In the ever growing list of books that have left an impression on me, The Book Thief went straight to the top when I read it. The book that is a touching story about a girl in early WWII Germany, a girl who picks up a book, learns to read and learns to love books. The story would be touching even without the books. Without the narrator, who just happens to be Death. It would be touching just as the story of a girl who loses her dad to Nazis and her brother on the way to be given away to foster care, because her mom had to hide; her parents were communists. What makes it a spectacular read, is Death as the narrator, and the books, that are like salt in food. Not necessary, but brings out the true flavor.
The common thread begins when the girl’s – Liesel Meminger is her name – brother is buried by the railroad after dying in the train and one of the gravediggers lose their handbook in the snow. Liesel picks up the book, holding on to it like it could bring her brother back. At the time, she doesn’t even know how to read, but she keeps the book as a relic under her mattress until one night her step-father finds it and using the book, he teaches her to read.
That one book, as grave as it is, is the one possession she holds most dear. She reads it over and over again, until she gets her second book: she retrieves a smoldering book from a nazi bonfire, after everyone has already gone. She is overseen by te mayor’s wife, but she stays silent for her own reasons. The true paradise for Liesel opens up as the mayor’s wife invites Liesel to her library, telling her she can come over any time to read. She understand’s Liesel’s love for books and stories and she nurtures it. Liesel is in awe and for a while she can barely breathe.
Liesel and her foster parents are a humane kind of family. People who value people and refuse to hate jews while trying to maintain a balance where they wouldn’t be in danger themselves. The father with his accordion, the mother with her big heart and foul mouth, Liesel with her love of stories. The best friend who takes a swim in the icy river to salvage Liesel’s book. The jewish refugee, who writes his own story on the leaves of Mein Kampf (after painting them white) for Liesel to find and read when she is older.
The book grasps the horrors and fears of little town in Nazi Germany like none I have read before. And I have read quite a few of them, books about that age and time. Anne Frank was almost an obsession to me and visiting her hideout in Amsterdam an almost religious experienvce. Leon Uris with Mila 18, excellent book as well. Corrie ten Boom. And who knows how many others. Most of them haven’t stuck; I can’t remember half of what I’ve read. Only the most powerful reading experiences leave a permanent mark in my mind.
This book about the little book has all the makings of a classic. The extremely compelling storyline, the rich character of Liesel, the human tragedy that comes with the nazi/jew territory, the love of books, for all things. Not jewelry, not coins, not toys. A passion for books and reading and how it all starts and evolves. In the midst of the hardships of Hitler’s reign, of poverty, of missing family members, of the terrors of war. It is Liesel reading to the people in the bomb shelter that calms them all down. It is Liesel reading to the old lady missing his sons, that gives her a wee bit of joy each day. It is the stories that weave the stories. And the biggest stories of all, are our lives.
Quite often I like to watch movies made of books I have likes. Almost as often I am heavily disappointed. Like with the Veronica Roth’s Divergent. It was an ok movie, but the differences just were too much. And the second book-to-movie, Insurgent? The trailer was already so absurd compared to the book, that I completely dismissed the movie. Or like the Shadowhunters. Cassandra Claire’s books weave an awesome captivating world that you just want to dwell in. But the movies and series based on her books? Meh. I watch them simply because they give a tiny Shadowhunter-fix despite the differences.
With this in mind, The Book Thief movie was a really pleasant surprise. Of course you need to simplify things and cut some corners when making a two hour movie from a novel, but this movie made it in a totally classy way. The movie was every bit as powerful of an experience as the book. It captured the atmosphere, the feeling of the story excellently. So for once I can truly honestly say: if you’re not really a reading person, at least watch the movie. It’s a story every person in this western world in the era of Trump et al. should read or watch. Just to *remember*.
Kaimani Sanna Ukkolan kirjoitus ismeistä koulussa jätti mieleeni ihmetyksen. Nimittäin ihmetyksen siitä, mihin tämä maailma taas on menossa. Mieheni tykkää puhua stereotypioista, kuten vasemmistoliberaaleista ja oikeistokonservatiiveista – onhan hän jenkki – ja ennen muuta siitä, miten näm vasemmistoliberaalit levittävät propagandaansa ja pyrkivät eliminoimaan kaiken, mikä on hyvää ja arvokasta tässä maailmassa. Hapatusta, joka hajottaa yhdistämisen sijaan. Aina väännän vastaan, sillä omatkin ajatukseni ovat pitkälti liberaalit, jos kohta oikeistolaiset. Epäilen hänen kuitenkin olevan oikeassa väitteessään. Ainoa vaan, että hän unohtaa politiikan nelijaon, sillä jenkeissä on vain tuo puusilmäinen kahtiajako.
Tämän sanottuani aion sanoutua irti poliittisista termeistä ja tuosta mainitsemastani nelijaosta.
Veganismi. Tuo tämän hetken trendi numero yksi. Päiväkoteihin saakka ulotettu. Valitkoon kukin syömisensä itse ja lastensakin syömiset itse ja kai se on vain oikein, että päiväkodeissakin voidaan tarjota vegaanien lapsille vegaaniravintoa. Muille sitä ei pidä alkaa tuputtaa, sillä ei se sen parempi ideologia ole kuin mikään muukaan, vaikka sitä kuinka perusteltaisiin eläinten oikeuksilla ja sen sellaisella. Se on kuitenkin ismi muiden joukossa, ei normi tai totuus. Ismeille nimittäin on ominaista, että siihen uskotaan tai ei uskota. Yleisesti tunnustettuja totuuksia ismit eivät ole, paitsi ehkä yhteisössä, joka koostuu vain samaan ismiin uskovista.
Ongelma veganismin ja monen muunkin vastaavan nykypäivän ismin osalta on se, että ne markkinoidaan eettisesti ylivertaisena elämäntapana vanhaan verrattuna. On eettisempää (ja kun tutkijat oikein valitaan, myös terveellisempää) syödä vain kasviperäistä ravintoa. Annetaan eläimille elämä. Mitäpä luulet lehmille tapahtuvan, jos maitotalous tai lihatalous romahtaa kokonaan? Pärjäisiköhän ne ihan vaan keskenään luonnossa? Ei niitkään kukaan ilokseen lemmikkeinä pitäisi. Kyllä ne on hyötyeläimiä olleet jo vuosisatoja, jollei -tuhansia. Taitaisi aika äkkiä lehmät kuolla työttömyyteensä, kykenemättöminä hoitamaan itse itsensä. Sitä paitsi, mikä on lehmän luonnollinen elinympäristö? Ja sitten Animalia itkee sitä. Ihan itse aiheutettua.
Ihmiset hyppäävät entistä kiihkeämmin mihin tahansa kelkkaan, joka antaa heille jonkinlaisen merkityksellisen elämän tunteen. Luultavasti tämä on täytettä tyhjiölle, jonka jätti uskonnottomuus. Entisaikaan tuon tyhjiön täytti uskonto, kirkossa käyminen, johonkin suurempaan voimaan uskominen, kirkon sääntöjen noudattaminen. Tieteen ja individualismin nousu valistuksen ajan myötä aloitti tämän jatkuvasti kiihtyvän liikkeen kohti entistä suurempaa agnostikkojen ja ateistien määrää. Ateistien, jotka sokeasti uskovat tieteeseen tai johonkin kivaan ismiin, joka paremmin sopii heidän omaan elämäänsä uskontoa paremmin.
Don’t get me wrong. Olen itsekin hylännyt uskonnon jo jonkin aika sitten, oltuani kymmenisen vuotta fanaattinen ja päälle vielä kymmenisen vuotta epäilevän varovainen ja uskon hiipuessa, uskaltamatta päästää irti, sillä niin hyvin minut oli peloteltu uskomaan. Väitän, että juuri siksi tämän mekanismin niin hyvin ymmärränkin. Silloin nuorena murrosiän painaessa päälle samaan aikaan kun podin vanhempieni eroa äitini aiheuttamine komplikaatioineen, tuli uskonto tavallaan jopa pelastajana elämääni. Sanoisin näin jälkeenpäin, että jollain tapaa oli ehkä kuitenkin parempi olla helluntainuori kuin vaikkapa dokata pahaa oloa pois.
Samaan aikaan uskonto oli kuitenkin myös vallan väline, jollaisena sen tänä päivänä ensisijaisesti näen. Minut pidettiin kurissa “nyt teet Jeesuksen surulliseksi” -mentaliteetilla heti kun minuun oli iskostettu, että Jeesus rakastaa minua niin paljon, että on minun velvollisuuteni rakastaa takaisin. Sitä paitsi, jos en rakastaisi, jäisin rannalle kun Jeesus tulee takaisin ja paha minut silloin perii, kirjaimellisesti. Erään kerran neljäntoista vanhana tulin kotiin koulusta, eikä siskoa näkynyt missään, kukaan ei vastannut puhelimeen äidin (uskovaisella) työpaikalla, eikä ukkinikaan ollut kotona. Elin muutaman paniikinhetken peläten, että nyt se on tapahtunut.
Jokainen ismi käyttää jonkinlaista pelottelutaktiikkaa sitouttaakseen ihmiset siihen. Jos ei muuta niin syyllistämistä siitä, miten et ole hyvä ihminen, jos syöt eläintä. Ja sehän tepsii nykyihmiseen. Ihan niinkuin minustakin tuli oikein tosihyvä uskova tuon paniikkikokemukseni jälkeen, ei tarvita kuin video tai pari eläinten huonosta kohtelusta (oli se sitten todellista tai ei) ja hupsista, taas saatiin joukkoon yksi vannoutunut vegaani.
Tässä kohden pahoitteluni kaikille, tarkoitukseni ei ole pureskella vain vegaaneja, se nyt vain on oiva esimerkki. Tarkoitukseni ei ole pilkata kenenkään uskomuksia – tiedän kokemuksesta, miten todellisia ja elämään parantavia ne voivat olla. Yritän näyttää, että pohjimmiltaan nykypäivän ismi on vain variaatio vanhan ajan ismeistä, joita uskonnoiksikin kutsutaan.
Toinen tämän päivän ismi on feminismi. Hassuinta feminismissä minusta on, että samaan hengenvetoon puhutaan sukupuolettomuudesta ja naisten oikeuksista. Joulun aikaan sain tuolla Stadissa kävellessäni ranteeseeni sellaisen pinkin #tyttöjenpuolesta rannekkeen, kun feissari onnistui minut pysäyttämään hetkenä jona en ollut varuillani. Ei sitä joka hetki jaksa olla varuillaan. Olin nähnyt heitä ennenkin toki, ja onhan tuo hashtag kiertänyt facessakin. Ajatukseni asiasta ovat kahtiajakoiset. Toisaalta, juu, tytöt monessa maassa ovat yhä varsin sorrettuja ja eriarvoisia kuin pojat. Toisaalta, ei asia ole niin yksipuolinen. Otetaan vaikka nuo Afrikan armeijoihin värvättävät pikkupojat. Olen kaikkien lasten puolella. Niin tyttöjen kuin poikien kuin niiden, jotka ei identifioidu kummaksikaan.
Ajatuksena ihmisten tasa-arvoisuus on hieno. Jokainen ihminen on tasa-arvoinen ihmisenä. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla samanveroiset mahdollisuudet elämään, as in mahdollisuus tehdä omia valintoja, vapaasti. Tasa-arvo ei tarkoita tasapäisyyttä. Se ei tarkoita sitä, että kaikilla pitää olla mahdollisuus samaan elintasoon, samaan palkkatasoon, samoihin omistuksiin. Kaikki ei synny samoin lahjoin, samalla älykkyydellä, samaan yhteiskunnalliseen luokkaan tai asemaan. Sillä niin paljon kuin suomalaiset haluavat toisin uskoa, meilläkin on luokat. Ja se on vain luonnollista, sillä yhteiskunta ei valitettavasti pelaa tasapäisyydellä ja luokattomana.
Ajatuksena miesten ja naisten tasa-arvo on hieno. Se kuitenkin itsessään jo perustuu perinteisille sukupuolirooleille ja perinteiselle sukupuolijaottelulle. Okei, yhteiskuntamme yhä perustuu sille, mutta feminismi puuttuu vain yhteen ainoaan aspektiin. Naisten asemaan. Feminismi on sovinismin vastakohta ja sellaisena aivan yhtä kapeakatsantoinen. Ilman sovinismia ei ole feminismiä. Itse jättäisin omaan arvoonsa nämäkin ismit ja lähtisin liikkeelle ihmisyydestä. Se kuitenkin edellyttäisi, että kumpikin osapuoli tiputtaa sen isminsä ja näkee ihmisen ihmisenä, ei miehenä tai naisena ja sen vuoksi johonkin tiettyyn rooliin tai asemaan sidottuna.
Nyt en ollenkaan sano, että haluaisin poistaa mieheyden tai naiseuden. Sanon vain, että sen ei pitäisi olla se vaikuttava tekijä yhteiskunnallisesti. Minusta on hienoa, että on naisellisia naisia – minusta on hienoa olla sellainen itse – ja että on miehisiä miehiä – jollainen minulla on miehenä – mutta sen ei pitäisi vaikuttaa mihinkään yhteiskunnallisesti. Olenhan itsekin miesvaltaisella alalla töissä. Se nyt sattuu olemaan oma intressini. Olen naisellinen nainen, vaikka teininä luin Tekniikan Maailmaan SinäMinän sijaan, enkä aikuisenakaan ole ikinä päässyt naistenlehtien makuun. Yäk. Minä olen kuitenkin vain yhdenlainen nainen.
Sukupuolisuus on vain yksi asia, mutta iso sellainen. Tiedekin jo tietää, ettei se ole niin yksinkertaista kuin että mitä sinulla on jalkojen välissä. Tiedekin tietää, että aivot ovat isommassa roolissa sukupuolen määrittäjinä. Transsukupuolisten aivot ovat rakenteeltaan lähempänä sen “väärän” sukupuolen aivoja kuin syntymäsukupuolen aivoja. Usein jotain siltä väliltä, mikä vahvistaa käsityksen siitä, ettei tämä kahtiajaottelu ole ihan niin absoluuttinen kuin mitä sukupuolielimet antavat ymmärtää. Jonkun mielestä se on evolutionaarinen “virhe”, toisen mielestä se on vain inhimillinen ominaisuus. Onko sillä lopultakaan väliä? Oleellista on, että niin on.
Minua jaksaa hämmentää se, miten voimakkaasti ihmiset yrittävät kontrolloida muita ihmisiä. “Koska minun ismini mukaan lihansyönti on väärin, pitää kaikkien muidenkin lopettaa lihansyönti.” “Koska minun ismini mukaan transseksuaalisuutta ei ole, ei kukaan tässä maailmassa voi olla transseksuaali. Sitä vastaan pitää taistella.” “Koska minun ismini mukaan homous on syntiä, ei heille voi suoda samoja oikeuksia kuin heteroille. Muuten minun heterosuhteeni likaantuu.” Mitä ihmeen väliä sillä on kenellekään, jos joku elää ja uskoo eri tavalla kuin sinä?
Muslimeja ei haluta länsimaihin, koska he ovat agressiivisia uskontonsa kanssa. Kristityt (paitsi ne fanaattisimmat herätysliikeuskovat ja Amerikan keskilänsi) ovat lakanneet sitä olemasta, sillä se on uskontona enimmäkseen jo väljähtänyt, ainakin täällä. Muslimit ovatkin noin 600 vuotta kristittyjä jäljessä, onhan uskontokin juuri sen verran kristinuskoa nuorempi. Samaan aikaan täällä ihan länsimaissa sikiää lähes yhtä agressiisivia ismejä, jotka pyrkivät leviämään sisältä käsin. Väkivalta ei tosin ole fyysistä vaan henkistä.
Ihminen ihmisenä. Miksei me ihmiset voitaisi vain hyväksyä sitä, että me ollaan erilaisia. Koittaa tulla toimeen ja lakata tuomitsemasta ja kontrolloimasta muita. Mitä sillä on sinulle väliä, jos naapurisi onkin homo? Miten se sinun elämääsi vaikuttaa, jos työkaveri uskookin eri tavoin kuin sinä? Jos jokainen ottaisi tästä onkeensa, eikä yrittäisi tuputtaa omia uskomuksiaan muille, olisi täällä maailmassa niin paljon parempi elää. Ismejään ei tarvitse unohtaa, mutta sen evankelioinnin voisi jättää väliin. Ihan kuten et itse halua kuulla vaikkapa Jeesuksesta, ei muutkaan ehkä halua kuulla veganismista. Elä ja anna elää.
Suomalaiset ei tunnetusti tee small-talkia (harkittu joskin ehkä huono anglisismi), enkä minäkän ole poikkeus. En puhu, jollei ole jotain asiaa. Toisaalta, karjalainen veri minussa saa aukomaan suuta silloinkin kun muut pitäisivät sen kiinni. Höpisen höpinöitäni niin tutuille kuin tuntemattomillekin suht estoitta.
Tänä aamuna tulin jälleen miehen kyydillä Sörkkään saakka, missä ensimmäinen stoppini oli tuttuun tapaan Picnic. Tilasin latten tupla-espressolla, mihin täti tiskin takana sanoi, että se tulee aina tuplana, haluanko vielä enemmän kahvia. Tuumasin, että kyllä se normitupla riittää, muuten ehkä tärisen loppupäivän kuin sähköjänis. Höpöteltiin vielä sitä sun tätä ja jätin tädin hymyilemään, hymyilin sämpylänväsäjällekin ja lähdin latteni kanssa kohti metroa hyvällä mielellä.
Sörnäisten metroasemalla soi aina blues, tai ainakin jotain. Tänä aamuna siellä soitteli taitava viulisti, yleisönään yksi yksinäinen (tai mistä minä tiedä onko hän yksinäinen, yksin nyt kumminkin siinä seisoi) nainen. Jostain syystä meidän katseet kohtasi ja nainen hymyili minulle jammaillessaan viulun tahtiin. Hymyilin takaisin ja olisin ehkä jäänyt seuraksi jamittamaan jollei olisi ollut kiire töihin. Aamuni oli myöhäinen jo muutenkin.
Niin pienistä sitä tulee hyvälle mielelle! Ja ilmaistakin se on! Hymy ja ystävällinen sana.
PokemonWent
Siinä missä nuoriso kokeili ja varsin nopeasti hylkäsi PokemonGo:n, jäi sangen moni junnu ja sennu pelaamaan, osa liki fanaattisesti. Itsekin pelailin läpi syksyn ja juhlaeventtien, mutta nyt, nyt on iskenyt kyllästyminen. Ehkä viimeinkin, mutta se muodostui minullekin eräänlaiseksi addiktioksi (tupakan tilalle), joten aika läpeensä sai kyllääntyä ennen kuin ei enää huvittanut.
Eventit toi peliin jotain uutta hupia, mutta uudenvuoden jälkeen se on taas ollut sitä samaa kanaa ja rottaa, eikä mitään kivaa missään. Kännykän akku kiittää siitä, etten pelaa. 90% jäljellä työpäivän jälkeen vs. 35% tai jotain.
Jonotuksesta
Suomalaiset ovat ihmejonottajia. Elielin aukiolla sen näkee niin selvästi, kun jengi venaa dösää. Sievästi jonossa jo kauan ennen kuin bussi ajaa laituriin. Siitä saakka kun ensimmäinen jonottaja asettuu juuri siihen kohti, missä bussin etovi on, kun se laituriin viimein asettuu.
Tuossa jonottamisesaa on jotain suunnattoman ärsyttävää, joten itse kieltäydyn asettumasta jonoon ja rauhallisesti asteleb bussin ovea kohti sieltä jostain suvusta, jonon välistä. Ihan varmasti kaikki pääsee kyytiin! Ei siellä tarvii varata sitä paikkaa valmiiksi!
Bussikortinlukijat
Viime aikoina vanhanmalliset HSL:n lipunlukijat on olleet epäkunnossa melkein yhtä usein kuin kunnossa. Mikäs siinä, eipähän tarvii matkaansa maksaa, mutta jotenkin sitä väkisinkin miettii, kuinka ison tappion HSL siinä tekee. Vai lieneekö isoimmalla osalla aikaa ladattuna kortille enivei. Mene ja tiedä.
Kun täällä meidänkin kotona bunkkaa kahdesta kolmeen teiniä, kukin omalla tavallansa aikuistumis- ja itsenäistymishaasteittensa kiemuroissa, joutuu vanhemmatkin koville, jos kohta teinitkin. Itsenäisyteen kasvaminen on kova koulu. Ei edes sen vuoksi, etteikö vanhemmat auliisti – ainakin meillä – olisi sitä vapauttakin antamassa, mutta kun se pirulainen kulkee käsi kädessä se vastuun kanssa ja sekös se on teineille vaikeaa.
Totta hemmetissä nuorta vituttaa, kun mutsi on jatkuvasti jankkaamassa koirien viemisestä, tiskikoneen tyhjentämisestä, huoneen siivoamisesta, suun siistimisestä, kotiintuloajoista, ja kouluunkin hittolainen komentaa, ihan joka päivä! Kyllähän sen kuuluukin alkaa jossain vaiheessa ottaa pannuun, jotta sieltä himasta joskus haluaisi lähteä pois. Se vaan on se, kun näin vanhemman näkökulmasta sitä koittaa varmistaa, että se untuvikko putoaa jaloilleen tai nousee siivilleen – ihan kuinka vaan – kun kotoa pois muuttaa.
Kotona se on niin helppoa, mennä kinumaan vanhemmilta rahaa (eri asia on, saako sitä), kun eihän se kuukausiraha mihinkään riitä. Ja mitenniin siitä seuraa sanktioita ja kuukausirahan vähennyksiä, jos ei nyt aina niitä koiria jaksakaan viedä, eikä ne tiskitkään niin huvita? Eihän niistä lautasista ollut kuin yksi minun käyttämäni! Sehän on niiden vanhempien TEHTÄVÄ antaa teinille rahaa ihan vain siitä ilosta, että teini on olemassa! Kuten yksi näistä tulevaisuudentoivoistamme taxvärkkipäivästä tuumasi: “Sä vaan annat mulle kouluun vietäväks sen 15 euroo ja mä nukun himassa.” Siis, että mitä? Teini tuli meidän toimistolle ja teki kuustuntisen päivän.
Kun sitten seuraavana aamuna ärjäisin jälleen siitä kouluun ehtimisestä, oli teinin mariseva vastaus: “Hyvähän sun on, kun teillä on niin hyvät oltavat siellä töissä, on karkkii ja limsaa ja jätskii ja kaikkee. Voinks mä vaan tulla sinne koulun sijaan?” Ei tainnut työpäivä olla tarpeeksi raskas 😉 Toisaalta, siinäpähän sain taas hyvän tilaisuuden sanoa, että käy se koulusi hyvin, niin ehkäpä eräänä päivänä sinäkin voit olla työpaikassa, jossa oikeasti viihdyt!
Se on haasteellista se aikuiseksi kasvaminen, kun vanhempien seinien sisällä ottaa päähän niin paljon, että tekisi vaan mieli jäädä sänkyyn makaamaan, ja sitten se mutsi vielä sanoo, ettei sillä pelillä omilleen muuteta ennen kuin on sen kahdeksantoista, eikä äiti voi enää estää. Ei se auta selittää, että mutkun täällä ahistaa, omillani minä kyllä hoidan asiani. Se on osa sitä aikuisuutta ja henkistä kypsyyttä, että hoitaa vastuunsa silloinkin kun ei yhtään tekisi mieli koska elämä on väärin. Elämä vaan ei aina ole oikein. Oikeastaan se on aika harvoin juuri siten kuin itse haluaisi. Ja niin kauan kuin en sitä vastuunottoa täällä kotona näe, on turha haaveilla omasta tuvasta ja omasta luvasta.
Mies on joskus sanonut, että minä olen teineilleni huono esimerkki, kun teen niin paljon etätöitä. Olen itse erittäinkin eri mieltä, sillä itsepähän olen hankkinut sellaisen osaamispääoman, että olen pystynyt sellaisen työpaikan itselleni saamaan, joka tämän mahdollistaa. Totta on, että elämäni voi sivustakatsojalle näyttää sluibaamiselta, kun en toimistolle joka päivä vääntäydy, mutta työ kun ei ole paikka. Ja muuten, joka aamu vääntäydyn pystyyn tunnin pari ennen kuin minun tarvitsisi edes silmiäni aukaista, koska yhä vaan koitan auttaa teinit hereille, kun tiedän miten vaikeaa se on. Ei, siihen ei ole auttaneet koulun sanktiot eikä kodin sanktiot.
Toivon, että hiljalleen siihen auttaa, nyt ensin vanhemmalla ja sitten myöhemmin nuoremmallakin (keskimmäisellähän ei tätä ongelmaa olekaan) tietoisuus, että niin kauan kuin ei ajallaan kouluun päädy, ei ole toivoakaan omilleen muuttamisesta.
Se on nääs niin, että minä en suosi sosialismia. Heikoista ja vähäosaisista pitää pitää huoli, mutta jos yhtäkkiä kaikki alkaa olla heikkoja ja vähäosaisia “koska en saa sitä työtä minkä haluan”, “koska koulunkäynti ei sovi minulle”, “koska en vaan tiedä mitä tahdon”, “koska yhtä hyvin voin elää sossun tuella, kun se kerta on tarjolla”, on homma pahasti pielessä. Tiedän välittäneeni lapsilleni työnteon ja oman elämän vastuun arvoja. Nyt vain odotan, että he kasvavat henkisesti tarpeeksi elääkseen niiden mukaan, ja odotellessani potkin heitä persuksille, jos ei hommat muuten hoidu.
Jokaisella on vaikeat aikansa, mutta aikansa kaikella. On aika potea masennusta ja on aika päästä siitä ulos. On aika olla lapsi ja on aika kasvaa aikuiseksi. On aika elää vanhempien vastuun alla ja on aika ottaa vastuu omasta elämästään. Muuten, mitäpä luulette, että lapsilleni olisi tapahtunut, jos olisin antautunut omien ahdistusteni vietäväksi näiden vaikeiden viime vuosieni varrella ja heittäytynyt työkyvyttömänä sänkyyn makaamaan? Aika heikoilla olisivat. Tiedän minäkin jotain siitä tunteesta, että haluaisi vain nukkua, ainakin pari vuotta tai jotain. Mutta se on tehtävä, mikä on tehtävä ja sillä hyvä. Silleen tämä maailma pyörii, vaikka olisikin kurjaa.
Yksinkertaistetusti: Velvollisuudet hoidetaan, oli se sitten ensisijainen velvollisuus kuten koulu tai työ tai toissijainen kuten koirien hoitaminen tai huoneen siivous. Eri asia on sitten se, että järjestää asiansa niin että jaksaa ne velvollisuutensa hoitaa. Huolehtii vapaa-ajastaan ja unestaan ja mahdollisesti järjestelee työnsä/opintonsa mahdollisimman vähälle stressille sen puitteissa kuin mahdollista on. Se on niinikään vastuunottoa itsestään, että tuntee rajansa ja huolehtii jaksamisestaan mahdollisuuksien rajoissa.
Avun pyytäminenkin on vastuullisuutta. Apu ei kuitenkaan tarkoita vastuuvapautta. Kuten vaikkapa jos minä pyydän muuttoapua, ei se tarkoita sitä, että minä sitten lähden kahville ja kaverit hoitaa kotini muuton (ellen ole tilannut avaimet käteen -muuttoa tai ole itse sillä tavoin syystä tai toisesta kykenemätön, etten oikeasti kykene laatikoita ja huonekaluja nostelemaan). Vastuunkanto ei tarkoita ettei ikinä tarvitsisi apua, mutta avunpyyntö ei ole vastuunsiirto. Teineille tämä on vielä vähän veteenpiirretty viiva. Minun tehtäväni on auttaa terävöittämään se.
Koskelan sanoin: “Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.” (Väinö Linna, Tuntematon sotilas)
Floridassa asuva jenkki-tuttavani kysäisi juuri, kuinka pitkä päivämme tällä hetkellä on. Piti ihan tarkistaa Forecan sivuilta. Se on Helsingissä tänään 7h ja 37min. Tiettävästi aurinko on tänään noussut klo 8:45 ja laskee klo 16:22. Ei sillä, että tänään siitä näkisi pilkahdustakaan, sillä taivas on tiukan pilviverhon peitossa ja vettä ripsottelee tasaiseen tahtiin tehden maailman hengenvaarallisen liukkaaksi. Kaikkialla on jäätä ja jään päällä vettä. “Aamun” koiralenkillä (päivänvalon ollessa jo parhaimmillaan noin puolilta päivin) liukastuin ainakin kolme kertaa, joskin vain kerran syleilin äitimaata jäineen.
Eilen oli toista. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lämmittäenkin hieman. Jää oli jäistä, eikä ihan niin liukasta, vaikka asteet olivatkin himpun verran plussan puolella. Nautin keväisestä auringosta, vaikka onkin vasta tammikuu, sillä olin liikkeellä keskellä päivää Tapaamisesta toiseen. Jätin auton kadunvarteen kotiin tullessani, sillä mies oli vielä lähdössä liikkeelle, eikä halunnut yrittää luistella autolla tuota pihatietämme alas. Siinä on monet kerrat viime päivinä meinattu luistaa päin naapurin lamppuja, pihakaivoa tai roskiksia ja postilaatikoita. Paljonhan siinä ei meinaan tehdä, kun auto luisuu vaan holtittomasti jäällä alaspäin painovoiman ansiosta. Ja sitten sitä vaan toivoo, ettei siellä kadulla ole autoja tai ihmisiä, jos ei se oma auto pysähdykään.
Siitä kun kävelin kotiin pihatien viertä, märällä nurmikolla astellen, lintujen laulaessa ja auringon paistaessa, tuntui ihan keväältä. Kuulosti ihan keväältä, tuoksui ihan keväältä ja näytti ihan keväältä. Tammikuu kulkee kohti loppuaan ja vielä olisi helmikuu lusittavana ennen kuin kalenteri virallisesti väittää kevään tulleen, eikä kukaan voi tietenkään tietää, mitä helmikuu ja toisinaan jopa maaliskuu tuo tullessaan. Sieltä voi vielä tulla vaikka mitkä hirmupakkaset ja metrin verran uutta lunta. Maaliskuussa tosin viimeistään alkaa aurinko jo sulattaa lumia tehokkaasti ja sitten sataa ja on mutaista.
Päivä kuitenkin pitenee monta minuuttia joka päivä. Kevättä kohti kuljetaan, että kohina käy. Eihän tuo 7h37min. vielä järin pitkä ole, mutta onhan se nyt jo ihan toista kuin vaikka vain pari viikkoa sitten. Päivä tuntuu päivältä jo, vaikka yhä aurinko nousee vasta työpäivän jo alettua ja laskee ennen kuin se on vielä edes päättynyt. Tai no, onhan tuo 7 minuuttia pitempi jo kuin virallinen työaika, mutta lounastaukoa ei ole laskettu mukaan. Ei aikaakaan niin jo ollaan kevätpäivänseisauksessa ja valoa on taas enemmän kuin pimeää.
Eilisessä auringonpaisteessa mielialakin nousi uusiin sfääreihin pimeiden talvipäivien jäljiltä. On kai se aurinko tässä näyttäytynyt jonkin kerran talven aikana ennenkin, mutta niin matalalta se tuon horisontin on pyörtänyt, ettei se ole oikein edes tuntunut miltään. Tammikuun kuulaita pakkaspäiviä auringonpaisteineen ei ole kovin monta kuitenkaan nähty, sillä ensinnäkin lämpötila on sahannut kuin epävakaan mieli ja toiseksi harmaa pilvipeite on ollut paljon tutumpi näky. Eilen tunsin auringon ihollani, eilen tunsin kevääntulon. Pieni osa minusta heräsi heti horrokseta, jos ehkä vain pieneksi hetkeksi, sillä kuuden aikaan koiralenkillä oli taas jo ihan pilkkosen pimeää ja mieleen hiipi taas “ääh”.
Tarvitsen aurinkoenergiaa elääkseni. Kirkasvalolamppu on vain bland excuse of a korvike at best. Talven pimeät päivät ovat raskaita ilman mitään muita erityisiä syitäkin ja kun sitten elämä tarjoilee kaikenlaista stressiä siihen päälle – kuten tuleva muutto (taas) ja muutama muukin asia – tuntuu kuin jalat olisivat lyijyä ja sängyssä vastustamaton magneetti. Viime vuosina jotenkin tuntuu kuin aurinko olisi ollut kortilla kesäisinkin. On ollut kylmää ja sateista läpi vuoden ja aurinkokennoilla toimivat akkuni hiipuvat, kun ei kunnon latausta saa ollenkaan. En tahdo aurinkoa pilvipalveluna vaan ihan lokaalisti on-prem!
Tänään on taas mielikin väsyneempi ja harmaampi kuin eilen, kun tuo sää on taas tuollainen. Mieskin sanoi, että Saturdayn sijaan tätä päivää pitäisi kutsua Nastyrdayksi. Onneksi ei tarvitse paljon ulkona nenäänsä näyttää ja illalla pääsee saunaan. Kevääntuloa odotellessa.
In the ever growing list of books that have left an impression on me, The Book Thief went straight to the top when I read it. The book that is a touching story about a girl in early WWII Germany, a girl who picks up a book, learns to read and learns to love books. The story would be touching even without the books. Without the narrator, who just happens to be Death. It would be touching just as the story of a girl who loses her dad to Nazis and her brother on the way to be given away to foster care, because her mom had to hide; her parents were communists. What makes it a spectacular read, is Death as the narrator, and the books, that are like salt in food. Not necessary, but brings out the true flavor.
System Failure for the Masses 