“In the new airport security protocols, ______ is now prohibited on flights.” “Grandma.” Voi mummo, minkä teit!

Edessäni oli mehevä chorizo-pizza ja lasillinen kokista. Ikkunan takana hämärällä terassilla palju täyttyi puutarhaletkulla hitaasti mutta varmasti. Terassin kaiteen takaa saattoi juuri ja juuri erottaa laiturin. Laiturin takana pimeänä ammottava tyhjyys. Esikoinen oli juuri lukenut ensimmäisen kortin Cards Against Humanityn mustasta pakasta ja me tosikoisen kanssa olimme lyöneet valkoiset kortit pöytään. Tosikoisen mummo vei pisteen kotiin.

Oli lauantai-ilta, eikä ollut vielä kulunut tuntiakaan siitä, kun ajoimme meidän firman mökin pihaan. Tottuneina mökkeilijöinä teinit ryhtyivät heti hommiin ohjeideni mukaan – tuolla firman mökillä olimme kaikki ensimmäistä kertaa. Kannoimme laukut sisälle. Esikoinen löysi päävesihanan, minä painelin valoja päälle (iPadistä) ja laitoin uunin lämpiämään, ja tosikoinen purki kauppakassin jääkaappiin.

Agendallamme heti ensimmäisenä taloksi asettumisen jälkeen oli saada palju täyttymään ja lämpiämään. Minun mennessäni terassille sitä ihmettelemään, teinit tekivät tupatarkastuksen mökin pelivalikoimaan. GTA, StarWarsia sekä pleikalle että xBoxille, Guitar Heroa ja mitähän siellä oli. Etsin puutarhaletkun kylpyhuoneesta ja vedin toisen pään paljuun, kytkin toisen kylppärin hanaan.

Teinit vaelsivat ulos kysymään, mitä seuraavaksi. Sanoin, että pitäisi paljun lämmityshomma katsastaa ja etsiä polttopuita puuvajasta. “Entäs pizzat? Mulla on nälkä,” kysyi aina nälkäinen tosikoinen, joka tosin ei ollut yhtä Espresso Housen frapinoa enempää vielä syönytkään – meillä oli ollut vähän kiireinen päivä luistinten oston ja mökin avainten haun ja minkä nyt kaiken kanssa ennen kuin päästiin ajamaan mökille. “Mene sinä paistamaan pizzat. Löytänet sieltä jostain leivinpaperia ja uunipeltejä.

Tutkimme esikoisen kanssa paljun kamiinaa ja löysimme puita vajasta ja kannoimme niitä vähän kamiinan viereen. Totesimme kuitenkin paljun täyttämisen kestävän vielä sen verran kauan, ettei ollut oikein mieltä kantaa enempiä puita sinne lumisateeseen odottamaan, joten palasimme sisälle, missä leijui jo pizzan tuoksu ilmassa.

Esikoinen oli pleikkapelejä tsekkailessaan bongannut pelien seasta myös Cards Against Humanity -boxin ja kysynyt, voitaisiinko pelata sitä siinä illalla. Olin siitä lukenut ja kuullut, tosikoinen ei sitäkään, mutta “Party game for horrible people” kuulosti vähintäänkin lupaavalta meidän angstiselle joukkiollemme. Niinpä siinä pizzojamme mutustellessamme ja paljun täyttymistä ja lopulta lämpeämistä odotellessamme pelasimme erän jos toisenkin mummoa eikun siis kortteja ihmisyyttä vastaan.

Olen ihan ihastunut tuohon peliin! Minua ei ole vuosiin kiinnostanut mikään seurapelaaminen (sain siitä tarpeekseni, erhm, jossain vaiheessa elämääni), mutta tuo oli hauskaa! Toinen, mitä jopa tykkään pelata (muttei olla vissiin yhtä kertaa enempää jostain syystä pelattu) on esikoisen viime jouluna saama korttipeli Love Letter. Hmm, aika erilaiset pelit.

Paljun alkaessa olla mukamas lämpiämään päin laitoin saunan päälle. Tuo meidän firman mökki on sellainen hi-tec paikka, että oksat pois ja silleen; vain espressokone puuttuu. Saunanlämmityspaneeli on olohuoneen seinässä ja vaikka olen sellaista käyttänyt ennenkin (hei! meillä oli sellainen jo vuonna 2008, kun rakennettiin eksän kanssa taloa!), oli tuo paneeli jotenkin hämmentävä. Luin ohjeita ja luulin saaneeni saunan lämpiämään, mutta puolen tunnin päästä oli paneelista valot sammuneet ja sauna kylmä.

Ei se mitään, sillä paljunkin vesi oli yhä vain 25 asteista. Yritin uudelleen, paremmalla onnella ja mustien korttien pinomme loputtua menimme saunaan, todettuamme ensin pelanneemme liki tasapelin: esikoinen voitti tosikoisen ehkä kahdella kortilla ja tosikoinen minut ehkä kahdella. Eihän me edes mistään voitoista pelattu, vaan koska meillä oli hauskaa. Grandma, White people, Nazis ja mitä näitä nyt on.

Sauna oli kuin olikin kuuma, löyly suorastaan vähän ärhäkkä ja kun himosaunojamme tosikoinen heitti löylyä, anelimme esikoisen kanssa armoa lävistyskorujen polttaessa korvia ja naamaa. “Ei sunkaan pitäs ihan hurjana nyt saunoa, kun sulla on toi vain viikon vanha nenäkoru,” esikoinen yritti tosikoiselle sanoa. Se ei tosikoista kamalasti hetkauttanut.

Palju sen sijaan ei vieläkään ollut kuuma, joten vedimme vaatetta päälle uudestaan ja teinit ajelivat GTA:ta puolisentoista tuntia minun lukiessani ja käydessäni tarkkailemassa niin paljun lämpötilaa kuin kamiinan puutilannetta. Lopulta kymmenen aikaan pääsimme viimein paljuun. Saunakin oli vielä lämmin. Reilun tunnin paljuilun ja saunomisen jälkeen palasimme sisään. Peitin paljun siinä toivossa, että se olisi vielä aamulla lämmin.

Heräsin yhdeksän aikaan aamulla metsänreunan järven takana hohtaessa punaisena ja oranssina auringon ollessa vielä niukun naukin horisontin alapuolella. Tassuttelin alakertaan keittämään kahvia – mikä ei espressokoneeseen tottuneelta käynytkään ihan niin vaan sillä MoccaMasterilla – ja tarkistamaan paljun tilaa. Kahvin tippuessa (tippalukon läpi, sillä en tajunnut/muistanut sitä MoccaMasterin manuaalista versiota) kävelin terassille ja kurkistin paljun kannen alle. Mittari näytti yhä 42 astetta!

Palasin sisälle kaatamaan itselleni kahvia ja herättämään teinejä. “Palju on vielä kuuma, tulkaa aamupaljuun!” “Hei, siellä on hieno aamunsarastus! Aika herätä!” “Paljo kello on?!” “Tulee kymmenen. Mä menen nyt paljuun kahvimukini kanssa.” “Aarngh…” “Mitä nyt?” “Verho… valo…” Vaihdoin simmarit päälleni ja menin paljuun, kahvimukini höyrytessä kilpaa paljun kanssa. Tosikoinen tuli vain viitisen minuuttia minun jälkeeni, mutta esikoinen ei jaksanut innostua.

Istuimme (tai no, tosikoisen kanssa istumisesta ei voi varsin puhua, sillä hän kieppuu ja voimistelee ja uiskentelee) paljussa noin tunnin verran. Vesi alkoi pohjalta jo jäähtyä, mutta pinnassa lämpötila sinnitteli yhä 38 asteessa. Oli kuitenkin aika mennä sisälle syömään aamupalaa. Tosikoinen pelaili vielä xBoxilla StarWarsia minun lukiessani ja vähän kerrassaan siivoillessani jälkiämme. Paljun tyhjennystä, tossujen laittoa kuivumaan, tiskikoneen pyöritystä sun muuta, kunnes kolmen aikaan lähdimme ajamaan mökiltä kohti Ypäjää, minne esikoinen oli palaamassa opintojensa pariin.

Mitenniin ei räntä muka ole ruhje? Se on suorastaan suuri märkivä haava sisimmässäni, kun jälleen kerran kiinnitän miehen kanssa peräkärryä auton koukuun hyisten jalkarättien tippuessa päällemme. Etenkin, kun eilen paistoi aurinko. Eilen meidän ei tarvinnut kiinnittää peräkärryä minnekään tai lastata siihen roinaa. Eilen kävimme Ikeassa ja olimme siivosti sisätiloissa. Taivaan ollessa kirkas, maan ollessa kuiva.

Tänä aamuna heräsimme siihen, että maailma oli valkoinen, asteita oli parin verran, maassa parin sentin hyhmäinen, no, hyhmä, ja taivaalta tippui lisää märkää shittiä. Sinä sunnuntaiaamuna, kun olimme päättäneet (etupihamme kiveys- ja asfaltointitöiden viimein valmisututtua viime viikolla – vastahan niiden piti olla tehtyinä heinäkuussa) vuokrata peräkärryn ja vihdoin vähän siivota autotalliamme (kun sen edessä ei enää ole hiekkakasaa). Sinä sunnuntaiaamuna, kun piti herätä jo yhdeksän pintaan – myös teinien.

Teineillä oli peräkärryurakan lisäksi täällä tänään ihan oma urakkansa, jossa minä tietenkin päädyin heitä auttamaan. Esikoinen on tässä syksyn edetessä tehnyt suuren päätöksen: hän on lopettanut lukion ja siirtyy näillä näkymin vielä ennen joulua Ypäjälle hevosopistoon opiskelemaan hevostaloutta. Melkoinen muutos meille kaikille, ja konkreettisesti se tarkoitti sellaista klassista “I’m taking your room” -tilannetta, sillä esikoisen huone oli toki se kivempi huone. Ei ole enää. Nyt tosikoinen on siinä huoneessa ja esikoinen siinä toisessa.

Tänään on siis paiskittu töitä ihan huolella. Minut on vaikea saada käyntiin, mutta kun käynnistyn, en meinaa ollenkaan lopettaa, jos on motivaatio kohdillaan. Toissailtana murtunut varvaskaan ei tahtiani hidastanut, vaikkakin sen kanssa konkkaaminen on selvästi rasittanut lihaksistoani eri tavalla kuin jos voisin kävellä normaalisti.

En minä oikeastaan tiedä, onko varpaani murtunut vai vain ruhjoutunut, mutta perhanan kipeä se on ja musta ja violetti ja ties mitä. Minä liukastelen ja kompastelen portaissa säännöllisen epäsäännöllisesti, etenkin väsyneenä. Perjantaina sattui niin hullusti, että liukastuessani portaan reunan puuluiskan takia, yksi varvas sitten kai otti hittiä seuraavasta portaasta. Yöllä sitä alkoi särkeä ja aamulla koko totuus paljastui. Normaalikenkien käytöstä ei kannattanut haaveillakaan.

Lähdin eilen kotoa sandaaleissa ja sukissa – pitäisi kai toisaalta muistaa olla iloinen, ettei silloin tullut räntää taivaan täydeltä! Mies ajoi Kaareen, mistä kävin H&M:stä ostamassa itselleni Ugg-kopiot. Ne on aivan ihanan pehmoiset ja lämpöiset, kuin taivas jaloille, kuin pehmeä pumpulinen cast murtuneen varpaan jalalle (ei en edelleenkään tiedä, koska ei lääkäri tekisi tätä teippausta kummempaa sille kuitenkaan). Tänä aamuna kosteussuojasin kengät, mutta siitä huolimatta siinä peräkärryn kanssa Shellin pihalla säätäessämme märkä hiipi saumoista kenkiin sisään. Kotona vaihdoin lantsareihin.

Tässä iltasella sitten, huseerattuani ensin pari tuntia huonekaluja siirrellen ja poran kanssa heiluen – ruuviväänninmoodissa, erinäisiä lipaston ja kaapin jalkoja piti irrottaa ja kiinnittää ja mitä nyt kaikkea – väsyneenä vielä halusin saada bustattua yhden vanhan vanerirunkoisen alakaapin, jotta senkin voisi huomenaamulla roudata sorttiasemalle. Heilautin pajavasaraa, alaselkä sanoi auts, käsivarteni nykäsivät juuri sen kriittisen verran, että vasara missasi kohteensa ja heilahti sääreeni.

Sinnillä ja silkalla raivolla hakkasin kaapin palasiksi ja kasasin palat etupihalle. Vein jotain kamaa vielä roskiinkin, golf-pallon kokoinen kuhmu jalassa, murtunut varvas toisessa, ennen kuin lopulta luovutin. Tulin sisälle, laitoin kuhmun päälle kylmähauteen pakastimesta ja kaadoin itselleni lasin viiniä. Tästä en hetkeen nouse. Paitsi ehkä täyttämään lasia ja vaihtamaan jo lämmenneen kääreen. Onneksi huomenna on etätyöpäivä.