Alkukevät on vähän sellaista vuoristorataa. Vuoroin on upeita aurinkoisia päiviä, vuoroin tuiskuttaa uutta lunta tupaan. Eilen ajeltiin alkuiltapäivästä asuntoon, jossa isovanhempani asuivat kuolemaansa saakka, jossa vietin lapsuudestani leijonanaosan, jossa isäni kasvoi aikuiseksi, jonka nyt omistaa isäni ja johon meidän olisi tarkoitus muuttaa noin kuukauden kuluttua. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ääneen siinä ajomatkalla hämmästelin sitä, miten korkealle se aurinko näin maaliskuun alussa jo kipuaa.

Jäin siinä pohtimaan sitä sitten, että koko sanonta siitä, miten aurinko kiipeää korkealle, on aika outo. Jäänne ajalta, jolloin maa oli pannukakku ja aurinko kiipesi kupolia pitkin ylös? Toisaalta, en kyllä keksinyt parempaakaan ilmaisua sille. “Miten kiva tämä maapallon asento on jo näin keväällä, kääntäen meidät täällä pohjoisessakin mukavasti enempi kohti aurinkoa, niin että aurinko paistaa komeasti keskitaivaalla!” Tai jotain. Aika kömpelöä. Antaa auringon siis kiivetä vaan.

Vietettiin siis eilinen päivä – heti kun oltiin ensin revitty hitaasti mutta varmasti viime päivien aikana levinnyt jääkaappi-kaappi kokonaan paloiksi ja asetettu jääkaappi Ikean sokkelin päälle – faijan ja vaimonsa apuna tuota aiemmin mainittua asuntoa setvien. Se on jotenkin epätoivoinen projekti ja meidän muka pitäisi sinne päästä muuttamaan kuukauden kuluttua! Tosikoinen tuossa yhtenä päivänä laskeskeli, ettei ole koskaan elämässään asunut missään yli kahta ja puolta vuotta. Lapsparka. Isoäitini asui tuossa samassa asunnossa 60 vuotta ennen kuin kuoli. Tavaramäärä on sen mukainen.

Ei kyllä käy kateeksi isää. Lapsuudenkotiaan purkaa, ja tavaraa on oikeasti enemmän kuin Pelastusarmeijan kirpputorilla. Roinaa. Viiskakkosen aikataulu sukkalaatikossa. Lehtileikkeitä ja tyhjiä rasioita. Ja paljon kirjoja. VHS-kasetteja metreittäin. Tauluja ja huonekaluja. Purkkeja ja purnukoita. Eikä isä hennoisi luopua mistään. Ei käy kateeksi itseäni ja siskoani, kun aikanaan joudutaan käymään isän jäämistö läpi. Tavaramäärä senkun kumuloituu.

Ei tätä kamaa meilläkään ole mitenkään ihan vähän. Omasta mielestäni ei mitään ylimääräistä kuitenkaan. Lapsilleni sanoin eilen autossa kotimatkalla, että sitten kun minä kuolen, en halua heidän sentimentalisoivan tavaroita – ottavat sen, mitä tarvitsevat ja mitä omaehtoisesti haluavat muistoina säilyttää ja heittävät hyvällä omalla tunnolla loput kierrätykseen. Ja mitä ei voi kierrättää, voi polttaa juhannuskokossa. Teininäkökulmasta tämä oli itsestäänselvyys, mutta mieli muuttuu (vähän), kun ikää karttuu ja vanhemmat alkaa kuolla.

Siellä siis kuitenkin eilispäivä tyhjennettiin kaappeja ja roudattiin huonekaluja ja sitä sen sellaista. Joskus vaille neljän alkoi kaikilla olla jo nälkä, joten tilasin muutaman pizzan Pizza-Onlinen kautta. Lähellä on ravintola, joka kuljettaa kotiin perus-pizzan ja -kebabin lisäksi myös mm. intialaista ruokaa. Jibii! En tiedä kuljettaako Chinaman sinne asti – sieltä olen täällä päin pääkaupunkiseutua muutaman kerran lounasta tilannut – mutta ainakin saan intialaista tarvittaessa himaan saakka. Aina ei jaksa itse kokata.

Tänään on uusi pirteä aurinkoinen pakkaspäivä. Aurinko lämmittää päivällä mukavasti, mutta yöllä on kylmä. Tänä aamuna heräsin jälleen kylmään kotiin, ilman lämmintä vettä. Esikoinen tuli pyyhe ympärillään meidän makkariin joskus kukonlaulun aikaan herättyään varta vasten vielä normaaliakin aikaisemmin ehtiäkseen käydä suihkussa. Vain todetakseen, ettei lämmintä vettä tule. Ja patterit on kylmät. Arvelin, että se lämminvesipumppu on taas jämähtänyt. Arvelin, että yöllä on ollut sähkökatko. Ei siihen tarvita kuin sekunnin murto-osan katko niin se pumppu jo jumahtaa.

Aivoni askaretelivat aiheen kimpussa esikoisen poistuttua, enkä oikein kunnolla osannut enää nukkua, vaikka heräsinkin sitten reilua tuntia myöhemmin unesta, jossa meillä oli kaksi Meggieä, joista toinen oli flegmaattinen ja jouduin syöttämään sitä lusikalla, ja toinen näytti kissalta ja vilisti ympäriinsä. Ensitöikseni kävelin alakertaan pannuhuoneeseen ja totesin pumpun toimivan, mutta öljypolttimen näyttävän kylmää. Vikatilavalo paloi polttimessa. Yritin käynnistää sitä uudestaan, mutta aina se tipahti vikatilaan.

Koska mies ei usko minun vianselvitykseeni, kävi hänkin poltinta ihmettelemässä, jahka kahvin jälkeen nousi ylös. Mies kävi myös mittaamassa öljysäiliön öljymäärän. Vastahan meille reilu viikko sitten tuotiin tuhat litraa öljyä. Olisi aika outoa, jos se olisi jonnekin kadonnut. Mutta tulipahan tarkistettua. Siellä sitä oli säiliössä, ihan kuten pitikin. Mies soitti talon omistajalle, joka valtuutti kutsumaan huoltomiehen. Niin, vastahan se poltin on tuolla kolmisen vuotta ollut, eikä sitä ole kertaakaan huollettu. Tai no, ei ollut, ennen tätä päivää. Nyt se on huollettu ja pörisee taas iloisesti.

Tämä on jotenkin tragikoomista, että muuttoon on noin kuukausi ja kaikki leviää nyt. Tai no, kaikki ja kaikki, mutta jo se, että jääkaappi-kaappi ei jaksanut muuttoon asti, pakastelokeron ovi ei jaksanut muuttoon asti, öljypoltin ei jaksanut muuttoon asti, eikö öljykään riittänyt muuttoon asti, tuntuu jotenkin practical jokelta. Ehkä kohtalo yrittää tehdä muuttamisen täältä jotenkin henkisesti helpommaksi, aiheuttamalla tänne ongelmia. Ei tule ikävä öljylämmitystä. Eikä tätä jääkaappia täällä. Monta muuta asiaa jään kaipaamaan kyllä.

Pakkasesta selviää pukeutumalla lämpimästi. Jäästä selviää nastakengillä. Lumesta selviää lapiolla. Joo joo. Jos nyt vaikka aloitetaan siitä, että nenäni on verillä (sisältä), koska kuiva pakkasilma ja näin (keski-Euroopan) kevään korvilla Suomeenkin virtaava siitepöly. Ja peffa on mustelmilla, koska kosketukset jään kanssa (ennen nastakenkiä). Ja hiukset on pesemättä, koska ei ole lämmintä vettä, koska öljy loppui, koska ylitäyttöesto kaite temppuili syksyllä ja salli vain tuhannen litran täytön, vaikka ihan varmasti säiliössä ei ollut melkein kahta tonnia ennestään. Näpitkin on jäässä, kun kädetkin joutuu pesemään jääkylmällä vedellä. See what Iäm gettin’ at? Vihaan pakkasta, jäätä ja lunta.

Jotenkin olin tästä talvesta selviynyt aika minimaalisella vitutuksella aina tähän viikkoon saakka. Ehkä se on taisteluväsymystä. Ehkä kevään odotusta. Ehkä sitä, kun jo tuossa saatiin hienoinen tuulahdus kevättä ja sitten kaikki jäätyi taas. Tai ehkä ihan vaan sitä, että kun s(h)ataa, s(h)ataa s(h)aavis(h)ta kaataen ja kaikki  leviää kerralla. Tai siltä ainakin tuntuu.

Maanantaiaamuna luisuttelin autolla pihatietä alas kohtalaisen onnistuneesti, aikaisin aamulla. Vein miehen junalle. Myöhemmin luisuttelin pihatietä alas peffallani, kun kengät luistivat alta. Syleilin jäätä tuolla kovan onnen koiralenkillä neljä kertaa. Pituutta lenkillä oli ehkä 400 metriä. Kiroilin sitä jo Facebookissakin, jolloin kommentteihin alkoi sadella Icebug-hehkutusta. Niillä on melkoisesti hintaa siihen nähden, etten minä normikeleillä kuitenkaan ihan tolkuttomasti luistele. Tuumasin jo, etten minä sellaisia varmaan osta.

Iltasella käytiin tosikoisen kanssa etsimässä hälle simmareita Budget Sportista. Siinä oli heti oven vieressä Icebugeja tarjouksessa. 110 euroa, sellaiset puolisäärinilkkurit. Ohitin kengät, tuumaten jälleen, että enköhän minä hengissä pysy ilmankin. Sillekin rahalle keksin muutakin käyttöä. Mentiin siitä vielä Cittariinkin, muille asioille, jolloin ihan piruuttani sitten kuitenkin vielä tsekkasin kenkäosaston sielläkin. Haltin Drytech nastanilkkurit huutelivat minua ja sellaiset siitä itselleni ostinkin. Icebugeja halvemmat ja saanpahan taas olla erilainen kun en ostanut mainstreamia.

Iltasella juttelin miehen kanssa puhelimessa – hän siis työmatkalla, luonnollisestikin kun kotona kaikkea tapahtuu – ja kehuin noita nastakenkiä, joita illan koiralenkillä testasin. Mies kysyi, joskos niitä olisi ollut hänenkin kokoaan ja muistelin nähneeni siellä miestenkin malleja, joten lupasin palata katsomaan ja ostaa hänellekin sellaiset, jos vaan kokoa löytyy.

Tiistaiaamuna luisuttelin taas autolla pihatietä alas, sillä kertaa jo niin uskomattomalla tavalla pitkin pientaria, että jätin sitten illalla auton kadunvarteen. Pihatie pitää aurata ja hiekottaa. Ja auto tarvitisi uudet nastarenkaat. Auraaminen on hiukka vaarallista sen jään takia ja hiekkakasa pihalla on umpikovassa jäässä. Esikoisen meinaan laittaa lumitöihin, tosikoisen piti hoitaa hiekotus, mutta siihen tarvittaneen plan B eli hiekkasäkki. Renkaat? Ensi talveksi.

Piipahdin siellä Cittarissa ostamassa toisen jäljellä olleista miesten nastakenkäpareista – sattui kuin sattuikin olemaan ainakin numeerisesti oikeaa kokoa – ennen toimistolle menemistä  ja ajoin auton Käpylän junaparkkiin (koska en tajunnut, että olisin varmaan yhtä hyvin voinut ajaa Kaisaniemen rantaan saakka) ja löysin tieni junalle ja kaikki meni hyvin. Iltasella, kotimatkalla, ei homma sujunutkaan ihan niin suoraviivaisesti. Vihaan juniakin. P-junat ja I-junat ja mitä nyt kaikkea. Toinen kiertää toiseen suuntaan ja toinen toiseen suuntaan. Onneksi hogasin tämän ENNEN kuin hyppäsin P-junaan maisemakierrokselle lentoaseman kautta.

Tänä aamuna heräsin kylmässä talossa. Kylmässä makuuhuoneessa, siitäkin huolimatta, että ikkunat oli kiinni. Vasta kun olin jo matkalla suihkuun, alkoivat piuhat päässäni yhdistyä ja kokeilin patteria. Kylmä. Kokeilin toistakin ja kolmattakin. Kylmiä kaikki. Muistin sen kurluttavan äänen, joka jostakin putkesta kuului kun tosikoinen oli toissapäivänä suihkussa. Öljy loppu. Ei lämmintä vettä. Ei lämmitystä. Tätä ei tule ikävä, kun muutetaan sinne kaukolämmön piiriin.

Viime syksynä tilasin pari tuhatta litraa öljyä, mutta saatiin vain tonni. Ja nyt on öljy loppu. Tein tilauksen ST1:lle, 1-6 arkipäivän kuluessa tulee öljyä, mutta tuo jäinen pihatie-mäki. Ei se öljyauto pääse edes ylös öljyä toimittamaan, jollei saada sitä pihatietä hiekotettua. Niin, ja tänään tarvii hakea sitten kanistereilla täytettä säiliöön. Onneksi mies tulee illalla himaan, sillä minä en jaksa pidellä niitä kanistereita ylhäällä niin että saisin öljyn kaadettua tankkiin.

Ehkä se mies saa rautakangella hiekkakasastakin hiekkaa? Tai ehkä vaan haen sen hiekkasäkin Bauhausista. Onneksi on untuvapeitto ja kaksi koiraa kyljessä kiinni. Lounaaksi lämmintä keitto.

Jo näytti siltä, että voitaisiin päästä talvesta tällä pälkähällä, mutta sehän nyt tietenkin on vain tällaisen lunta, pakkasta ja jäätä vihaavan kesäihmisen toiveajattelua. Onhan vasta helmikuun loppupuolisko, vielä on hyvinnii talvea jäljellä puoltoista kuukautta. Niinhän sitä lunta siis alkoi tänäänkin taas sataa, ihan äkkipäätään ja yllätäin.

Vein miehen aamusella O-dark and early junalle, luisuttelin alas jäistä pihatietä ja naureskelin, että ehkä pääsen siitä ylös nastojen rouhimuksien avulla. Vielä kotiin palatessani, seitsemän jälkeen, oli jäistä mutta lumetonta, ja pääsin kuin pääsinkin pihatien ylös ja könysin takaisin nukkumaan noin tunnniksi tai puoleksitoista. Kun yhdeksän aikaan raotin varovasti verhoa, järkytyin syvästi, kun lunta tuprutti minkä kerkes ja maailma oli jo muuttunut valkoiseksi jälleen.

Facebookin muistelovirrasta sitten silmiini osui tämä viiden vuoden takainen vuodatukseni lumiauroista ja parkkipaikoista. Silloin taistelin erilaisten ongelmien parissa kuin nykyisin omakotitaloasujana.

Parkkeerasin perjantai-iltana autoni kadun varteen kohtaan, jossa oli sopivasti vain noin viidentoista sentin kerros lunta. Sunnuntaina katselin lumentuloa vähän huolestuneena, mutta illalla vielä kävin kurkkaamassa, että jos ei aura-auto ehdi kasata autoni viereen lumivallia, pääsen yhä ihan kivuttomasti liikkeelle aamulla. Tie oli toki auraamattomana melkoista puuroa, mutta arvelin selviäväni siitä kuitenkin ihan hyvin, kun allani ei kuitenkaan ole takaveto-bemaria, kuten sillä naisella, jonka työnsin puurosta liikkeelle yllättävän avuliaan nuorisojoukon kanssa, vaan etuveto-Honda. Maanantaiaamuna kurkistelin verhojen lomasta, että vielä oli tie auraamatta, mutta kun nousin aamupalalta, olikin kaikki jo toisin.

Aura-auto oli käynyt. Sen sijaan että autoni ympärillä olisi ollut 40 senttiä (jep, sunnuntaina lunta tuli paljon) suht pehmeää lunta, olikin siinä kyljessäni kiinni kova lumivalli melkein auton ikkunoihin saakka. Ja lumilapio vieläkin ostoslistallani. Kävelin autoni ympäri kerran, toisenkin, pohdin mahdollisuutta ajaa ulos jalkakäytävän puolelta, mutta totesin sen liian kapeaksi. Työnsin sen sijaan repun ja käsilaukun autoon apparin puolelta ja kävin lumivallien kimppuun käsin ja jaloin, potkimalla ja kaivamalla. Miten se menikään? Ainiin. Vihaan lunta.

Ok, päivän uutisen myötä tämä on ehkä vähän korni. On aika pelottavaa, että lunta ja jäätä on katoilla niin paljon että yksi nainen jo kuoli Töölössä saatuaan jääpuikon päähänsä 😦 Lunta on tullut muidenkin niskaan, ja lumi on aiheuttanut kolarisuman toisensa perään ja hankaloittaa kaikkea kulkemista. Itävallassa suomalainen kuoli lumivyöryssä – kuinka monta muuta uhria lumi sielläkin on vaatinut? Lumi ei ole hauska asia, ei etenkään kaupungissa. Etenkään kun sitä on (taas!!) reippaasti yli puoli metriä (täällä pk-seudullakin)!

Olin jo voiton puolella oman autoni kanssa, kun kuulin pahaenteisen jyrinän kadulta. Nostin katseeni ja totesin kuulohavaintoni oikeaksi: sieltä lähestyi uusi lumiaura! Juuri kun olin melkein saanut kaavittua lumet pois autoni ympäriltä. Katsoin auran lähestymisä, asetuin hajareisin aitoon pohjalaiseen tappeluasentoon noin autoni takanurkan kohdille, pusersin käteni nyrkkiin ja katsoin aura-auton kuljettajaa uhkaavasti. Uskallakin pyyhkäistä tästä ohi sillä aurallasi ennen kuin olen päässyt lähtemään! Kuljettaja pysäytti auransa, nosti kädet pystyyn hytissä ja jäi katselemaan, kun käännyin takaisin lumivallin rippeiden kimppuun, nousin autooni ja surautin Hondani onnistuneesti irti lumesta ja kadulle.

Adrenaliini-rushin väistyttyä totesin taisteluni lumen kanssa aiheuttaneen minulle jälleen astmakohtauksen. Ja piippu oli tietenkin sisällä, en ollut muistanut ottaa sitä mukaan, vaikka piti. Saman kadun varteen en autoani enää olisi edes saanut parkkiin sen toisen auran jälkeen, joten ajelin läheisen kaupan parkkikselle, jätin auton siihen ja puuskutin takaisin kotiin hakemaan inhaleria. ”One of these days. The snow will be. The death of me. If I don’t. Get away,” puhisin happivajeisena miehelle, joka ei vielä ollut ehtinyt poistua himasta. Kunnon imaisu avaavaa lääkettä, hetki aloillani sisällä, ja happi alkoi taas liikkua. Kävelin takaisin autolleni ja ajelin lumisia teitä pitkin duuniin, lumikökkäreiden tärryyttäessä renkaita, kun en sitten niitä lokareita ollut huomannut putsata ennen liikkeellelähtöäni.

Kysynpä vaan arvon Espoon kaupungin päättäjiltä, miten minun olisi kuulunut toimia (jos olisin Espoossa), jos ei kerran itse saisi lumitöitä tehdäkään? Jos olisin jäänyt odottamaan, että kaupunki tekee lumityöt autoni ympäriltä, olisin kai saanut odottaa kunnes aurinko armas sulattaa lumet! Ja toisaalta, jos olisin ehtinyt lähteä ennen kuin kaupunki teki osuutensa lumitöistä, ei minun ehkä olisikaan tarvinnut huhkia ollenkaan. Ihan oikeesti, mikä hemmetin pyyntö se oikein on: ”Älkää tehkö itse lumitöitä.” Herrantähden…!