Työpäivä oli puolessa välissä, kun kaivoin repustani sakset ja kävelin niiden kanssa naistenhuoneeseen. Lukitsin oven perässäni, riisuin ensimmäistä kertaa päälläni olleen mekkoni ja aloin nipsiä mekon niskasta merkkiä pois. Ei riitä, että leikkaa irti lapun. Sen jälkeen pitää vielä nyrsiä kaikki jäljelle jääneet reunat ja toivoa, ettei samalla ripsi saumaa rikki. Miksi niiden lappujen reunojen pitää olla kovaa muovilankaa, joka pistelee ihoa?

Oikeastaan sana “erityisherkkä” ärsyttää. Se on niin hip ja pop ja trendikästä. Herkkyyttä pidettiin ennen vanhaan heikkoutena. Nyt siitä yritetään leipoa vahvuutta. On hienoa uskaltaa sanoa olevansa erityisherkkä, tässä maailmassa, jossa kovat arvot vallitsevat. On toki hyvä, että siitä puhutaan. On hyvä, että puhutaan asioista ja tehdään niitä ymmärretyiksi ja hyväksytyiksi. Vähän niinkuin seksuaalivähemmistöjenkin oikeudet. Kun niitä on, ei niistä enää tarvitse pitää meteliä.

Pidinpä termistä tai en, olen ollut erityisherkkä kauan ennen kuin koko termiä oli olemassa. Kauan ennen kuin kukaan siitä puhui. Erityisherkkyys on terminä neutraalimpi kuin yliherkkyys, vaikka teknisesti ottaen se on nimenomaan yliherkkyyttä. Sitä, että pienetkin asiat ärsyttävät. Ihoa, nenää, korvia, tajuntaa. Kosketukset, äänet, hajut, sanat.

Lapsena äiti puki minulle haalarin alle villapuvun ettei tule kylmä. Vihasin villapukua, koska se kutitti. Kutitti, vaikka alla oli pitkähihaista ja -lahkeista. Isoäiti kutoi minulle villapuseroita ja urheasti niitä käytin – olihan villaan lapsesta saakka totutettu – kutinasta huolimatta. Omat lapseni puin fleeceen, sillä luonnollisesti ajattelin villan kutittavan heitäkin. Saatoin olla oikeassakin. En ole fleecen tulon jälkeen villaan koskenutkaan. Villasukkia lukuunottamatta; jostain syystä jaloissa villa ei kutita.

Viikonloppuna Ikeassa oli synttärit. Siitäkin huolimatta (joskin myös asiasta etukäteen tietämättöminä) käytiin siellä molempina päivinä, sillä tarvittiin asioita. Väkeä oli aivan hirveästi ja normaalihälyn lisäksi siellä oli DJ musiikkimasiinansa kanssa. Päätä alkoi välittömästi särkeä. Eikä asiaa helpottanut kynttiläosasto, jonka esanssinen hajukakofonia tavoittaa vähän kauempaakin, kun yrittää kävellä ohi itsepalveluvaraston puolelle.

Ei kaikki erityisherkätkään ole samalla tavalla yliherkkiä. Minäkään en ole ollut koko elämääni yhtä yliherkkä. Toisen raskauden aikana alkoi hajusteyliherkkyys. Akustikusneurinoomaleikkauksen aiheuttaman toispuoleiskuurouden myötä ääniyliherkkyys on pahentunut. Etenkin hälinäyliherkkyys. Silmäni ovat aina olleet valoherkät, ihoni aina ärsytysherkkä. Toisen ihmisen kosketus ei silti tunnu pahalta. Kyljessäni on kohta, joka stimuloituu pienestäkin kosketuksesta ja sen jälkeen riittää, että vaikkapa toisen käsi on parin sentin päässä. Se kosketus tuntuu jo niin voimakkaalta, että se sattuu.

Olen myös introvertti. Kaikki introvertit eivät ole erityisherkkiä, eikä varmaan kaikki erityisherkät ole introverttejä. Tai ehkä ovatkin, en tiedä. Toimistopäivän jälkeen tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa. Haluan istua kirjastonurkkaukseen fatboyhin ja lukea tai kirjoittaa tai tehdä jotain muuta ihan kaikessa hiljaisuudessa. Se on perheenäidille aika haasteellista, joten saatan kivahtaa tai suorastaan ärähtää, jos minulta vaaditaan jotain silloin kun yritän saada hetken yksin.

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin kääriä itseni pumpuliin. Pelkään vaan, että sekin kutittaisi pitemmän päälle. Öljyttyyn pumpuliin? Johonkin, mikä ei kutita, johonkin missä on hiljaista, missä on pehmoista ja turvallista. Johonkin, missä mikään ei satuta. Ei sanat, ei karkeat vaatteet, ei terävät äänet eikä hälinä. On turha sanoa herkälle: “kasvata kovempi nahka”. Ei se niin vaan kasva.

Toisaalta tuosta ärsyttävästä (sic!) neuvosta on herkän hyvä ottaa jonkinlainen vaari, sillä herkkyydestäkin huolimatta meidänkin on kyettävä elämään tässä ärsykkeitä tulvivassa maailmassa. On opittava sulkemaan pois ylimääräiset ärsykkeet ja pärjäämään niiden kanssa. Kuka mitenkin. Itselleni musiikinkuuntelu ja lukeminen ovat parhaat tavat sulkea pois edes osa ärsykkeistä.

Vaatteiden lappujen tai pesuainejäämien ärsytyksiin ei musiikki ja kirjat paljon auta.

[Aika hyvä artikkeli erityisherkkyydestä, erityisherkkyystesti]

Vaikka vielä on lämmin – tai oikeammin, vihdoinkin on kylmän kesän jälkeen lämmin – ilmassa tuoksuu jo syksy. Aurinko lämmittää suloisesti, mutta tuuli on vilpoinen ja tuoksuu hivenen makealta, kosteilta kasveilta ja märältä maalta. Valo taittuu kuulaana, vaikka aurinko nousee vielä korkealle. Kesää on vielä jäljellä päiviä, viikkojakin, vaikka syksyn aavistus jo tuntuukin ilmassa.

Eilen aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana, kun pakkailin koirien matkavesipulloa ja snäkkejä laukkuuni ja etsiskelin itselleni pulloa jääteetä varten. Yleensä meillä on tyhjiä vesipulloja tarjolla vaikka kuinka, mutta tällä kertaa ainoa löytämäni soveltuva pullo oli Swing-siideripullo. Täytin pullon jääteellä, pohtien, mahtaako joku tulla moittimaan julkijuopottelusta kun puollosta naukkailen.

Pakkasin kuitenkin pullon laukkuuni paremman puutteessa, ja lähdin koirien kanssa ulos kävelemään. Koirat hypähtelivät innoissaan, olivat jo sisällä laukunpakkailupuuhistani hoksanneet, että kohta mennään retkelle! Suunnattiin kulkumme moottoritien toiselle puolelle, Munkinpuiston fillareita viliseville kävelyteille. Munkin maililla sentään on erikseen pyöräkaistat.

Mailin päädystä käännyttiin Tarvoon päin. Tie, joka kulkee Munkasta Gallen-Kallelan ohi kohti Leppävaaraa näyttäisi olevan varsinainen espoolaisten työmatkapyöräilijöiden highway. Ja vähän toisinkin päin. Fillaria fillarin perään, melkein ruuhkaksi asti. Siinä yritettiin pari sataa metriä selvitä hengissä fillarivilinässä, että päästiin Munkan kärkeen. Kuljettiin siitä sillan yli Tarvoon vähän rauhallisemmissa merkeissä, kunnes yhytettiin pyöräväylä jälleen muutamaksi kymmeneksi metriksi ennen kuin koukattiin kallioille.

Kallionlaella pistettiin picnic pystyyn. Annoin koirille vettä ja kanafileet, ja sidoin flexit puskaan. Istahdin itse tuokioksi kalliolle paistattelemaan päivää ja haistelemaan merta. Morcheeban The Sea pyörähti soimaan mielessäni, avasin sen soittoon YouTubesta, missä kokonaisuus soi hieman paremmin kuin päässäni 😉 “Left my soul there, down by the sea. Lost control there, living free.” Meri on aina merkinnyt minulle villiä vapautta, sitä mitä sieluni tässä elämän oravanpyörässä niin janoaa.

Laskeuduttiin kalliolta rantaan, mutta palattiinkin sillalle samaa reittiä kuin oltiin tultukin, fillareita taas väistellen. Ylitettiin silta Munkan puolelle ja suunnistettiin askeleemme rantaviivaa pitkin kohti biitsiä. Istahdettiin hetkeksi rannan tuntumaan, missä koirat kävivät ihmettelemässä merivettä ja minä nautiskelin taas vähän aikaa auringosta, maisemasta ja keveästä tuulenvireestä.

Kierrettiin uimaranta ja käveltiin parkkiksen läpi rantapolulle kohti Torpanrantaa. Parkkipaikalla oli parikin pop-up-kioskia. Toisesta olisi saanut jätskiä, toisesta creppejä, mutta koska olin jo päättänyt ostaa jätskit perinteiseltä Torpanrannan kiskalta, sinne käveltiin. Taiteilin Fiskiksen kallioille mansikka- ja mutakakkutötteröt toisessa kädessä, koirien flexit (tiukalle lukittuina) toisessa ja istuttiin rantaan syömään jätskejämme.

Ne galtsit siinä Fiskiksen rannassa olivat toinen teini-iän retriiteistäni. Paikka, jonne kävelin talviaikaankin, kyyhöttämään kallionnurkassa suolaisen tuulen tuivertaessa hiuksissani. Saatoin istua siellä tuntikausia, jos vaan ei ollut liian kylmä eikä peffa puutunut. Miettimässä maailmanmenoa, haikailemassa poikaa jota en saanut, tuijottamassa merta, murehtimassa koulukiusaamistani.

Se toinen retriittini oli se Tarvon kukkula, johon ihan ekana oltiin istahdettu. Sinne fillaroin kesäisin, vähän vähemmän angstisissa tunnelmissa. Se oli paikka, johon vetäydyin lukemaan kirjojani. Siellä ei yleensä murheet painaneet, kun antauduin kesäauringossa milloin minkäkin kirjan tarinan vietäväksi. Jos jostain syystä en ollutkaan pyörällä liikkeellä, kävelin vain sinne Munkan kärkeen saakka, tai levitin pyyhkeen Fiskiksen rantaan.

Istuttiin siinä alkuillan auringon kimmeltäessä meren pinnassa. Koirat nuolivat kilpaa omaa yhteistä mansikkajäätelöään, minä popsin omaa mutakakkujätskiäni. Sorsa uiskenteli vallan rohkeana koirista huolimatta aivan siihen meidän eteen rantaveteen. Timmy olisi käynyt sen noukkimassa (tai ainakin yrittämässä 😉 ), jos vaan olisin sallinut. Timmyä jossain siinä matkan varrella rapsutelleen naisen ei kuitenkaan tarvitse pelätä, en minä anna koirien hyökkiä lintujen enkä oravienkaan kimppuun.

Siinä nimittäin kun kuljettiin biitsiltä kohti Torpanrantaa, Timmy yritti tietenkin moikkailla kaikki penkeillä illasta nauttineet ihmiset. Yksi nainen huomasi Timmyn ja kun ymmärsin, että hän oli kovasti halukas moikkaamaan myös Timmyä, annoin koirien mennä haistelemaan. Nainen kyseli niiden metsästysvaistosta ja kun kerroin sen olevan voimakas, tuumasi hän, että ne siis pitää pitää kytkettyinä ainakin keväällä pesintäaikaan ja jatkoi siitä selvittämään sitä, miten pikkulinnutkin elävät 20 vuotta, eikä niitä saa tappaa. Olen samaa mieltä, ei huolta!

Melkein meinasin siitä Fiskikseltä koukata koirien kanssa Tammitien ja Härkähaan kautta, mutta tuumasin sitten kuintenkin olevan ehkä parasta vaan suunnata jo kohti kotia. Sen siis teimme. Käveltiin Kadettikoulun ohi, pieniä futaajia täynnä olleen Paltsin kentän ohi, käännyttiin kirkon kulmilta ja pujahdettiin taas Munkinpuistoon. Koirilla näytti vielä piisaavan virtaa, kisailivat ja pyrähtelivät flexeissään. Lisäsin kotimatkan ohjelmaan matkanvarrella olevan koirapuiston.

Koirapuiston portista kun (vaivoin) päästiin sisälle, menikin kaikki myttyyn. Meggie joutui heti yhden spaniel-pojan ahdistelemaksi. Ei koira jättänyt millään Meggien peräpäätä rauhaan, ei vaikka Timmy alkoi koiraa hetken päästä komentaa niin että se aina hypähti vähän kauemmas. Tuli kuitenkin aina takaisin ja Meggie kun on tuollaisessa tilanteessa arka, se yritti vain pakoon ja istumaan.

Yritin siinä aikani katsella, josko koira lähtisi tai omistaja ymmärtäisi hakea sen pois, otin sen pari kertaa pois Meggien selästä ja nostin Meggien syliini. Pinnani lopulta paloi, ja menin koirieni kanssa toiseen, tyhjään aitaukseen. Koirilta oli kuitenkin jo kadonnut hinki juosta, joten lopulta vain laitoin ne kiinni uudestaan ja lähdettiin kotiin. Vieläkin niitä fillareita suihki ohi jatkuvalla syötöllä tuossa Talinkin “valtatiellä” ja lopulta olin vain tyytyväinen, kun kotiovi sulkeutui perässämme ja oltiin taas omassa rauhassa.

Koirat joivat vettä ja saivat vielä yhdet iltaherkut, ja minä työnsin DVD-soittimeen hassun vanhan kotimaisen elokuvan nimeltä Onni pyörii. Istahdin sohvalle katsomaan elokuvaa samalla kun vähän hipstamatisoin kävelyn kuvia. Koirat raatoutuivat toinen viereen, toinen lattialle, umpiväsyneinä.

Jostain syystä Linkin Parkin keulahahmon ja laulajan, Chester Banningtonin, itsemurha koskettaa minua jostain syvältä. Muusikoita ja näyttelijöitä on viime vuosina kuollut kuin kärpäsiä, ja liian moni heistä oman käden kautta. Vaikka monen kuolema on koskettanut tavalla tai toisella, ei niistä monikaan ole mennyt ihan näin syvälle.

Silloin kun räpistelin aviokriisini ja sittemmin eroni kourissa, tuska sisintäni hetkestä ja päivästä toiseen riipien, kuuntelin Linkin Parkia paljon. Biisit olivat kuin minusta kirjoitettuja. Kuin elämäni ja tuskani auki laulettuna. Pelkästään niiden kuunteleminen, niiden tahtiin juokseminen, niiden mukana huutaminen, liennytti jollain tavoin pahaa oloani. En ollut sen kanssa yksin. Joku tiesi, miltä se tuntuu, kun sisintä revitään auki.

Mies sen kaiken takana oli Chester Bennington, toki muun Linkin Parkin kanssa, mutta lyriikat olivat pitkälti hänen tuotostaan. Jollain tapaa tuntuu kuin hän olisi pettänyt minut, turvautumalla itsemurhaan. Hänen piti kamppailla elämässä kuten minä olen kamppaillut, ja voittaa, jotta me muutkin voisimme voittaa.

Kuuntelin Linkin Parkin viimeisintä ja näinköhän viimeiseksi jäävää albumia One More Light. Koko albumi, ainakin tästä näkökulmasta, tämän jälkitietämyksen kanssa, on kuin yksi pitkä itsemurhakirje. Albumi ilmestyi noin siinä main, kun Soundgardenin Chris Cornell, Benningtonin läheinen ystävä, teki itsemurhan. Lienevätkö ystävykset puhuneet aiheesta, sillä albumin nimibiisissä Bennington laulaa: “Who cares if one more light goes out? Well I do”. Ehkä Bennington välitti niin paljon, ettei osannut jatkaa elämää ystävänsä kuoleman jälkeen.

Kuitenkin Benningtonilla oli vaimo ja kuusi lasta. Hän oli isä. Häntä tarvittiin. Tuntuu järjettömän itsekkäältä ja raukkamaiselta heitä kohtaan ottaa oma elämä. Ketjureaktio. Kuka on seuraava? Joku lapsista? Joku ystävistä? Kornin keulahahmoa Brian Welchia on kovin sanoin haukuttu siitä, että hän meni sanomaan niin ääneen. Että hän menin sanomaan, että jo riittää nää itsemurhat! Että miettikää, minkä viestin annatte perheellenne ja faneillenne.

Lyttääjät vetoavat siihen, että ei voi ymmärtää jonkun mielenterveyden ongelmia, eikä syitä jotka itsemurhaan johtivat. Ei, ei voi tietää. Ymmärrän kyllä ahdingon, ymmärrän halun päästä pois, ja Brian Welchkin ymmärtää. Itsemurha on silti itsekäs, aina itsekäs. Jälkeen jää ihmisiä, jotka ymmärtävät, etteivät he olleet tarpeeksi. Ettei heidän rakkautensa ja tarpeensa riittänyt ankkuroimaan toista tähän elämään. No, no more sorrow. Paitsi niille, jotka jälkeen jäivät.

Toinen kuolema, joka minut pysäytti tässä viime aikoina oli Freddie Mercuryn AIDS-kuolema. Tiedän, siitä on jo reippaasti kolmatta kymmenettä vuotta, enkä silloin sen hetkellä sitä ihmeemmin pysähtynyt miettimään tai suremaan. Sellaista geneeristä “onhan se traagista” -ajatusta enempää. Nyt tässä alkukesästä luin Mercuryn elämäkerran ja kun miehen tarina sai lihaa luiden ympärille (pun NOT intended), tuntui kuolemakin entistä traagisemmalta ja todellisemmalta ja se jäi mieleeni pyörimään toviksi.

Kirjoitin näin Facebookkiin eräänä päivänä, kuunneltuani ensin Kolmatta naista ja siirryttyäni jälleen kerran Queeniin ja etenkin niihin viimosiin biiseihin:

“Sitäkin sitten jäin miettimään, tässä Queeniin siirryttyäni, että jos homous ei olisi ollut paheksuttavaa ja “syntiä” noin niinkun viime vuosikymmeniin saakka, olisiko sellaista hedonistista alakulttuuria syntynytkään, kuin se kymmenisen vuotta, joka päättyi äkisti tuhansiin AIDS-kuolemiin? Olisiko HIVillä kestänyt kauemmin nousta ihmiskunnan tietämykseen? Olisiko monta henkeä ollut pelastettavissa? Olisiko Freddie Mercury elänyt toisin, jos ei olisi tarvinnut salata seksuaalista suuntautumistaan?

Turhahkoa pohdintaa, mutta luin vastikään Mercuryn elämäkerran ja kun noita musavideoita pyörittää, väkisinkin tulee jotenkin sellainen regretful fiilis.

Safe sex on jo länsimainen normi, mutta vieläkin tarvitaan Priden kaltaisia tapahtumia ja vieläkin on niitä, jotka hengaa laitamilla paskalastin kanssa valmiina heittelemään sillä niitä, jotka ovat erilaisia kuin he. Suomi ensin! Heterot ensin! Minunkaltaiseni ensin!”

Mikä tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää? Sellaisen, josta ei olisi tarvetta paeta kuolemaan? Sellaisen, jossa ei ihmiset kuolisi turhaan? Sellaisen, jossa toisia ei tuomittaisi vain siksi, että he ovat erilaisia? Jossa ei olisi väkivaltaa – fyysistä eikä henkistä. Jossa lasten olisi hyvä kasvaa ja elää.

Jossa idealisti ei törmäisi seinään jatkuvasti, eikä uutiset masentaisi. Utopia. Jos sekään.

Taivaalta ripsi vettä ja tuuli yltyi yltymistään, kun suunnistettiin Oulun pohjoispuolella tietyömaan läpi Oulun Satamahotelliin. Takana oli pitkä ajomatka Helsingistä, muutaman pysähdyksen taktiikalla. Joutsassa täytettiin auton tankki ja jaloiteltiin vähän, Vaskikellossa venyteltiin raajoja ja syötiin vähän eväitä ja Oulun Bilteman pihalla jaloittelin koirien kanssa miehen käydessä hakemassa sisältä narua ja muuta, mikä oli unohtunut ottaa mukaan matkaan.

Satamahotelli oli mukava ja rauhallinen yöpymispaikka, vastikään remontoitu ja siisti. Asetuttiin huoneeseemme kimpsuinemme. Tyhjensin kylmälaukun yöksi jääkaappiin ja ruokin koirat. Mies lähti etsimään Kotipizzaa. Googlemaps ei Oulun osalta saa oikein luottamuslausetta, sillä jo matkalla hotellille se vei meidät ihan kummallista reittiä ja Kotipizzan etsintäreissulla se johdatti miehen ihan metsään.

Pizzapaikka kuitenkin löytyi ja ennen pitkää mies palasi Berlusconit muassaan huoneeseemme. Ulkona myrsky yltyi, ja pientä koirienpissatusta lukuunottamatta ei paljon mieli tehnyt lähteä ulkoilemaan, joten lojuttiin huoneessa, kunnes melko aikaisin käytiin nukkumaan. Aamulla oli suhteellisen aikainen nousu ja lähtö edessä muutenkin.

Herättiin ja lähdettiin niin aikaisin, ettei hotellin alakerran ravintola vielä ollut auki. Huoneessa oli vedenkeitin ja pikakahvia, mutta meillä ei ollut maitoa. Kuvittelimme löytävämme Oulusta kahvilan. Ajettiin aseman tuntumaan, missä ennen oli vilkas ostoskatu, mutta sen kadun ainut kahvila oli tyhjän näköinen, ja ainakin sillä hetkellä suljettu. Ajeltiin vähän ympäriinsä kahvilaa etsien, mutta Oulun keskusta on kuin autiokylä – minkä havaitsin jo viimeksi Oulussa työmatkallani, joku vuosi tai jotain sitten. Liekö syy Nokian vai Ideaparkin, who knows.

Lannistuneina lähdettiin ajamaan kohti Rovaniemeä. Unenpöpperöisenä nojailin ikkunaan seuraavaa huoltoasemaa kytäten. Autokeidas lopulta pelasti päivän tarjoamalla kahvia ihmisile ja löpöä autolle. Miehen tankatessa hain pienen kahvin miehelle ja jättikahvin itselleni sekä (mauttomat) pekoni-kananmuna-sämpylät kummallekin. Koirat torkkuivat takapenkillä kaipaamatta sen kummempia sillä pysähdyksellä.

Muutama sata kilometriä ja yksi vessatauko ja oltiin Rovaniemellä, missä mies harhaili tunnin verran Prismassa hoitamassa ostoksista kaiken, mitä ei Lidlistä löydy. Kaiken, paitsi hummerit. Hummereita on Rovaniemeltä ilmeisesti aivan turha etsiä; niitä ei siellä ole. Meidän surf’n’turf-suunnitlema muuttui siis hivenen, hummereiden vaihtuessa jättikatkaravuiksi. Loput ostokset mies hoiti Sodankylän isossa Lidlissä.

Viiden maissa oltiin viimein Vuotsossa hakemassa mökin avaimia. Tuttu mökki vuoden takaa, melkein ihan Lokan rannalla – vain pieni tie välissä, mutta järvi näkyy ikkunoista. Täällä on aika viileää, mutta sielu lepää karussa Lapin luonnossa ja “tylsä” silkka oleilu tekee gutaa kaiken keittiöremppaamisen jälkeen. Koirat nauttivat vapaudesta pihalla, vaikka Meggieä joutuukin pitämään monesti kiinni, vähän arvaamaton kun on.

Viime vuonna ajeltiin useampi tuhat kilometriä täällä ollessa, paikkoja katsomassa. Tänä vuonna otetaan iisimmin. Toistaiseksi ei olla mökistä tai pihapiiristä poistuttu. Jonkinmoisia suunnitelmia on käydä Purnumukassa hillassa ja Saariselällä kaupassa ja ehkä jotain muutakin Ehkä huomenna, ehkä joku toinen päivä. Kiireetöntä, ilman pakkoja. Ihan parasta olemista!

Eilen käytiin saunassa, mutta vaikka Lokka ja ihan uimakelpoinen ranta on ihan tuossa tien toisella puolen, ei tälläkään kertaa lähdetty uimasille. Kävin aiemmin päivällä kastelemassa varpaani vedessä, kylmässä vedessä. Siinä talvipopojen riisumisessa oli minulle kylliksi kylmää, pidän vielä turkin, kiitos!

Täällä on vihdoin taas mieleni tehnyt tarttua kyniin ja piirtää. Maalausvälineitä en mukaani ottanut, mutta lehtiön ja puuvärit kyllä. Kotona muuton jälkeisissä remppameiningeissä en ole saanut juuri maalailtuakaan. Täällä hiljaisuudessa, luonnon keskellä, ilman stressiä, luovuuteni hiipii hiljaa ja varovasti ulos piilopaikastaan. Koti on tällä hetkellä aavistuksen ahdistava paikka, remppoineen, kaikkine pakkoineen.

Istun sisällä mökissä Kindle Fire ja bluetooth näppis sylissäni. Koirat makoilevat koiranunessaan pedeillään, mies lukee jotain läppäriltään. On hiljaista, vain kellon tikitys rikkoo rauhan, rytmikkäänä ajallisuuden ankkurina. Ulkona on vain kymmenkunta astetta, mutta sisällä on lämmin. Täällä on hyvä olla, juuri nyt.

[Kuvia Lapista Flickrissä]