Yksi lukuvuosi koulussa loppui jälleen. Koululaiset kirmasivat kesälaitumille – tuolla naapurissa muksut melskaa vielä vaikka kello on sunnuntai-iltana päälle kymmenen. Ei tarvinne täällä siis ainakaan pelätä, että oltaisiin ainoat, jotka kauniina kesäiltoina ollaan ulkona myöhään. Omat tyttömme, ne kaksi jotka kotosalla ovat, patistimme jo huoneeseensa hampaidenpesun kautta. Puoli yhdeltätoista valot pois. Natsi-vanhemmat? En tiedä, muttei haluta antaa rytmin luiskahtaa ihan vallan nurinniskoin. Vaikka luiskahtaahan se kumminkin. Meillä kuitenkin työpäivä edessä, omaan lomaan on vielä viikkoja.

Eilen aamulla keskimmäinen lähti jo seitsemän aikaan koulunsa kevätjuhlaan. Miksi ihmeessä kevätjuhlat alkavat kahdeksalta lauantaiaamuna? Yhdeksän on jo jotenkin inhimillisempi, itse näkisin mielelläni niiden alkavan vasta kymmeneltä. Tämä aamuvirkkujen ehdoilla eläminen nyppii aina välillä. Esikoisen ja tosikoisen juhla oli yhdeksältä, ja sinne menin minäkin, katsomaan vallan mainota kevätshowta ja laulamaan Suvivirttä. Lyhkästen näytelmäpätkien teemana oli koulu ennen ja nyt. Karikatyyrisiä pieniä sukelluksia koulumaailmaan nuorten vanhempien – minun ikäpolveni – aikaan ja siihen mitä opetus on nyt. Paljon on muuttunut, mutta jotkut asiat on pysyneet samana.

Kaikki tytöt saivat erinomaiset todistukset. Mies toi jokaiselle heistä ruusun kaupasta palatessaan. Keskimmäinen ei tosin ollut vielä kotiutunut edes, mentyään äidilleen leipomaan kakkua kaverin yllärisynttäreille. Esikoinen puolestaan pakkaili jo kuumeisesti tavaroitaan Prometheus-leiriä varten. Mies lähti viemään esikoista Nurmijärvelle kavereilleen juhlimaan koulun loppumista ja sillä välin minä patistin tosikoisen kanssani ruohonleikkuuseen. Meillä on iso piha, jonka nurmi tarvitsee leikkaamista ainakin nyt alkukesästä vähintään joka toinen viikko. Tyttäret kaipaavat jatkuvasti rahaa. 1+1=2, eikös? Joten kun ajavat nurmikon (minä hoidan vaikeammat pusikko-mäkialueet), saavat siitä kympin. Kukin vuorollaan.

Tosikoinen on koulun juhlasta lähtien ollut äkäinen ja nenäkäs. Aivan kuin murrosikä olisi yhtäkkiä napsahtanut päälle, kuin napista painamalla. Asenne on ihan just sitä itseään. Eilen jopa ilmoitti, ettei kiinnosta lähteä meidän kanssa elokuviin, on mieluummin kavereiden kanssa. “Ei kiinnosta. En tykkää popcornista. Kuulostaa ihan typerältä leffalta. Onks pakko?” Eilen oli pakko (siis, pakotettiin tyttö elokuviin katsomaan Tomorrowland! kamalaa!), sillä leffa oli jo sovittu. Välillä ei ole pakko haluta, välillä on.

Tänä aamuna keskimmäinen törmäsi makuuhuoneeseemme (joka inconveniently on matkalla keittiöön) koputtamatta, vaikka sellainen on sääntö, ja sai kilarit siitä, että hänelle asiasta huomautettiin ja palasi huoneeseensa. “Dealing with all this teen attitude…” huokaisi mies. “Yeah, maybe because you have two teens here,” vastasi tosikoinen, joka puhuu nykyisin miehen kanssa vallan englantia. “Mitä varten sun asenne sitten on teini, vaikket olekaan vielä teini?” kysyin minä. “Mä olen esiteini.” Jo ne on teinihormonit olleet tosikoisellakin nousussa puolisen vuotta. On vähän varhaisempi kuin siskonsa.

Esikoinen lähti tänään Prometheus-leirille. Oli viettänyt yönsä kaverin luona Nurmijärvellä, joten minä noukin tyttären sieltä ja ajoin leiripaikkaan, noin puolen tunnin ajomatka sieltä. Juteltiin alkumatka niitä ja näitä, loppumatka kului hiljaisuudessa kummankin vaivuttua omiin ajatuksiinsa. Loop vastasi musiikista. Teinin valinta. Me vanhukset kuunnellaan Groovea; se soittaa meidän teiniajan musiikkia 😉 Ei vaan, kun olin jättänyt esikoisen leirille, palasin himaan luukuttaen Musea, Morcheeban jälkeen. Autotallissa soi Groove, kun tehdään siellä hommia.

Eräs kaverini kerran kommentoi johonkin juttuuni joku aika sitten, kutsuen minua ikiteiniksi. Monesti olen miettinyt, että minä vähän olen. Tai uusteini, sillä joskus siinä 20-30v olin muka niin aikuinen. Oikeasti olen vähän kapinallinen, vähän anarkistinen idealisti, vieläkin, varmaan aina. Samaan aikaan kuitenkin hoidan vastuuni joka rintamalla. Ei kai ne sulje toisiaan pois kuitenkaan?

Tähän aikaan vuodesta kuuluu polttaa nahka kesää varten. Tai siis ei kuuluisi tietenkään, mutta niin vaan aina tapahtuu. Tähän aikaan vuodesta otsonikerros on ohkainen, kevätaurinko hellii ihoa, eikä sitä aurinkorasvaa vaan muista laittaa. Ei edes Maspalomasissa, missä viime vuonna kävin nahkani polttamassa. Tänään perinteisemmin omalla pihalla, omenapuun katveessa (tai no, juuri siinä katveen vieressä 😉 ).

Tähän aikaan vuodesta alan kiusata asiakkaita istumalla Skype-palavereita pihalla, lintujen visertäessä taustalla. Rakastan sitä, että voin valita istunko toimiston viileydessä, rennosti kotona, kahvilassa vaiko kenties omalla pihalla auringossa, kukkivien omenapuiden tuoksussa.

Tänään on ollut ihan oikeasti kesäisen lämmin päivä. Lämpömittari pihalla (ei suorassa auringonpaisteessa, vaikka aurinkoisella puolen onkin) näytti kahtakymmentä astetta, kun puoli yhden aikaan lähdin käymään koirien kanssa pienellä kävelyllä. Kollari oli auringossa ihan liikaa, samoin farkut. Pihaan palattuamme laitoin koirat liekoihinsa ja kävin sisällä vaihtamassa shortsit ja bikinin yläosat päälleni ja palasin läppärin kanssa pihalle. Istahdin aurinkotuoliin ja säädin läppärin näytön kirkkaimmalle.

Hoidin siinä aurinkotuolissa yhden tunnin palaverin, myöhäisen lounaan ja muutaman hetken muitakin töitä. Pari tuntia siinä istuin kaikkiaan, sitten nousi tuuli. Viileä navakka tuuli. Muutoksen tuuli. Huomenna Forecan mukaan taas sataa ja on kylmä, samoin lauantaina. Figures. Onhan lauantai koulujen loppumispäivä, valmistujaispäivä, lakkiaispäivä. Silloin kuuluu olla huono ilma. Tai jotain.

Palasin siis sisälle jatkamaan työpäiväni loppuun. Joskus viiden jälkeen lähdettiin esikoisen kanssa Jumboon shortsiostoksille. Akuutti hätä, kun sunnuntaina alkaa tyttären protuleiri, eikä ole kuin yhdet shortsit. Ja shortsihaalarit. Muoti kiertää kehää, tiedettiinhän se jo, mutta on niin koomista että ne olivat muotia myös minun ollessani teini, noin kuudentoista tai seitsemäntoista. Minulla oli vihreät shortsihaalarit. Sattumoisin kaipasin itsekin yksiä farkkushortseja, ja sattumoisin löysinkin sellaiset Seppälästä. Kyllä ne Oulun liikkeet on onnettoman pieniä verrattuna näihin täkäläisiin.

Himassa mies ihmetteli, että eikös ne shortsit pitänyt ostaa tyttärelle eikä äidille. Totesin, että ostettiinkin, tyttärellekin. “Luuletko sä, että jos äidin kanssa menee kauppaan, se selviää sieltä ostamatta jotain itselleenkin? Jos kenkiäkin etsitään vaikka mulle, aina se on katsomassa itelleenkin.” Guilty as charged, mutta ihan rehellisyyden nimissä mainittakoon, että kun oltiin juhlamekko-ostoksilla tyttöjen kanssa, esikoisen ja tosikoisen kanssa erikseen, en kummaltakaan reissulta tuonut mitään itselleni! Ostin oman uuden juhlamekkoni ihan eri ostosreissulla, aika ad hoc ollessani ihan muilla asioilla. Näin, sovitin, ostin.

Jumbo-reissun jälkeen oli pizzaa ja leffaa, oltiin sovittu etukäteen että torstai-ilta on meidän leffailta. Inception. Melkoinen mind-twister, mutta oikein hyvä elokuva. Tosikoinen vietti pari tuntia pihalla trampalla parin kaverinsa kanssa ennen kuin lähti iskälleen yöksi. Voi kun voisi välttää sateet ja kylmemmät ilmat! Tosin, ihon on ihan hyvä antaa vähän levätä 😉 Laitoin aloea nahkaan.

Aina ei ole hyvä aamu. Tänään ei ollut. Heräsin päänsärkyisenä liian lyhyiden yöunien jälkeen. Ei vaan illalla uni tullut. Aivot kohmeessa herättelin esikoisen, duunasin itselleni cappucinon, käytin koirat sateessa aamukävelyllä ja join cappucinon viimein palattuani sisälle. Kone ei meinannut startata ollenkaan. Pakko oli silti lähteä liikkeelle. Heitin tosikoisen kouluun matkan varrella ja ajettiin esikoisen kanssa Diksiin yhteen tapaamiseen. Ajettiin hiljaisuudessa, tyttären näplätessä kännykkäänsä. Satunnaisesti päästin suustani jotain tosi satunnaista. Tytär ynähteli.

Tyttöjen isä, joka oli tulossa samaan tapaamiseen, soitti. Kyseli paikan sisäänkäyntiä. Kerroin, että ollaan vähän myöhässä. Ei ollut oikein helppo aamu. Vaikka olin vastannut puheluun auton bluetoothilla, kännykkä oli kädessäni puhelua lopettaessani. Muistaakseni siksi, että puhelun tullessa se oli taskussani ja halusin tietää kenelle vastaan. Yritin laittaa kännyn pupuni syliin – you know, minulla on Felix-pupu autokaverina. “Ainiin, sun iskäkin tulee sinne, en ees muistanut ennen kuin se,” kännykkä lipsahti käsistäni lattialle jalkoihini, “v*ttu,” haroin kännykkää käsiläni,”soitti. Mä olen teille niin huono esimerkki.”

Tyttäreltä katse alta kulmain. “Kyllä mä tiedän, että te ootte kiroilemaan oppineet ihan kavereilta, mutta mun pitäs edes olla se esimerkki sivistyneestä tavasta puhua,” jatkoin. “Onhan meillä isä sitä varten,” tytär sanoi. “Joo, niinhän teillä on. Onneksi. Äidistänne kun on tullut vähän rääväsuinen tässä vanhemmiten.” Kerroin jonkun typerän tarinan asiakaspalaverista, jossa olin kesken kaiken kiroillut under my breath, kuvitellen, ettei kukaan kuullut. Palaverin jälkeen joku muu oli kiroillut ja pyydellyt anteeksi, mihin minä sanoin, ettei se minua haittaa, en minä aina niin siisti suustani ole itsekään – asiakkaiden kanssa sentään tsemppaan. Vieressäni istunut asiakkaan edustaja totesi: “Joo, mä kyllä kuulin sen sisäänhengitetyn f*ckin.” Bummer.

En minä aina kiroile kamalan paljon, joskus en juurikaan. Huonona päivänä kamalasti, hyvänä en lainkaan. Se on aika hyvä mielialabarometri. Kun tytär sanoo: “Äiti sä alat kuulostaa suomalaiselta teiniltä,” on asiat todella huonosti. Ei, en ole ylpeä siitä. Mutta elämä on. Siinä vaiheessa kun joku huomauttaa kielenkäytöstäni (“honey, your vocabulary has shrunk again”), on aika pysähtyä miettimään. Ei kielenkäyttöä, vaan syytä lisääntyneeseen sadatteluun. Ja tehdä korjausliike. Puolustuksekseni sanottakoon, että oppii ne tytöt minulta muutakin kuin kiroilua. Harva se päivä teini toteaa oppineensa minulta taas uuden viiden dollarin sanan. Viimeisimpänä ekskursio. Eilinen kronologinen tuli vaarin suusta. Sukuvika.

“Se vaan on hölmöä, että moni suomalainen ajattelee, että on jotenkin vähemmän paha kiroilla englanniksi kuin suomeksi,” totesin pienen hiljaisuuden jälkeen. “Mmm.” “Mä kiroilen kahdella kielellä, koska puhunkin kahdella kielellä.” Se siitä aiheesta. Mietin mielessäni, että mutsi kääntyisi tuhkissaan. Silloin kun yhdentoista vanhana ekan kerran himassa vähän kokeilin voimasanojen käyttöä, mutsi uhkasi (taas) pestä suuni saippualla (olin skidinä kokeillut, joten tiesin ettei saippua maistu hyvältä, en enää kiroillut himassa) ja opetti, että jos oikein ketuttaa voin sanoa vaikka isosoRbiidiviismononitRaatti. Tai bubuvakaiini. Ensimmäinen on Ismoxin vaikuttava aine. Jälkimmäinen joku muu pupu vai kaniini. Mutsi oli siihen aikaan Orionin tiedottaja.

“YEY. Sä et kyllä nyt yhtään herätä mussa yey-fiiliksiä,” sanoin Tuusulanväylällä eteen tuupanneelle Micralle, joka rekkari alkoi YEY. Se tuli tietenkin samaan suuntaan kehäkolmosellekin. Micralla ehkä voi ajaa vain yhdeksääviittä, sillä sitä se ajoi Tuusulanväylällä satasen alueella ja kehällä kasinkympin alueella. “Se on jotenkin niin ärsyttävää, kun ihmiset, jotka ajaa tosi vähän lähtee liikenteeseen tällaisina päivinä koska sade. Ne jotka ajaa vähiten tulee sitten niihin huonoimpiin ajokeleihin töpeksimään.”

Samassa oltiinkin jo noustu kehältä ja seistiin valoissa. Sanoin esikoiselle jotain, vaihtaen aihetta ainakin kolmannen kerran parin lauseen jälkeen. Tytär jatkoi puhelimensa näpläämistä ja ynähti. “Mä tiedän olevani tänä aamuna vähän random, mutta koitan pitää itseäni hereillä.” Valot vaihtuivat. “NGX,” luettelin ääneen edessä ajaneen auton rekkarin – YEY jäi kehälle. “Nginx (/enjinex/).” Mistä tiedät olevasi nörtti? (http://nginx.org/en/). Tytär ei edes kysynyt. “Äiti, sä oot kyl tänä aamuna tosi random.”

Parkkeerasin torin laitamille vähän miten sattuu (olin melkein ruudussa, pahoitteluni). En jaksanut korjata, tilaa oli riittämiin. Mentiin tapaamiseen. Tsemppasin aivot suunnilleen kasaan ja kykenin koherenttiin keskusteluun. Samoin tytär. Päänsärky sen sijaan vaan paheni.

Ajelin tapaamisesta himaan ja näin ensimmäistä kertaa dösän kehä kolmosen dösäkaistalla Diksin ja Tuusulanväylän välillä. Klo 9:40, jolloin se ei enää ole dösäkaista. Olen ajellut sitä väliä viime aikoina ees taas random aikoina, enkä IKINÄ ole nähnyt dösiä, etenkään klo 6-9 tai 15-18 jolloin se on dösäkaista. Olen aina miettinyt, MIKSI. Miksi se on bussikaista?

Himassa vapautin koirat alakerran vankeudestaan, otin särkylääkkeen ja tein itselleni vähän aamupalaa. Espresso läikkyi yli, mutta maistui hyvältä. Pikkuhiljaa olo alkoi tuntua ihmismoiselta, kun päänsärky hellitti ja verensokeri kohosi. Aivot lähtivät viimein käyntiin. Joskus on vaan hitaampaa kuin joskus toiste.