Yleinen media- ja somekeskustelu lukemisen ja lukutaidon tilasta on täynnä huolipuhetta: huolta rapistuvasta lukutaidosta, huolta yhä vähenevästä [perinteisten kirjojen, etenkin kaunokirjallisuuden, ja lehtien] lukemisesta. Samaan maailmanlaajuisesti kirjojen kustantaminen, valikoima ja myynti ovat kasvaneet, eivät kutistuneet. Globalisaation myötä kirjat leviävät laajemmalle, digitaalinen formaatti tekee niistä helposti saatavia ilman fyysistä toimitusta, erilaiset sosiaalisen median kirjakanavat promoavat kirjoja tavalla, johon perinteinen media ei ole koskaan kyennyt. Perinteisen kirjakritiikin ja korkeakirjallisuuden ihannoinnin ohelle on tullut popularisoituneempi kirjojen vertaisarvostelu- ja suosittelu.

PISA-tutkimusten valossa on siitä huolimatta todettava, ettei huoli lukutaidon rapistumisesta ole täysin turha. Some-keskustelujen yksinkertaistettu huolipuhe on kuitenkin juuri sitä: monimutkaisen asian yksinkertaistamista. Rapistuva lukutaito ei suoranaisesti tarkoita, että lukeminen olisi vähentynyt, eikä [perinteisten kirjojen ja lehtien] lukemisen väheneminen suoranaisesti tarkoita, että lukutaito olisi yleisesti rapistunut. Vaikka nämä väittämät ja huolet siis useimmiten niputetaan yhteen, ne eivät ole syy-seuraussuhteessa keskenään, eivät ainakaan täysin. Lukemisen muutokseen liittyy huomattavan paljon enemmän kuin vaikkapa koululaitoksen syyttely.

Käytänkin itse mieluummin lukemisen trendeistä puhuttaessa sanaa muutos, kuten Riie Heikkiläkin tutkimuksessaan “Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta”.

Lukeminen itsessään on ollut valtavirran taito vasta hyvin vähän aikaa. Vielä 150-200 vuotta sitten vain kansan “ylimystö”, koulutettu parhaimmisto, korkein luokka osasi yleiseti lukea, tai ainakin riittävän hyvin, että sitä voi kutsua lukutaidoksi. Ei työläisellä oikein ollut aikaakaan lukea huvikseen, eikä kyllä kummemmin kirjoja saatavillakaan. Länsimaissa alettiin vasta viime vuosisadan alkupuolella tarjota todellinen kouluopetus, aito lukutaito mukaan lukien, kaikille alimmista luokista alkaen.

Vähän aikaa, ehkä ensisijaisest ennen television tuloa, näytti siltä, että kirjallisuuden ja lehtien lukeminen oikeasti läpäisi koko yhteiskunnan. Telkkaria ja sittemmin Internettiä olisikin helppo syyttää tästä muutostrendistä, jossa näyttäisi ainakin siltä, että lukutaito ei ole enää yhtä kaiken kattavaa kuin ennen (tekninen lukutaito kyllä on, mutta pitkän ja monimutkaisenkin tekstin ymmärtävä lukutaito ei, ja SE on se PISA-tulosten mukaan rapistunut taito). Heikkilän tutkimuksen, ja monen muunkin tutkimuksen valossa nähdään kuitenkin, ettei asia ole näin suoraviivaista. Enemmän on kyse vanhoista yhteiskunnallisista arvo- ja luokka-asetelmista, joiden olemassaolon mieluusti unohtaisimme ja sivuuttaisimme – sivuuttaminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei niitä olisi.

Heikkilä käy tutkimuksessaan ensin läpi määrällistä aineistoa lukemisen muutoksesta erilaisten kerättyjen tilastojen ja tutkimusaineistojen perusteella. Näiden myötä hän tekee pari päätelmää:
1. Lukeminen on yhä enemmän korkeimpien luokkien juttu, kuten muukin perinteinen kulttuuriosallistuminen; matala koulutustaso ja alempi yhteiskuntaluokka johtavat todennäköisimmin vähäiseen lukemiseen
2. Internet ja televisio eivät ole suoraan johdannaisesti lukemisen syrjäyttäjiä, vaan ne kulkevat rinnakkain; paljon telkkari katsova ja vähän lukeva henkilö luultavimmin lukisi vähän joka tapauksessa, mutta telkkarin tilalla olisi jotain muuta toimintaa, ei kuitenkaan lukemista.

Tältä pohjalta Heikkilä keräsi joukon haastateltavia, joiden yhteiskunnallinen asema ja koulutustaso povasivat vähäistä lukemista. Koin haastattelujen pohjalta tehdyn analyysin hieman pintapuoliseksi, mutta palaan siihen.

Ensin haluan pysähtyä hetkeksi pohtimaan lukemisen määritelmiä ja tapoja määrällisen aineiston analyysissä. Ymmärrän, että aineisto oli kerätty muissa tarkoituksissa kuin tätä tutkimusta varten, mutta koin sen silti vähän yksipuoliseksi ja vanhahtavaksi, myös tavan käsitellä aineistoa ja puhua siitä.

Paperi vs. digi

Vaikka Heikkilä monessa kohti mainitsee eKirjat (ja äänikirjat, joiden kuuntelemisen määrittämistä lukemiseksi en ymmärrä, etenkään tieteellisessä tutkimuksessa, sillä vaikka tiedon tai tarinan kuluttaminen ko. tavalla olisi itsessään yhtä arvokasta kuin lukeminen, ei se kuitenkaan ole lukemista, mistä tässä tiettävästi oli kyse) ja digilehdet, ne kuitenkin määrällisessä analyysissä niputettiin muun Internet-lukemisen piiriin, eli samaan kastiin Facebook-kommentoinnin ja WhatsApp-viestinnän kanssa.

Ajalla ennen nettiä, lukeminen tarkoitti toki paperiaineistoja, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeisessä ajassa on teennäistä erotella kirjojen tai lehtien lukeminen formaatin mukaan. E-kirjan lukeminen Kindlestä tai digilehden lukeminen tabletilta on minun silmissäni verrattavissa printtikirjan tai -lehden lukemiseen, ei Reddit-kommentien lukemiseen.

Määrällisen aineiston analyysistä ei ihan suoraan käynyt ilmi kysymysten asettelu – eli kun kysyttiin lehtien tai kirjojen lukemisesta, määrittikö kysymys formaatin vai ei. Toisaalta, kun vertailtiin formaatteja, annettiin “perinteisen lukijan” määritteessä hyvin tiukasti kriteeriksi että lukee paperisia kirjoja JA paperisia lehtiä, mutta internet-lukijoiksi lukeutui kuka tahansa, joka ikinä lukee sanankaan netistä, ihan sama mitä se oli. Niinpä esimerkiksi itse en lukeutuisi edes “molemmat” -kategoriaan, sillä en lue lehtiä. En paperisena, enkä digilehtiä – vaikkakin luen digilehtien artikkeleita. Olen aika varma, että tällä kovin kummallisen teennäisellä jaottelulla pudotettiin iso osa lukijoista “ei kumpaakaan” -kategoriaan, joka käsitettiin ei-lukijoiksi (siitä huolimatta, että tämä epäkohta lyhyesti huomioitiin).

Voi olla, ettei tutkimuksessa vain menty pikkutarkkoihin tasoihin asti aineiston taulukoinnissa ja käsittelyssä, sillä toisaalta Heikkilä myös toteaa, että henkilöt, jotka lukivat paljon paperikirjoja, olivat myös todennäköisempiä digikirjojen kuluttajia. Ja että pelkästään “Internet-lukijoiksi” määräytyvät henkilöt todennäilöisemmin kuluttivat muuta nettisisältöä kuin digikirjoja. Jostain tämäkin päätelmä tuli, vaikka taulukoidussa aineistossa sitä ei suoraan näkynyt.

Laadullinen analyysi

Laadullinen aineisto koostui henkilöhaastatteluista ja ryhmähaastatteluista ja Heikkilä koosti niistä heijastuvat asenteet ja lukemistottumukset kolmeen puhetapaan: hyväksyvä, käytännöllinen ja uhma. Näissä itsessään ei sinänsä mitään vikaa – näkemättä aineistosta muuta kuin valikoidut pätkät, pystyin kyllä hyväksymään päätelmät ja jaottelun. Ainakin siis esiin tuodun osuuden valossa. Kaksi seikkaa minua kuitenkin jäi analyysissä ja tutkimuksen tässä osuudessa vaivaamaan, kaksi seikkaa, jotka mielestäni tekevät tutkimuksesta hieman vajavaisen ja pintapuolisen ja ehkäpä vähän haetun:
1. Vaikka kirjassa ja määrällisessäkin analyysissä huomioitiin perheen merkitys henkilön lukutottumuksille, ei tätä aspektia huomioitu laadullisessa analyysissä lainkaan.
2. Heikkilä pyrki analyysissään sitomaan havaintonsa ja tuloksensa aikaisempaan kulttuuri- ja yhteistkuntatutkimukseen, mikä itsessään hyvänä ja ymmärrettävänä minusta johti kuitenkin hieman teennäiseenkin negatiiviseen näkökulmaan.

Perhetausta vs. puhetapa

Haastateltujen henkilöiden taustoista ei puhuttu kuin heidän oman historiansa osalta, mutta Suomen kaltaisessa maassa, missä yhteiskuntaluokat eivät ole ihan niin suoraviivaisia kuin monessa muussa maassa, voi linja-autonkuljettajan vanehmmat olla akateemisesti koulutettuja tai yliopiston tutkijan vanhemmat linja-autonkuljettajia. Lapsuudenperhe on voinut olla kirjakeskeinen ja lukemista edistävä tai sitten ei, luokasta riippumatta.

Poissaolollaan loisti myös itse asiassa henkilöiden oman taustan osalta neuro-psykologiset tekijät, kuten neurodiversiteetti tai lapsuuden traumaattisuus tai muut mielenterveyden haasteet, jotka kaikki voivat vaikuttaa niin lukemishalukkuuteen kuin siihen asennoitumiseenkin.

Ehkä nämä katsottiin tutkimuksessa toissijaisiksi seikoiksi – sillä miten ja miksi henkilö on päätynyt alhaiseen koulutustasoon ja alempaan yhteiskuntaluokkaan ei tutkimuksessa ollut merkitystä. Minua itseäni olisi kuitenkin kiinnostanut näiden mahdollinen vaikutus henkilön lukutottumuksiin ja asenteeseen, ts. tutkimuksen kannalta puhetapaan, johon henkilö lukeutui. Oliko taustoissa nähtävissä trendejä – yhdenmukaisuuksia saman puhetavan sisällä, selkeitä eroja eri puhetapojen välillä?

Sosiaalinen erottautuminen

Heikkilän pyrkimyksessä kiinnittää tutkimuksensa tulokset aiempiin kulttuurisosiologisiin tutkimuksiin, hän käytti välineenä sosiaalisen erottautumisen, eron tekemisen, mekanismeja ja teorioita. Jokaisesta puhetavasta hän kaivoi, välillä hieman väkisinkin, esiin miten puhetavan edustajat tekivät pesäeroa ylöspäin tai alaspäin. Miten hyväksyjät puhuivat väheksyvästi juorulehtien tai viihdekirjallisuuden lukemisesta tehden näin eroa alaspäin, kun taas uhmakkaat puhuivat väheksyvästi kaunokirjallisuudesta tehden eroa ylöspäin, ja käytännölliset vähän molempia pelkästään sillä, että määrittivät lukemisensa “mun juttu”-lukemiseksi (samalla hyväksyen kaikille muille omat tottumuksensa, mutta leimaamalla “ei-mun-juttu”-lukemistot tylsiksi tai turhiksi).

En sano, että kaikki eronteko olisi ollut teennäisesti määritettyä. Etenkin ääripäiden retoriikka toi erottelut esiin hyvinkin selkeästi. Toisaalla tuhahdeltiin Harlekiini-kirjojen lukijoille, toisaalla naureskeltiin Aleksis Kiven lukijoille. Toisaalta pidettiin Tolstoin lukemista tai ainakin omistamista “tietenkin”-selvyytenä, toisaalla vitsailtiin sen kustannuksella, joka kehtasi tarjota luettavaksi mitään Biltema-luetteloa monimutkaisempaa.

Kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti tällainen erottautuminen ja sosiaalinen rajanveto on sosiologinen fakta ja tunnistan sen toki omassa elämässäni ja elinpiirissäni ihan yhtä lailla. Sosiaaliset luokat pyrkivät erottautumaan tosistaan määrittämällä, mikä on oikeaa ja mikä on hyvää ja miten tulee olla, mikä on esteettisesti ja moraalisesti luokan mukaista. Tätä erottelua ja määrittelyä ei tee vain korkeat luokat vaan alimmat luokat yhtä lailla. Ja toisaalta molemmissa luokissa on niitä, jotka pyrkivät tasa-arvon tai jonkin muun nimissä mukautumaan eri luokkaan kuin mihin muiden seikkojen valossa kuuluvat.

Väitän kuitenkin että väliin mahtuu paljon heitä (meitä), jotka luokkavapaasti arvottavat asioita hyvin henkilökohtaisesti, vailla pyrkimystä sen paremmin mukautua yhteen luokkaan kuin tehdä eroa toiseen. Käytännöllisen puhetavan henkilökeskeisyyden lukeminen erottautumiseksi molempiin suuntiin olikin mielestäni varsin teennäinen ja negatiivinen, vanhanaikainenkin, tulkinta. Se, että henkilö haluaa lukea sitä mikä kiinnostaa, muttei sitä minkä kokee pitkäveteiseksi ja tylsäksi, ei tarkoita että happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista vaan että henkilö haluaa lukea sitä mistä tykkää.

Ehkä otin tämän hieman henkilökohtaisesti, myönnän, mutta olen hyvinkin vakaasti sitä mieltä, että lukemisen tulee olla nautinto. Että jonkun kirjan lukeminen vain siksi, että joku on joskus päättänyt sen olevan jotain toista kirjaa arvokkaampi, ei ole itseisarvo. Lukeminen on itseisarvo, ja monipuolisesti omien kiinnostusten mukaan lukeminen on itseisarvo. En itse lue mitään vain kuuluakseni johonkin korkeakirjallisten joukkoon, koska yhteiskuntaluokkani ja -asemani noin periaatteessa minut sinne asettaakin. Kenenkään ei pitäisi pyrkiä nostamaan tai laskemaan itseään lukemisellaan. Ehkä jo tämän arvottamisen vähentäminen nostaisi monen halukkuutta lukea ylipäätään mitään kirjallisuutta.

Edelleen tutkimuksessa häiritsi se, että se nojasi niin vahvasti tähän vanhahtavaan kulttuuriosallistamisen kirjallisuusjakoon, missä kaunokirjallisuuden lukemista arvotettiin jo tutkijan näkökulmasta “populaarikirjallisuutta” korkeammalle. Tietokirjallisuuden suhteen tutkimus oli jotensakin neutraali. Ehkä olen tässäkin taas subjektiivinen, fantasian suurkuluttajana, mutta väitän lukevani ja lukeneeni sen verran monipuolisesti kaikkea, että minulla on jonkinlainen mandaatti todeta, että genre itsessään ei mitenkään välttämättä määritä kirjan monitasoisuutta, kompleksisuutta tai laatua.

Oma loppukaneettini

Vaikka tämä tutkimus oli jo huomattavasti yleistä “huolipuhetta” monipuolisempi ja moniulotteisempi, sekin yhä keskittyi hyvin perinteisiin sosiologisiin ja kirjallisiin rakenteisiin analyyseissään ja johtopäätöksissään. En ehkä itse näe Bilteman luettelon, WhatsApp-chattien ja Facebook-kommentoinnin lukemista saman arvoisena lukemisena kuin edes blogien lukemista, mutta toivoisin silti koko lukemiskeskusteluun enemmän avaruutta.

Niin kauan kuin kirjoja arvotetaan teennäisin perustein, niin kauan kuin lukemista arvotetaan oikeanlaiseen ja vääränlaiseen, oikeiden ja väärien aineistojen lukemiseen, siihen aina liittyy niin arvolatauksia kuin luokkalatauksiakin. Niin kauan kuin ylhäältä käsin kerrotaan, mitä jokaisen tulisi lukea, synnytetään vastareaktioita. Koulussa jo olisi hyvä ohjata oppilaita löytämään sellaista lukemistoa, joka kiinnostaa, ja tukemaan heitäkin, joille lukeminen on vaikeaa “teknisistä” (lukihäiriöt, neurodiversiteettiin liittyvät haasteet, ym) syistä, arvottamatta materiaaleja, luetun pituutta tai monimutkaisuutta sinällään.

Lukutaito on arvokas ja tärkeä taito, ja sen säilymisestä on syytäkin pitää huolta. Kaikista ei silti tule kirjojen tai lehtien suurkuluttajia, eikä tarvitsekaan. On eri asia osata lukea pitkiä ja monimutkaisia tekstejä, ymmärtäen lukemansa, kuin nauttia lukemisesta ja harrastaa sitä vapaa-ajalla. Niin paljon kuin itse arvostan nimenomaan lukemista, objektiivisesti on todettava, ettei kirjojen tai muiden materiaalien kuunteleminen ole sen vähempiarvoista itse materiaalin kuluttamisen kannalta – ja mitä pitemmälle ajassa mennään, sitä epäolennaisemmaksi todennäköisesti tulee kuluttamisen muoto versus kyky ymmärtää sitä.