Vastuusta ja vastuunsiirrosta, osa 2

22.3.2015 MarilkaLeave a comment

Rutisin eilen naamakirjaan, vaihteeksi. Ensinnäkin siitä, miten epäoikeudenmukaista on, että isä ja tytär (!! kuinka sairas tämä maailma on?), jotka pitivät vankinaan nuorta naista (ja teettivät tällä neljä lasta, mitä ikinä sen on tarkoitus tarkoittaa, raiskauksia?) reilut neljä vuotta, saivat kumpikin huomattavasti lyhyemmät vankeusrangaistukset itse. Järjetön oikeuslaitos. Samaan hengenvetoon (lue: statukseen) märisin myös viinipullolaista.

“taas ahistaa. tämän maan meno meinaan. luittehan: isä ja tytär pitivät nuorta naista vankinaan neljä vuotta (ja nainen sai miehelle neljä lasta sinä aikana); isä sai vaille 4v vankeutta, tytär huikeat kaksi ja rapiat. luittehan: meillä on jo jonkin aikaa ollut laki, jota ravintolat nyt enevissä määrin noudattavat; et voi tilata viinipulloa pöytään “koska ravintolan henkilökunta ei voi vahtia, että kaadat siitä lainmukaisia annoksia”. nämä tässä tänä aamuna eniten päätä puristavina, mutta onhan noita muitakin, valitettavasti.”

Kumpi noista on isompi asia? No varmasti ensin mainittu. Kumpi vaikuttaa minun ja monen muun tavallisen kansalaisen elämään enemmän? No jälkimmäinen. Puhutaan siis jälkimmäisestä. Viimeksi kun vastuusta ja vastuunsiirrosta kirjoitin, sanoin, etten viitsi edes aloittaa alkoholilaista. Nyt aloitan. En tosin aio kirjoittaa kokonaista blogikirjoitusta siitä, miten järjetön se on, vaan kirjoittelen vähän toisesta näkökulmasta. Vastuun näkökulmasta.

Eräs ystäväni kommentoi, että hyvin on asiat jos viinipullojen anniskelemattomuus ihmisiä huolestuttaa. Siitä seurasi pieni keskustelu, jossa ystäväni avasi hivenen verran oman reaktionsa syytä. Miehellään on alkoholiongelma, joten hänestä se tuntuu vain oikealta ja hyvältä, että viinin anniskelua rajoitetaan.

Ymmärrän. Ihan oikeasti ymmärrän. Minunkin lähipiirissäni on alkoholiongelmaisia. Isoisäni oli alkoholisti.

Mutta. Ratkaiseeko holhoava alkoholilaki alkoholiongelman? Ei! Koska kukaan muu ei voi ratkaista kenenkään toisen alkoholiongelmaa. Vain ongelmainen itse. Vain holisti itse. Alkoholiongelma, alkoholismi ei poistu sillä, että ravintola kieltäytyy tuomasta pyötään viinipulloa tai että ravintola saa myydä vain juoman kerrallaan tai että viiniä saa vain Alkosta tai ettei alkoholia saa mainostaa kadunvarsilla tai sanoa VISKI blogikirjoituksessaan.

Meillä on jokaisella vastuu itsestämme ja lähimmäisistämme. Omasta ja läheistemme hyvinvoinnista. Omista ongelmistamme, ei muiden. Minä en ole vastuussa edes puolisoni ongelmista. Vain omistani. Puolisoni ei ole vastuussa minun ongelmistani, vain omistaan. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö tukisi toisiamme näiden ongelmien kanssa painiskelussa. Päin vastoin! Kun ymmärtää, ettei ole vastuussa toisen ongelmista, pystyy tukemaan putoamatta itse samaan kuoppaan!

Käyn itse niin harvoin ravintoloissa, ettei oikeasti yksi viinipullolaki minua juuri hetkauta. Ei sen kyllä pitäisi hetkauttaman ketään muutakaan, joka juoda tahtoo. Alkosta voi ostaa vaikka 20 pulloa – tai laatikkoa! – viiniä kerralla, eikä himassa ole kukaan katsomassa kaadatko siitä 12 vai 16 vai 30cl kerrallaan lasiisi ja oletko humalassa vai et, kun seuraavan kerran lasia täytät. Voit vaikka juoda viinin suoraan pullosta. Puhumattakaan siitä, mitä mieheni vitsikkäästi kutsui “suomalaiseksi viiniksi”. Leijona-viinaa tai muita kotimaispolttoisia.

Kyse on periaatteesta. Yksilön versus yhteiskunnan vastuusta. Ei ole ravintolan eikä yhteiskunnan vastuu katsoa, ettei joku tai kukaan juo liikaa. Kyllä se on ihan jokaisen oma vastuu huolehtia alkoholinkäytöstään. Holhouslaki tekee suomalaiselle yhteiskunnalle karhunpalveluksen. Siirtämällä vastuun pois yksilöltä, yhteiskunnalle (joka ei oikeasti voi kuitenkaan huolehtia yksilöistä), alkoholiongelma vain pahenee. Kun yhteiskunta väittää ottavansa vastuun, vapauttaa se yksilön vastuusta. Juon siis kunnes JOKU MUU sanoo, että on aika lopettaa. Tai sammun.

Tämä on vähän niinkuin lasten kasvatus. Jos minä joka aamu herätän lapseni ja patistan ajoissa kouluun, kunnes he muuttavat kotoa pois, luuletteko, että yhtäkkiä simsalabim he osaavat huolehtia itse heräämisestään ja ehtimisestään? Väitänpä että eivät. Kantapään kautta joutuvat oppimaan. Myöhästyvät ja kantavat seuraamukset ja oppivat kun on pakko. Opetan heidät mieluummin jo nuorella iällä kantamaan vastuun asiasta – ja itsestään muutenkin – kuin pusken heidät omilleen ilman tarvittavaa omavastuuta.

Mutta näin toimii yhteiskunta. Ottaa vastuun asioista, joiden kuuluisi olla yksilön vastuuta omasta itsestään. Sosialismia, kaiketi. Sitä samaa, joka pyrkii siihen, että jollei kaikilla voi olla, ei kellään saa olla. Sosialismi on ideologia, jossa aikuiset ihmiset ovat jääneet hiekkalaatikkoleikkien tasolle. Jossa kateus vallitsee ja hallistee. Ja isoveli tai äiti valtio huolehtii kaikista, sillä kansahan on siellä hiekkalaatikolla, eikä viisivuotiaiden sovi leikkiä itsekseen pihalla. Siitä tulee tehdä lastensuojeluilmoitus.

Minä voin pahoin. Suomi on maa, jossa kaikki kyttää kaikkia, ihmiset eivät ota vastuuta itsestään ja perheestään, mutta samalla työntävät nokkansa naapurin asioihin, jossa perintö katsotaan tuloksi (koska ethän tehnyt itse mitään sen eteen, joten et sitä ansaitse), jossa ruoka, asuminen, sähkö, lämmitys ja muut perustarpeet ovat niin kalliita, ettei ihmisillä jää varaa mihinkään muuhun, ei edes keskituloisilla, jossa on kannattavampaa antautua sosiaalituen varaan kuin yrittää tienata itse, koska SÄÄNNÖT. Ja niin edelleen.

Eduskuntavaalit ovat käsillä. Tiedän jopa ketä äänestän. Valitettavasti en silti jaksa uskoa, että mikään muuttuu miksikään maassa, jossa poliitikot viilaavat kansaa linssiin puhumalla valtionvelan suuruudesta (Suomella ei ole kovinkaan paljon velkaa, katso vaikka NYT-liitteestä) syynä veronkiristyksiin ja leikkauksiin samalla kun syytävät rahat vispilänkauppoihin ja hyvä-veli-diileihin. Suomiko korruptoitumaton maa? Salli mun nauraa! Mutta ei, en äänestä persuja.

Ei tule meidän talosta

14.3.2015 MarilkaLeave a comment

Omakotitaloasumisen parhaita puolia, ihan siinä oman rauhan rinnalla – koirat saa rauhassa haukkua (paitsi että eihän sitä omatkaan korvat kauan jaksa), leffaa ja musaa voi huudattaa rauhassa, lapset saa riehua sen minkä vanhemmat jaksavat kuunnella, naapurista ei kantaudu meteli omaan kotiin, eli lyhyesti sanottuna vastaamme itse omasta melutasostamme – on oma piha.

Oma piha, jonka toisella puolen on metsä. Oma piha, joka ei ole aidattu postimerkinkokoiseksi läntiksi. Oma piha, johon eivät naapurit tuijota suoraan omista ikkunoistaan (no okei, kyllähän tähänkin naapurit näkevät ja meidän pihalla pitämä elämä kantautuu heidän pihoilleen). Oma piha, jolla voi grillata ja kokata ja syödä ja nauttia auringosta.

Odotan niin kesää ja lempeitä iltoja, jolloin istutaan iltamyöhään ulkona hyvän kesäkeittiössä laitetun aterian jälkeen viinilasi kädessä, hyvän musiikin soidessa taustalla!

Kevät on tänä vuonna aikaisessa. Johan se alkoi helmikuussa (vaikkei sitä kukaan voinutkaan tietää ennen tätä viikkoa, sillä Ilmatieteen laitos vasta tiistaina siitä tiedotti 😉 ). Me siis otettiin vähän förskottia ja avattiin grillikausi jo maanantaina!

Olihan kiva ilta silloin maanantaina! Tultiin miehen kanssa yhtä matkaa autolla himaan duunista, poikettiin matkalla Lidliin hakemaan grillimakkarat, miehen tuumattua, että NYT on aika avata grillikausi. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, pihalla tulppaanit puskevat maasta jo hyvän matkaa. Oli lämmin ilta, kymmenisen astetta, ainakin auringossa 😉

Kotiin päästyämme valjastettiin tytöt apuun. Yksi vei koirat ulos, toinen tiskasi, kolmas tuli pihalle auttamaan pienessä raivaushommassa, että saatiin grilli käyttöön. Rempan myötä pihalle oli kertynyt vanhaa keittiökaappia ynnä muuta, mikä piti siirtää romukasaan pihan perälle, odottamaan roudaamista kaatopaikalle. Lopulta oltiin kaikki pihalla. Kaksi tytöistä haravoi, yksi potki palloa, mies grillasi ja minä potkin välillä palloa ja välillä ladoin lehtiä säkkiin.

Syötiin kuitenkin sisällä, sillä oli vähän vielä kylmä syödä ulkona.

Toissapäivänä mies päätti ehostaa kesäkeittiötämme entisestään – sehän ei siis paljon vaatinut, sillä ennen meillä oli vain grilli. Käytiin työpäivän jälkeen Prismassa ostamassa rengaspoltin, kaasupoltin ulko- ja sisäkäyttöönkin sopiva. Samalla napattiin matkaan perinteinen Muurikka-pannu ja Muurikka-paellapannu. Vielä ei alettu muurikkalättyjä paistaa, mutta tehtiin siinä ulkosalla paras paella ikinä!

Siihen mennessä kun mies ja esikoinen olivat saaneet kaasupolttimen viritettyä kasaan (ei siinä oikeasti kauan mennyt, sillä ei muuta tarvinnut tehdä kuin kiinnittää kaasujohto polttimeen ja napsauttaa toinen pää kaasupulloon) ja minä laitettua tytöille ruuan sisällä meidän ihanalla uudella induktioliedellä, oli jo aurinko painunut metsän taa. Ei se mitään silti haitannut. Valmistelin raaka-aineet keittiössä, kannettiin ne pihalle ja alettiin kokata. Mies viritteli valoa pihalle jatkojohdolla keittiön ikkunan raosta – pihalla ei vielä ole sähköjä.

Siinä sitten kirkkaan tähtitaivaan alla valmistettiin vähä-hiilarinen liha-äyriäis-paella. Naapurit tuolta aidan toiselta puolen tulivat terassilleen savua ihmettelemään. ”Ei tule ainakaan meidän talosta.” Huutelin takaisin, että nou hätä, me täällä vaan kokataan! En kuullut sieltä vastausta. Taisivat pitää meitä outoina. Pitäisiköhän kutsua naapurit joku kerta paellalle?

Ei siinä kokatessa kylmä tullut. Nahkarotsi riitti hyvin, ja valkkari lämmitti sisäisesti. Eipä silti eilenkään edes kuviteltu jäävämme ulos syömään. Ilta viileni nopsaan, yöhän painui taas useammankin asteen pakkasen puolelle. Siirryttiin siis paellapannuinemme sisätiloihin hämärään olohuoneeseemme syömään.

Meillä on täällä tehty sähköremppaa viime viikolla. Osa 1 on valmiina, eli osa sähköistä on siirretty vanhasta sulaketaulusta uuteen sähkökeskukseen, tärkeimpänä muutoksena vanhan vaarallisesti viritetyn uunille virtaa toimittaneen keskuksen purkaminen. Keittiössä on nyt oma uusi alakeskus, joka syöttää uusin sähköjohdoin virtaa uunille, tuolle uudelle induktioliedellemme (se vanha keraaminen tasohan meni muuton yhteydessä rikki, luultavasti tuon vanhan sähkökeskuksen vuoksi ja monta kuukautta tehtiin ruoka yhdellä vaivaisella keittolevyllä!), pistorasioille ja kattovaloille.

Niin, meillä on myös kattovalot keittiössä nyt! Vanhoihin kattovaloviritelmiin ei ole yhtä eteisen lamppua lukuun ottamatta uskallettu koskeakaan, sillä eristeet vaan rapisevat niistä. Kattovaloja on siis ollut vain siellä missä niitä tädin jäljiltä vielä oli muutenkin. Olohuoneessa esimerkiksi ei vieläkään ole. Uudet kattovalaisinpistokehärpäkkeet on katossa, mutta odottavat vielä johdotuksia ja kytkentöjä. Meillä on siis kynttiläillallisia tuon tuostakin.

Olen ihan fiiliksissä siitä, mitä kaikkea täällä on saatu aikaiseksi viime aikoina. Nuo valot keittiössä, uudet pistorasiat, joiden myötä voidaan turvallisesti käyttää mm. leivänpaahdinta! Uudet sähköt pesuhuoneessa, joten nyt voi myös pyörittää kuivuria ja pesukonetta samanaikaisesti! Tuo neli-levyinen induktioliesi- olkoonkin että kakkosnelos-setuppi on väliaikainen vielä (mutta aika hauska!). Ja nuo uudet kesäkeittiövälineet. Ulkona kokkaaminen on ihan parasta!

Viikolla mies vielä viritteli eilisillaksi oikein jymy-yllärin! Koko viikon FB-viestit kilisivät ja mies hymyili vinosti ja minä olin ihan tulisilla hiilillä, kun odotin ylläriä, enkä millään, en edes siinä vaiheessa kun mies halusi kaupasta ainekset kreikkalaiseen salaattiin, osti Alkosta Retsinaa ja torppasi illallisehdotukseni, keksinyt mikä se ylläri oli. Puoli seitsemän aikaan sitten kaarsi auto pihaan ja unkarilainen makkarantekijä toi meille kolme kiekuraa Tinos-makkaraa! Siis ihan oikeasti Tinos-makkaraa!

Tinos-makkara on Tinoksen oma makkara. Se valmistetaan possunlihasta, silavasta, punaviinistä ja fenkolinsiemenistä. Sitä saa Tinokselta, ei muualta, mutta resepti löytyy (kreikaksi) netistä. Mies löysi yhdestä FB:n ryhmästä unkarilaisen kokeneen makkarantekijän, joka aloittelee Suomessa makkarabisnestä. Ei hänkään ollut ikinä tehnyt makkaraa, johon tulee punaviiniä, mutta hyvin onnistui Tinos-makkara! Se oli ihan superhyvää, vaikka ilmakuivaus jäi uupumaan (oikeanlaista suolaa ei ollut löytynyt) eikä meillä ollut kiekuralle koria, vaan piti grillata makkara pätkissä.

tinossausage

Ihana kevät, ihana aurinko! Ihana viikonloppu tulossa, päästään pihatöihin! Kukapa olisi uskonut vielä kymmenkunta vuotta sitten, että MINÄ odotan sormet syyhyten pihahommiin pääsemistä! Aika istuttaa yrttejä sun muuta ja laittaa kuistille itämään.

Vanha rouva pyörätuolissa

3.3.2015 MarilkaLeave a comment

Riipustelin tämän pienen tarinan facebook-statukseenikin (vain kontakteilleni), mutta tuumasin sitten, että se ansaitsee tulla julkaistuksi blogissanikin. Pieni kohtaaminen Helsingin Rautatientorilla, pyörätuolilla yksin liikkeellä olleen vanhuksen kanssa. Tämä vanha rouva näytti pudonneen yhteiskunnan rakoihin jo monellakin tapaa. Oli rikkinäinen likainen takki, hampaaton suu, muutenkin hoitamaton olemus. Surullista, niin surullista.

Olin matkalla toimistolle eräänä aamupäivänä. Huomasin vanhan rouvan, joka pyörätuolillaan yritti päästä jalkakäytävälle. Kiiruhdin auttamaan. Samaan aikaan toinenkin nainen huomasi saman ja ehti paikalle juuri samaan aikaan kanssani. Vanha rouva oli kuitenkin jo päässyt jalkakäytävälle ennen kuin apu oli paikalla. Rouva huomasi auttavaiset aikeet, ja kyseli meiltä, miltä laiturilta hänen etsimänsä bussi mahdollisesti lähtee.<ttotesimme, että taitaapa lähteä aseman toiselta puolen, Elielin aukiolta.

Rouvan hartiat lysähtivät. Elielin aukiolle on Rautatientorilta pitkä matka, kun vähäisin käsivoimin pyörittelee pyörätuolia. Toinen auttajanainen jatkoi jo matkaansa, kun vanha rouva kysyi, voisinko työntää hänet sinne ja näyttää mistä bussi lähtee. Vastasin jo kiireisen turhantärkeyteensä tottuneen tavoin: “voin saatella jonkin matkaa, sitten minun on valitettavasti mentävä töihini.” Saman tien kaduin itsekeskeisiä sanojani. Vastahan olin tuntia aiemmin sanonut tyttärelleni – ja tarkoitin sitä myös – että hän on aina töitäni tärkeämpi, ei ne työt mihinkään karkaa. Mietin heti päästettyäni suustani tuon latteuden, että kyllä ne työt odottaa, vaikka auttaisin lähimmäistäni yhden ylimääräiset 10 minuuttia.

Lähdin työntämään rouvaa, päätettyäni jo viedä perille saakka. En kuitenkaan päässyt kuin kadun toiselle puolen, kun eräs herra, joka oli ilmeisesti kuullut vastaukseni, ilmoittautui vapaaehtoiseksi jatkamaan rouvan viemistä siitä, hän kun oli siihen suuntaan matkalla. Luovutin pyörätuolin herralle, Lähdin itse siitä töihin siis, hyvillä mielin siitä, että auttajia löytyi tälle rouvalle enemmänkin, vaikka olinkin itsekin jo ollut valmis auttamaan loppuun saakka. Toivon mukaan rouva pääsi onnellisesti bussiinsa ja perille sinne minne olikin matkalla. Mietin vain, miksi tuo rouva oli yksinään liikkeellä pyörätuolinsa kanssa?

Tässä kohdin olisi kai helppo syyttää yhteiskuntaa. Minä en kuitenkaan niin tee, kysyn ennemmin, missä ovat rouvan omaiset, läheiset? Eikö heitä ole? Olisiko meillä lähimmäisiä niille, joilla ei lähimmäisiä ole? Kaiken sysääminen yhteiskunnan vastuulle, kuten esim. eilisessä Hesarin “Suomessa pitää olla pohjalla ennen kuin saa apua” -jutussa vähän niinkuin tehtiin, ei oikein ole hyvä eikä mielekästä. Se menee sellaiseksi isoveli valvoo, yhteiskunnan koneisto (ehkä) hoitaa – touhuksi, joka on helposti kovin epäinhimillistä (koneisto itsessään ei ole ihminen, vaikka ihminen toimisikin koneiston osana, sillä ihmistä sitoo koneiston säännöstö).

Samaan kategoriaan menee myös tuo niinikään eilen julkaistu artikkeli “Voitko jutella mun kanssa tän koulumatkan ajan?” Mikä meitä vaivaa, ettemme pidä huolta omistamme? Miksi meidän yhteiskuntarakenteemme on sellainen, ettei meillä ole aikaa ja varaa pitää huolta omistamme? Työkykyiset puurtavat henkihieverissä saadakseen perheelleen leivän pöytään – mutta entä se välittäminen ja muu huolenpito? Voimavarat ja aika eivät riitä? Jotain mätää on meidän systeemissämme.

Vastuusta ja vastuunsiirrosta

1.3.2015 MarilkaLeave a comment

Minua ärsyttää. Monikin seikka, mutta juuri nyt eritoten ihmisten vastuunottamattomuus. Tai vastuunsiirto. Tai vastuun puskeminen muille. Miten sen haluaakin sanoa. Olen miettinyt tätä monesti, nyt tämän aktualisoi eräs typerä koirankakkakeskustelu eräässä naamakirjan ryhmässä.

Olin näet tässä eräänä aamuna koirien kanssa aamulenkillä, kuten melkein joka aamu (siis koirat käyvät kyllä ulkona joka aamu, mutta ihan aina hihnan toisessa päässä en ole minä). Kuljin niiden kanssa metsätietä, kuten minun on tapana. Koirat kakkasivat sinne metsään, hyvän matkan päähän hiekkatiestä, kuten melkein aina. Olen opettanut ne kakkaamaan puskaan, kutakuinkin käskystä.

Mainittakoon, että jos sattuvatkin kakkaamaan liian lähelle hiekkatietä tai katujen varsille, kerään kakat, pusseja on taskussa, mutta minusta on parempi kakkojen maatua luontoon, kuin kasaantua kaatopaikoille. Ja vaikka joku käskikin minua tunkemaan tuon syyn samaan paikkaan kuin keräämättömät kakat (??), pitäydyn mielipiteessäni.

Tuona eräänä aamuna perässäni sattui tulemaan nainen, jonka mielestä tuo metsä ei ole metsä vaan puisto – luultavasti koska hänen pojallaan oli tapana leikkiä noissa metsissä. Tuo nainen kovasti ärhäkkäästi huuteli minulle: “Eksä kerää niitä kakkoja?!” Minä siihen vastasin, etten minä niitä metsästä kerää. Nainen koitti sanaharkkaa kanssani, sanoin tuntevani järjestyssäännöt, kerääväni kakat hoidetuilta alueilta ja etten ala riidellä asiasta siinä hänen kanssaan.

Tästä syntyi kyseisen henkilön avautuminen tuossa aiemmin mainitussa Facebook-ryhmässä, missä jo valmiiksi oli joku pyydellyt, että koirien kakat kerättäisiin metsiköistäkin, juuri tuohon lapsi-asiaan vedoten. Sehän on oikein hyvä ja validi syy vaikka mille vetoomuksille, ja kuka tahansa, joka kehtaa olla toista mieltä on barbaarinen idiootti. Yksinhän minäkin kyseisessä keskustelussa valtavirrasta eriävine mielipiteineni olin, vaikkeivät tasan minun koirani ole ainoat, joiden kakkaa noissa lähimetsissä on.

Lapset. Vastuu. Minun lapset, minun vastuu. Muiden lapset, ei minun vastuu. En puhu nyt yhteisvastuusta tapauksissa, joissa lapset tekevät vaarallisia ja/tai selkeästi kiellettyjä asioita. Puhun siitä, miten tänä päivänä tuntuu trendi olevan, että koko maailma on lasten temmellyskenttä, joka pitää pehmustaa, ettei vain meidän kullanmuru satuta itseään tai – herravarjele! – saa koirankakkaa vaatteisiinsa!

Kuinkahan monta kertaa tulin kakruna himaan koirankakkaa kengissä ja vaatteissa? Kuinkahan monta kertaa tulivat omat muksuni snadeina himaan koirankakkaa ainakin kengänpohjissa. Kuinkahan monesta metsästä kenkiin tai vaatteisiin saaduista kakoista voin edes olla varma, että se oli koiran jätös, eikä vaikkapa ketun?

Miten niitä lapsia edes voi päästää sinne metsään leikkimään? Eihän niitä metsiköitä ole pehmustettu EU-säädösten mukaisesti. Siellä voi vaikka polvi kolahtaa kiveen, päästä puhumattakaan! Minulle tästä koko koirankakkakeskustelusta tuli mieleen se isä, joka pyysi kaupunkia pehmustamaan tai poistamaan puiston puut, jotta lasten olisi turvallisempaa laskea mäkeä.

Joo, kyllä minä ymmärrän. Olisihan se vanhempana hirveän kiva, jos voisi lapsensa varjella kaikelta mahdolliselta. Mutta kun se ei ole ihan mahdollista, edes tarpeellista eikä ainakaan yhteiskunnan ja muiden ihmisten (saati puiden ja muun luonnon!) vastuulla! Lapset ovat vanhempiensa vastuu, ei kenenkään muun. Meillä jokaisella on vastuu omista lapsistamme. Eikä se tarkoita sitä, että me kaikin keinoin ja muita syyllistämällä koitamme pehmustaa ympäristön lapsillemme, vaan sitä, että opetamme lapsiamme elämään maailman vaarojen keskellä.

Jossain vaiheessa, oliko se ysikytluvulla? puhuttiin Curling-vanhemmista. Termi on sittemmin kadonnut, mutta konsepti vain pahentunut. Sen sijaan, että vanhemmat opettavat lapsensa kiipeämään puissa turvallisesti, he vaativat puiden poistoa, jottei se piltti (joka ei kuitenkaan sitä kieltoa noudata) vaan kiipeä ja putoa! Sen sijaan, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen “voi voi, sellaista sattuu, se on elämää, laitetaan vaatteet pesukoneeseen, käy pesemässä naamasi” kun lapset kaatuvat koirankakkaan, he alkavat marista koiranomistajista, jotka eivät kerää koiriensa kakkoja (metsästä). Ja niin edelleen.

Eihän se sinällään ole mikään ihme. Tämä meidän suomalainen yhteiskuntamme opettaa, että “joku muu” on vastuussa. Valtio ohjeistaa, mitä on hyvä syödä (ja vie kansan sankoin joukoin terveyspalveluiden suurkuluttajiksi, sillä suositukset suosivat Suomen ruokateollisuutta, ei syöjää), valtio rajoittaa, ohjaa, kieltää… Mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä. Kun kansaa kohdellaan kuin viisivuotiaita, kansa alkaa käyttäytyä kuin viisivuotiaat.

And don't even get me started on parveketupakointi ja alkoholilaki ja vaikka sun mitkä muut holhouslait.

Toinen hyvä esimerkki tuosta vastuunsiirrosta on ne keltaiset nauhat arkojen koirien talutushihnoissa. Ei varmaan sinänsä mikään huono ajatus, mutta vastustan sitä, että jollakin nauhalla yritetään siirtää vastuu oman koira käytöksestä muiden ihmisten harteille. Vaikka olisi seitsemän nauhaa koiran hihnassa, kohtaamistilanteessa jokainen koirantaluttaja on vastuussa oman koiransa toimista, ei toisen.

Erään kerran kohtasimme aamulenkillä erään koiran ja sen omistajan. Hihnassa oli keltainen nauha, mitä en edes huomannut siinä aamuhämärässä, hädin tuskin hereillä ollessani. Koiran omistaja antoi koiransa löysällä hihnalla tulla kohti omiani, minkä tulkitsin merkiksi, että on ok antaa omienikin moikata. Vieras koira alkoikin huutaa hampaat irvessä ja omistaja sopottaa jotain keltaisesta nauhasta. Sen jälkeen omistana hivuttautui koiransa kanssa ohi, höpisten koiralleen: “päästiin ohi, päästiin ohi.” Ei noin!

Tai toisen kerran – pahoitteluni koirapolkuesimerkeistä, mutta se on tätä elämääni nyt, lasten ollessa jo isoja – 15 asteen pakkasessa vastaamme tuli nainen, taluttaen pienehköä koiraa. Koirat moikkailivat, seistiin hetki juttelemassa, kun huomasin koiran alkavan täristä kylmästä ja totesin sen ääneenkin. Nainen sanoi: “Olisi sillä takki, mutta kun ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.” Mietin siinä kotiin kävellessämme, että toivottavasti naisella ei ole lapsia. Vai laittaisiko hän kaksivuotiaankin ulos pakkaseen ilman talvihaalaria, kun “ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.”

Vastuu, vastuuttomuus, vastuunsiirto. Jokaisella on vastuu itsestään ja omista lapsistaan ja koiristaan, kodistaan ja niin edelleen. Ja kun vanhempia on kaksi, on vastuu molemmilla. Toinen ei saa siirtää kaikkea vastuuta toiselle, koska haluaa olla se kiva vanhempi – tätä erityisesti esiintyy eron jälkeen. Eikä vanhemmat vaan voi siirtää vastuuta lapsistaan muille. Se on itsekeskeisyyttä, “koska lapset”. Yhteisen hyvän illuusioon käärittyä itsekeskeisyyttä. Se ei ole sen parempaa kuin rakkauteen kääritty manipulaatio. “Tahdon sinulle vain hyvää, koska rakastan sinua, siksi määrään elämästäsi.”

Miten se OMO-mainos menikään? Lika on hyvästä. Miten se virheistään oppiminen menikään? Miten se kasvu mukavuusalueen ulkopuolella menikään? Ja miten se seiskytluvulla syntyneiden pitäisi olla kuolleita menikään? Ei ollut turvavöitä autossa, ei kypärää pyöräillessä, saati luistellessa, ei kännyköitä, puissa kiipeiltiin, kakkaan kaaduttiin, ja mitä lie. Mutta tässä porskutetaan. Ja itketään kuin oma lapsi sai kakkaa poskeen. Ou nou.

Kirjoitin siihen alussa mainitsemaani fb-ketjuun, ettei nämä metsiköt täällä ole mitään lastensuojelualueita vaan luontoa. Luonnossa on kakkaa, luonnossa on puita (iik, vaatteet voi vaikka revetä!), luonto on luontoa, ei leikkikenttä (vaikka toki siellä on kivempi leikkiä!).

Olen kaupunkilaiskakru, asfalttipihojen kasvatti, vaikka lapsuuteni kesät landella rymysinkin. Monesti minusta tuntuu, että olen paljon enemmän luonnonlapsi kuin suurin osa niistä mukakaupunkilaisista, jotka on tänne Stadiin aikuisuutensa kynnyksellä muuttaneet. Kynin kanan, perkaan kalan, kiipeän puihin, siivoan kakat, putsaan vaikka puolikkaan lehmänruhon jos tarvis on. Se on vain elämää! Elämä on likaista.

Bamlataan stadia

22.2.2015 MarilkaLeave a comment

Mieheni on syntyjään amerikkalainen. Tyttärensä, nyt jo teini, on syntynyt pääkaupunkiseudulla, mutta asui lapsuutensa Tampereella, kunnes muuttivat faijansa, nykyisen mieheni, kanssa Stadiin neljä vuotta sitten.

Mies opiskeli suomea heti tänne muutettuaan. Pari ekaa Suomi-vuottaan hän asui pääkaupunkiseudulla ja kävi Stadissa duunissa. Suomes on enkkua puhuvalle ulkomaalaiselle sellai vähän huono puoli, et kaikki bamlaa enkkua takas, ja se suomen oppiminen on siks tosi hidasta, jos ei oikeen ota asiakseen kieltäytyä enkun puhumisesta. Se vaan ei ole ihan iisii, kun pitäs duuniasiat saada hoidettuu.

Mies ja tytärpuoleni ovat nyt asuneet Stadissa siis reilut neljä vuotta pitkän Tampere-jakson jälkeen. Me puhutaan yhdessä enkkuu, mut suomi – stadi – on toinen himakieli, mitä bamlaan mun skidien kans, ja likkapuoli on sitä joutunu oppimaan siin sivussa kans. Kumpiki niistä, mieheni ja tyttärensä, piti stadia tosi outona kielenä, tampesterin jälkeen.

Likalta se alkaa jo sujua, onhan sen frenditki nyt jo viidettä vuotta stadilaisii, enempi tai vähempi. Muistan kummiski sellasia tilanteita, kuten vaikka pyysin häntä tuomaan mulle stendarin inestä, ku itse jo seisoin pihalla. Tyttö katsoi minua ja kysyi, että minkä?

Toisaalta, eihän se slangi aina ole ollut omillakaan gimmoillani hanskassa, vaikka pal nuoremmasta sitä on kuulleet. Nuorin skidi oli ehkä noin kolmen, kun olin hakemassa häntä dagiksesta ja sanoin eteisessä: “Vedä ny se rotsi niskaan, et päästään himaan duunaa safkaa.” Likka alko tuhertaa itkuu ja sano: “Mut en mä haluu sahtaa! Mä haluun ruotaa!” K-kirjain oli vielä hakusessa slangin lisäksi.

Mies on minulle sanonut, että hänen ulkomaalaisen oli paljon helpompi solahtaa tampereelle ja tottua tamperelaiseen puheenparteen ja ymmärtää suomea, jota siellä puhuvat, kuin tätä stadia. Minä kurtistin kulmiani ja pohdin ääneen, et mut tässähän on niin paljon enkkulaista vaikutetta ja saksalaistakin (tai ruotsalaista, joka on kovin lähellä saksalaista; mies puhuu myös saksaa), että luulis sen vähä helpottavankin asiaa. Mies sanoi, että se vaan vaikeuttaa, kun se ei ole *suomea*.

Miehen kokemuksen mukaan ulkomaalaisen on vaikeampi ymmärtää suomea, jossa on (tuoreita) lainasanoja kuin silkkaa suomea. Tämä kuulemma pätee niin yleiskieleen kuin vaikkapa it-slangiinkin. Mies ymmärtää ja puhuu suomea varsin hyvin ja niin kauan kuin pysytään yleissuomessa, kaikki menee hyvin.

Joskus minä kokeilen. Sanon vaikka että “ois paree pitää ne fönat poses, ku taivaalt stikkaa vodaa”, kun ollaan autossa ja mies meinaa ikkunaa avata vaikka sataa. Saisin varmasti yhtä hämmentyneen katseen moneltakin, keltä tahansa joka ei stadia handlaa. Ja sitten selitän miehelle, sana sanalta. Ei se taida tarttua mielen pintaan, mutta tuleepahan selitettyä.

Duunissa en juuri slangia bamlaa. Duunifrendien kesken ehkä vähäsen, niiden kanssa, jotka puhuu samaa kieltä. Asiakkaiden kanssa en, elleivät he itse aloita sillä. Kerran kurssillani oli liuta Stadin brankkareita. Sillon mentiin kyllä koko päivä slangilla. Se oli siistii!

Stadi on äidinkieleni. Mutsi bamlas slangin oman aikansa versioo, faija ei ehkä niinkään korrektiutensa vuoksi. Minä puhun sellaista 80-luvun jangsterislangia enempi kuin sitä vanhaa. Mutsilta on toki tarttunu vanhempaakin sanastoa puheeseen. Nyt mun skidit käyttää minulle ennestään vieraita sanoja, kuten dise – disko, servi ja servaaminen, dissaaminen, ja mitä noita nyt on.

Taitaa jokainen sukupolvi kehittää slangia eteenpäin. Vanha polvi tippuu kärryiltä ja jää puhumaan oman nuoruutensa slangia, samalla kun nostalgisena kuuntelee nuoruutensa musaa. Niin sen kuuluukin olla.

Kehitys ei kuitenkaan ole sama kuin vanhan kuolema. Kieli elää, ja sen kuuluukin elää. Slangi pystyy elämään vapaammin kuin yleiskieli, kun se ei ole normatiivinen kieli. Eikä sen pidäkään olla. Sitä ei pidä yrittäää kahlita jonkin ajanhetken tilanteeseen. Eletään ja annetaan elää. Puhutaan ja annetaan puhua!

[Julkaistu ekan kerran Slämyssä 20.2.2015]