my cell, and finally came to a conclusion, that we should just pick any trail, but they all start from the vicinity of our original parking spot!

At that point husband recalled the sign he had read out loud, somewhere there near that parking area. “Porkkalanniemi 13km”. I had dismissed this because of the insane 13km, but finally my brain connected the dots and I excalaimed: “That is the trail exactly!” “13 kilometers!” screamed the girls from the backseat. “Nope, 1 point 3 kilometers! 13 km is already way out to the sea. That sign must have a point between the numbers.”

Sure enough it did. Reading it from a distance you can't see it, but up closer, there it is. 1.3km. We started down the trail, letting our dogs loose. Huge mistake! Leave it to the little rascal to find other people down the trail and start yapping and barking and raising hell, the other one following suit. Meggie is a bit poor at listening in those situations, but when Timmy started back to us, Meggie followed him, and we snapped the leashes back on.

We walked that 1.3km down to a cooking area and past it to the seafront. We camped there on the rocks, tossing our backpack, sandals, extra shirts etc. in a corner on the shore, and let the dogs loose again. Huge mistake, again! Timmy went to beg some attention from this party and that, sitting in other peoples' laps and whatnot. Not that anybody seemed to mind too badly; he's a friendly dog. Meggie started off to the unknown, Timmy soon in tow. When husband finally caught up with the two, they were leashed again.

Tied up to a rock, our two rascals lay down to chill, had some water and snacks. Timmy effectively napped there, but Meggie was always the alret guard dog. Our blondie girl went for a swim, sliding the slipperi rock to the sea. Husband soon joined her, while I sat there next to the dogs reading my (e)book and the almost-teen napped in the sun like Timmy.

After we had our lunch, I went to explore the surroundings a bit and found the steep hills on the other side of the tip. I regeretted leaving my camera behind, so I retraced my steps to retrieve it. That's when our blondie-girl decided to come explore with me, and with Meggie being eager to join too, off we went, me blondie and Megs (very much leashed 😉 ). We traveled the rocks bare foot until we came to the edge of a forest and decided it was time to head back.

It was already almost five in the evening, the sun was still hot, but we knew it would be over and hour before we were back home again, and we still needed to prepare dinner once we got home. Blondie went for one last dip and then we packed our stuff and started back to the car.

Right there by the cooking area, the trail sort of vanished. We were too much to the right, I realized, and going a bit to the left I did indeed find a trail. “A” being of essence here. For after some time, we realized it was not the same trail we had walked before on our way to the seaside. Since it seemed to lead us to the right direction, we decided to just keep following that one.

There was a point, where none of us new exactly where we were and whether the trail had already taken us too far, beyond the parking area. I dug out my phone and checked my gps; still sort of in the right area, but soon the path should turn down the hill. It did too, and finally intersected with the original trail we'd traveled. And there was the road and the parking area, right around the bend.

Tired from the day in the nature and the hot sun, we scrambled into the car, both dogs accompanying the girls on the backseat since there was room there, what with the teen staying at home. It was a good day out by the sea 🙂 Saturdays are the best days ❤

 

Aamu ennen viikonloppua

MarilkaLeave a comment

Palattiin illalla ruokakaupasta kotiin kassissa viisi 1.3kg lampaanpaistia. Paikallisessa marketissa oli lampaanpaistit pistämättömässä tarjouksessa, joten me iloisina lampaanpopsijoina päätettiin pakata sitä ihan kunnolla pakastimeen. Yksi niistä meni tosin saman tien paloiksi ja puolet paloista pataan; päätettiin ukkosen myötä viilentyneen ilman (heh, illalla oli “vain” 20 astetta lämmintä) myötä tehdä pitkästä aikaa kunnollista intialaista. Kaupasta mukaan vindaloo-soosia, kotona lampaasta ja vindaloosta vähän mukaeltu kashmir lammas-curry (resspetin tarvitsemaa masalaa kun ei Suomesta saa).

Curryn saidiksi valikoin keittokirjasta jugurtti-okran. Vinkiksi kaikille tulista ruokaa tekeville: jos aiot paistaa chili-viipaleita paistinpannussa, avaa kaikki tuuletuskanavat, lähetä perhe kävelylle ja varustaudu itse hengitysmaskilla. Ohjeen mukaan sipuli ja chili piti ensin paistaa öljyssä ja huhhuh, mitkä bio-hazard-kaasut siitä lähti! Koiratkin etsivät pakopaikkaa; Meggie kuljeksi hämmentyneen näköisenä ympäriinsä ja Timmy painui eteisen penkin välitasolle makoilemaan.

WP_20140807_016

Hyvää se oli! Siis molemmat, ihan taivaallista ruokaa. Kello oli liki kymmenen, kun istuttiin ruokpöytään. Aterian jälkeen olikin sitten jo tosi raukea olo, joten kiivettiin yläkertaan, nukkumaan. Olin niin väsynyt, että kymmenisen minuuttia surffailtuani silmät painuivat kiinni ja laitoin iPadin pois ja simahdin. Olin nukkunut edellisen yön todella levottomasti ja huonosti, joten uni tuli helposti eilen, ja nukuinkin kuin tukki. Puoli viideltä tosin heräsin ajatukseen: “mun kännykkä ei ole latauksessa.”

Eihän se ollut ei, en illalla väsyksissä ollut muistanut ajatellakaan sitä, ja nyt se oli suorastaan tyhjä. Kaivoin kännykän laturin jostain sängyn vieressä lattialla extra-tyynyjeni päällä nukkuneen Timmyn alta, kytkin känden laturiin ja hetken perästä naputtelin pin-koodin sisään. Pään osuessa uudestaan tyynyyn olin taas jo umpiunessa. Tiettävästi kännykkä ei herätä, jos sen akku on tyhjä. Mies tosin oli tänä(kin) aamuna hereillä jo ennen herätystäni, joten ei hätä tämännäköinen olisi ollut.

Herätykseni kilkuteltua Timmykin kiipesi sänkyyn viereeni ja mies nosti perunasäkki-Meggien jaloistani sinne meidän väliin. Rapsuttelin koiria, laitoin extra-tyynyni pääni taakse ja yritin heräillä. Mies napsautti valon päälle prosessin helpottamiseksi. Normaalit 25min. kellonsoiton jälkeen kömmin viimein sängystä ja ryhdyin aamupuuhiin. Hampaiden pesu, koirille ruokaa ja freddo cappucinot (vielä on kesää jäljellä, mutta mietin siinä espressojääpaloja ottaessani, että vieläköhän niitä tänä kesänä tekisi lisää, vai siirtyisikö takaisin lämpimiin cappucinoihin noiden espressopalojen loputtua) sillä välin kun mies kävi koirien kanssa ulkona.

Istuin vielä hetken sohvalla, jälleen koira kummallakin puolellani rapsutuksia kerjäämässä, ennen kuin piti lähteä bussille. Muistin uneni, jossa yritin nokkelana tyttönä mennä töihin nopeammalla bussilla, mutta meninkin väärälle pysäkille, josta meni vain se hitaampi bussi ja myöhästyin siitäkin. Noh, oikeassa elämässä ehdin bussiin, istahdin alas, laitoin Internet Sharingin päälle ja avasin iPadini. Akkua jäljellä 5%. Enpä sitten ollut sitäkään muistanut ladata yöllä! Tiesin, ettei tuolla akulla pitkälle pötkittäisi, mutta harmitti se silti, kun iPad sammui kesken kommentin kirjoittamisen.

Melkein meinasin jatkaa feisbuukkaamistani kännykällä, mutta sepä tiputtikin yhtäkkiä koko Networkin pois! Ei niin mitään yhteyttä yhtään mihinkään. “Verkkoa ei löydy,” se vain ilmoitti minulle. Buuttasin. Ei auttanut. Rävelsin ja buuttasin uudestaan. Ei auttanut. Sweet. Laitoin kännykän käsilaukkuun ja tuijotin ikkunasta ulos. Duuniin päästyäni tsekkasin uusiksi, verkko oli taas löytynyt. Mikä lie glitch in the matrix.

Kaiken muun mukavan lisäksi bussimatkalla eilisillan chilit heräsivät eloon, ja ainakin muut tulisen ruuan ystävät voivat ehkä arvata, kuinka mukavat oltavat minulla oli bussissa. Hmm.

Toimistolla kyselin iPadin laturin perään. Minulla on iPad 2 (niiiin vanha!!!), eikähän mistään löytynyt kuin uusia mitäliesalamointeja ne nyt olikaan en uudet liittimet. Lopulta yhdestä laatikosta löytyi vanha i-johto. Vaan eipäs tämä vanha iPadi suostu ottamaan virtaa suoraan USB-porteista, eikä Nokian palikalla, vaan itkee i-palikan perään. Ei muuten mitään, mutta kun minun oli tarkoitus tänään testata yhtä työstämääni sivustoa (sisäverkossa) tabletilla. iPad pysyi pimeänä.

Nyt on perjantai-ilta, ja tytöt taas meillä ❤ Viikonloppu!

The feisty and the tramp

MarilkaLeave a comment

[Koiratarinaa voi lukea suomeksi koirablogista Meggien maailma ja vähän Timmynkin]

Of course, both of them have been tramps, and neither is one anymore.

Meggie has been with us for eight months now. She's definately feisty, yet still quite nervous in many situations, but she's very much at home with us already. She's quite shy and timid, too. We started to think that she might benefit from a pal, her own pal. A slightly bigger boy dog, preferably. So we got Timmy. And he really has a valming effect on Meggie 🙂

Timmy is a two year old Ratonero Bodeguero Andaluz – Andalucian rat terrier – who used to live in the streets. He was friendly towards people and mostly they were friendly to him. He was well fed and ok. But like all stray dogs, one day he was caught too, and taken to the pound. He got depressed and didn't eat. He was taken to a foster home and a week ago he came to Finland. On Thursday, July 31st, he came home to us and joined our family.

Timmy is a wonderful dog, who has taken to our family very nicely! They get a long with Meggie – albeit both of them are a bit jealous of the attention the other one gets. He loves to be scratched and to get belly rubs. He trots nicely in the leash, and when free. He comes when he is called. He has a calming affect on Meggie. He goes to interfere when a bigger dog is bullying a smaller one.

We have been walking to Haltiala, letting the dogs run free between and on the fields. The dogs got their own drink there at Haltiala farm – a big container of fresh water – while we had a couple of drinks ourselves. Yesterday and today we went to the Rajasaari dog park island, where the dogs got to run free and swim. Except that our babes don't really like to go to the water too much. We took them to swim a couple times anyway, to cool them down.

After all the excitement of the days, both dogs have been exhausted in the evenings. They just curl up into firefox mode and fall asleep, or stretch out on the bed like they're dead 😀 Last night Timmy climbed straight to bed, after sleeping on the beddings on th floor the previous night. We'll see where he chooses to sleep tonight. Right now he decided on the beddings.

Timmy is still a little bit confused dog, but doing good. He seems to adapt much faster than Meggie did. Still, it will take time for him to really feel safe and fully at home. Little by little, day by day, moment by moment 🙂