Vanha rouva pyörätuolissa

Riipustelin tämän pienen tarinan facebook-statukseenikin (vain kontakteilleni), mutta tuumasin sitten, että se ansaitsee tulla julkaistuksi blogissanikin. Pieni kohtaaminen Helsingin Rautatientorilla, pyörätuolilla yksin liikkeellä olleen vanhuksen kanssa. Tämä vanha rouva  näytti pudonneen yhteiskunnan rakoihin jo monellakin tapaa. Oli rikkinäinen likainen takki, hampaaton suu, muutenkin hoitamaton olemus. Surullista, niin surullista.

Olin matkalla toimistolle eräänä aamupäivänä. Huomasin vanhan rouvan, joka pyörätuolillaan yritti päästä jalkakäytävälle. Kiiruhdin auttamaan. Samaan aikaan toinenkin nainen huomasi saman ja ehti paikalle juuri samaan aikaan kanssani. Vanha rouva oli kuitenkin jo päässyt jalkakäytävälle ennen kuin apu oli paikalla. Rouva huomasi auttavaiset aikeet, ja kyseli meiltä, miltä laiturilta hänen etsimänsä bussi mahdollisesti lähtee.<ttotesimme, että taitaapa lähteä aseman toiselta puolen, Elielin aukiolta.

Rouvan hartiat lysähtivät. Elielin aukiolle on Rautatientorilta pitkä matka, kun vähäisin käsivoimin pyörittelee pyörätuolia. Toinen auttajanainen jatkoi jo matkaansa, kun vanha rouva kysyi, voisinko työntää hänet sinne ja näyttää mistä bussi lähtee. Vastasin jo kiireisen turhantärkeyteensä tottuneen tavoin: “voin saatella jonkin matkaa, sitten minun on valitettavasti mentävä töihini.” Saman tien kaduin itsekeskeisiä sanojani. Vastahan olin tuntia aiemmin sanonut tyttärelleni – ja tarkoitin sitä myös – että hän on aina töitäni tärkeämpi, ei ne työt mihinkään karkaa. Mietin heti päästettyäni suustani tuon latteuden, että kyllä ne työt odottaa, vaikka auttaisin lähimmäistäni yhden ylimääräiset 10 minuuttia.

Lähdin työntämään rouvaa, päätettyäni jo viedä perille saakka. En kuitenkaan päässyt kuin kadun toiselle puolen, kun eräs herra, joka oli ilmeisesti kuullut vastaukseni, ilmoittautui vapaaehtoiseksi jatkamaan rouvan viemistä siitä, hän kun oli siihen suuntaan matkalla. Luovutin pyörätuolin herralle, Lähdin itse siitä töihin siis, hyvillä mielin siitä, että auttajia löytyi tälle rouvalle enemmänkin, vaikka olinkin itsekin jo ollut valmis auttamaan loppuun saakka. Toivon mukaan rouva pääsi onnellisesti bussiinsa ja perille sinne minne olikin matkalla. Mietin vain, miksi tuo rouva oli yksinään liikkeellä pyörätuolinsa kanssa?

Tässä kohdin olisi kai helppo syyttää yhteiskuntaa. Minä en kuitenkaan niin tee, kysyn ennemmin, missä ovat rouvan omaiset, läheiset? Eikö heitä ole? Olisiko meillä lähimmäisiä niille, joilla ei lähimmäisiä ole? Kaiken sysääminen yhteiskunnan vastuulle, kuten esim. eilisessä Hesarin “Suomessa pitää olla pohjalla ennen kuin saa apua” -jutussa vähän niinkuin tehtiin, ei oikein ole hyvä eikä mielekästä. Se menee sellaiseksi isoveli valvoo, yhteiskunnan koneisto (ehkä) hoitaa – touhuksi, joka on helposti kovin epäinhimillistä (koneisto itsessään ei ole ihminen, vaikka ihminen toimisikin koneiston osana, sillä ihmistä sitoo koneiston säännöstö).

Samaan kategoriaan menee myös tuo niinikään eilen julkaistu artikkeli “Voitko jutella mun kanssa tän koulumatkan ajan?” Mikä meitä vaivaa, ettemme pidä huolta omistamme? Miksi meidän yhteiskuntarakenteemme on sellainen, ettei meillä ole aikaa ja varaa pitää huolta omistamme? Työkykyiset puurtavat henkihieverissä saadakseen perheelleen leivän pöytään – mutta entä se välittäminen ja muu huolenpito? Voimavarat ja aika eivät riitä? Jotain mätää on meidän systeemissämme.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.