Lost and found

MarilkaLeave a comment
Tosikoinen oppi kiipeilemään puolivuotiaana, kävelemään 9,5kuisena ja juoksemaan 10kuisena. Kuka osaa laskea yhtälön? Minä autan: edes liukas jäinen maa ei pidellyt pientä marakattia, joka mennä viipotti puistossa kiipeilytelineestä toiseen, kaikkiin mihin pienellä varrellaan yltti. Tuohon aikaan puistoiltiin tyttöjen kanssa päivittäin, usein koko päivä etenkin sitten kevään ja kesän tullen vierähti puistossa, kun laitettiin ruuatkin siellä muutaman muun äidin&lasten kanssa. Ja minä sain kieroja katseita, kun en suinkaan aina jaksanut paahtaa vuosikkaani perässä vaan seurailin ennemmin katseellani.
 
Hyvin tuo pikkuruinen jo osasi pysyä puiston rajojen sisäpuolella. Kertaakaan ei lähtenyt puskiin ja metikköön puistosta. Eikä tosikoinen kyllä itse asiassa katoillut koskaan Itikseenkään toisin kuin siskonsa, mutta jonkun kerran paineli luvatta Suomenlinnan luoliin kyllä ja siinä vähän etsittiin tyttöä! Tosikoinen on ihan pienestä asti ollut omapäinen ja itsenäinen menijä ja ajattelija, mutta kun lieka on sopivalla, homma hänenkin kanssaan toimii pääsääntöisesti oikein hyvin kyllä. Tunnollisen esikoisen kanssa ei ongelmia ole noiden Itisseikkailujen jälkeen ollutkaan. Ja toisaalta tosikoinen on paljon aktiivisempi kulkija kuin esikoinen.
 
Eikä tosikoisenkaan kanssa oikeastaan edelleenkään ole ongelmia sen suhteen että menisi jonnekin minne on kiellettyä mennä. Tosikoisella on pihapiirissä annetut rajat (tämä kortteli) ja muutoin selkeät sävelet että koulun jälkeen saa mennä kirjastoon tai kavereille tai jäädä ulos kavereiden kanssa, kunhan soittaa ja pyytää sen kursorisen luvan. On yhtäkuin tiedottaa minulle tai isälleen missä on mitä tekee. Ja sovitaan kotiintulosta. Yleensä. Mutta sitten kun äiti on upoksissa SharePointissaan tyttären soittaessa saattaa sellainen pikkuseikka kuin kotiintuloaika unohtua asettaa…
 
Niinpä sitten saattaa välillä sattua ja tapahtua. Kuten maanantaina. Tosikoinen soitti koulun jälkeen, kysyi lupaa saada jäädä koulun pihalle leikkimään kavereiden kanssa. Ja sai luvan tietenkin, eihän minulla yleensä siis ole mitään syytä kieltääkään neitosen sosiaalisia rientoja. Mutta kas kun siis tosiaan twiikkailin yhtä SharePoint-ratkaisua niin uppoutuneena en huomannut sanoa milloin pitäisi tulla kotiin. Sitä paitsi eihän tuo osaa lukea kännykän kelloa! Mutta ainakin olisin voinut käskeä kotiin siskon mukana, joka pääsi koulusta pari tuntia myöhemmin.
 
Paitsi että siskonsa meni kaverille ja soitti matkalta että se varmasti on ok. Sinne vaan, näitkö pikkusiskon koulun pihalla? Joo, siellä oli. Hyvä, ja takaisin css:ien ja SP asetusten ja muiden kimppuun. Jossain vaiheessa katselin kelloa että kappas kun on jo puoli neljä, pitäisi lapsi saada vähitellen kotiin. Ja sitten luin uutisotsikoista kuinka Keravalla etsittiin 7vuotiasta tyttöä. Soittelin tyttärelle, mutta sain vain kuulla "numeroon johon yrititte ei juuri nyt saada yhteyttä". Ja silloin alkoi nousta se paniikki, missä on mun lapsi?! Koitin vakuuttaa itselleni että siltä on vain akku mennyt tyhjäksi, mutta kas kun hyppäsin autoon ja lähdin tytärtä etsimään.
 
En ehtinyt koulullekaan saakka kun neiti itse soitti minulle: "Sori äiti, mä olin vahingossa laittanu tän kiinni ettei akku menis tyhjäks. En mä muistanu et sä saatat soittaa mulle!" Keskusteltiin siinä autossa sitten hetki siitä mistä se akku kuluu. Kuluuko se pelaamisesta ja kavereiden kanssa lörpöttelystä vai siitä että se on päällä jotta äiti voi soittaa. Mutta päällimmäisenä oli van helpotus siitä että lapsi oli turvassa ja kaikki hyvin.
 
Enkös minä silti saanut sydämeni kurkkuun seuraavan kerran tänään. Havahduin yhtäkkiä töitteni keskeltä siihen, että typy, joka on tähän mennessä ihan tunnollisesti soittanut joka kerta (ainakin minun viikoillani) kun ei ole tullut koulusta suoraan kotiin ei ollut tullut kotiin eikä soittanut vaikka oli päässyt koulusta jo puolitoista tuntia sitten! Koitin soittaa, ei vastausta. Vartin päästä uudestaan, ei vastausta. Koitin hengittää syvään ja kävin suihkussa ja koitin soittaa, ei vastausta. Mietin jo, pitäisikö sitä taas hypätä autoon, mutta silloin pärähti kännykkäni soittamaan "She’s a rebel, vigilante…" ja sieltä kuului hengästynyt ääni: "Pitääks tulla kotiin? Mä en kuullut kun sä soitit, ai joo mä unohdin soittaa sulle, mut saaks mä mennä kaverille?" Jep. Sai silti. Pieni vielä.
 
Mutta eihän siitä ole kuin puolisentoista viikkoa kun sain sunnuntai-lenkkini siitä että etsin nuorimmaistani ympäri tätä korttelia. Oltiin lähdössä ostamaan ratsastuskamppeita hälle ja siitä HopLopiin, tyttö lähti edeltä pihalle, mutta kun esikoinen meni tovin päästä perästä, ei siskoa näkynyt missään. Eikä vastannut huutoihin. Eikä kukaan pihapiirissä ulkoillut ollut nähnyt mihin pieni vaaleanpunapuseroinen tyttö oli kadonnut. Juoksin hädissäni pitkin korttelia uskoen kuitenkin että sieltä jostain rajojen sisältä se kuitenkin löytyy. Ja löytyi. Olipa lähtenyt vähän kuljeksimaan, kun kerran periaattellinen lupa oli kulkea korttelin alueella.
 
Minkäs hälle mahtaa? Tai heille. Sukuunsa tulleille hajamielisille. Sehän se esikoisenkin edesottamuksissa aiheuttaa välillä harmaita hiuksia (onneksi punainen peittää), ettei tytär muista laittaa kännyä koulupäivän jälkeen pois äänettömältä. Kyllä sitä miettii, miten omat vanhemmat selvisi meidän kanssa kun ei ollut koko kännyköitä! Kun nyt revitään hiuksia siitä jos ne onkin kiinni tai hiljaa.

Viihdettä vaihteen vuoksi

MarilkaLeave a comment
Vaikka tuo telkkari onkin pysynyt omalta osaltani lähinnä koristeena tuossa sohvaa vastapäätä – lapset sitä ovat täällä ollessaan kyllä katselleet – on jotenkin tullut tavaksi kurkata Telkku.comista mitä sieltä tulisi jos sen avaisi, tai paremminkin vilkaista sieltä syy olla jälleen avaamatta toosaa. Aina välillä sieltä kuitenkin sattuu silmiin jotain minkä vuoksi etsiä tsuikkarin käteen ja selata kaikki 300+ kanavaa läpi kunnes löydän sen mitä etsin (kertoisiko joku, miten saisin selattavaksi vain ne kanavat jotka oikeasti näkyy?).
 
Eilen illalla viihdyttiin lasten kanssa telkkarin ääressä vastaleivottujen iltapalasämpylöiden kanssa (ja ilman) peräti pari tuntia, ihan suunnitellusti. Sunnuntai-illat taitavat aika hyvin kulua telkun ääressä, kun ensin tulee Dance ja ennen kuin se on loppunutkaan tulee Tanssii tähtien kanssa. Tosikoinen esitti välillä omiakin muuvejaan sohvan vieressä tanssiohjelmien innostamana ja pakko sanoa, että tyttö on hyvä! Äitien tietenkin kuuluukin olla sitä mieltä, mutta siis tyttö on oikeasti hyvä. Onhan tuota tanssiharrastusta hällä takana jo yli neljä vuotta ja taitaa olla typyllä kyllä lahjojakin, niin sanoo muutkin.
 
Tänään bongasin BBC Entertainmentilta Whose Line Is It Anywayn 21:30 – ja jos huvittaa niin sitä saa näemmä katsoa sieltä vaikka joka ilta tuohon aikaan. Jenkkiversioitahan olen katsonut koneelta, brittijaksoja en muuta kuin jonkun youtubesta ennen tätä. Niin, brittiversiohan tietenkin sieltä BBC:ltä tulee. Onhan se jotenkin lame jenkki-variaatioonsa verrattuna. Improajathan on paljolti samat peräti, mutta se tapa viedä ohjelmaa eteenpäin… Aika brittiä… Ihan niinkun se suomalainen vasta-alkanut versio oli aika suomalaista. Mihin sitä kansakunta luonteestaan pääsisi?
 
Niin siis nythän viime lauantaina alkoi Suomen vastaava Vedetään hatusta, mutta se jäi silloin väliin. Niinpä piti tämän BBC-pätkän jälkeen ihan katsoa katsomo.fi:stä miten suomalaiset tuon parhaimmillaan vatsakramppeja aiheuttavan ohjelmaformaatin hanskaa, ja ihan hauskahan se oli! Oli selvästi katsottu nuo britti- ja jenkkiesikuvat huolella ja kilpailijoilta irtosi tarina enimmäkseen oikein kivasti. Mitä nyt välillä näkyi kaiketi jutun tuoreus, totta kai. Mutta kyllähän tuota varmaan tulee katsottua, joskin esitysajan vuoksi ehkä enempi sieltä katsomosta.
 
Tänään ostin pitkästä aikaa pari cd-levyäkin. Jokin aika sitten latasin itselleni Spotifyn, viimeinkin, mutta se ei riitä minulle, koska siitä en saa musiikkia autoon, eikä sieltä kyllä ihan kaikkea löydy edes. Odotan Maroon5:n huomenna maailmalla ja toivottavasti jo ylihuomenna perässä Suomessa julkaistavaa uutta albumia kuin kuuta nousevaa, mutta tässä odotellessani kävelin ruokaostosten lomassa Prisman levyhyllyille ja nappasin mukaani muutaman vuoden vanhan Musen levyn jota ei vielä ollut, ja upouuden LinkinParkin albumin, jonka julkaisun olin missannut kokonaan.
 
Muse on vaan aina yhtä mahtavaa, albumista toiseen, uusi ja vanha. Mahtipontista ja jollain tapaa älykästä musiikkia, monipuolista ja taitavaa. Se uusi Linkin Park vaikutti myös hyvältä, mutta olipa taas todella jotenkin erilaista kuin edellinen albumi, joka sekin oli jo ihan erilainen kuin sitä edeltäneet. Saa nähdä millainen on tuo uusi Maroon5, siltä olen kuullut vasta yhden lohkaisun, joka ei ollut hullumpi, mutta ei ehkä sekään kuitenkaan ihan sitä samaa kuin edelliset. Ihan hyvä että bändit uusiutuvat, kunhan eivät liian rajusti 😉
 
Maroon5:ttä odottelen myös levyjulkkari-kiertueelle (josta ei siis ole itselläni ainakaan edes huhun puolikasta, eli ei tiedossa että olisivat tulossa näille maailman kulmille). Musenhan viimein kesällä näin Kaisaniemessä, suosikkeihini niinikään kuuluvat GreenDayn kesäkuussa Kyläsaaressa ja U2:n elokuussa stadikalla. Linkin Parkin olen missannut totaalisti, kun en ole mikään festarikävijä. Ehkä vielä joskus senkin näen livenä. On ne konsertit kuitenkin ihan oma elämyksensä, vaikka ovatkin kovin nopeasti ohi. Niihin voi eläytyä uudestaan kun kuuntelee konserttien välillä näitä tallenteita.

Sisäisen stadilaisen nousu

Marilka2 Comments
Stadilainen minussa on saanut minut valitsemaan dösän päivä toisensa perään pihalla seisovan auton sijaan. Halvemmaksi se ei seutulipulla tule, kun se auto kumminkin on, enkä ole siitä luopumassa kuitenkaan, en tod! Sitä tarvitaan jatkuvasti vapaa-ajalla, se ihana liikkumisen vapaus! Mutta työmatkoja olen alkanut kulkea julkisilla, kun lähes aina suuntana on Stadi. 
Auto tarjoaisi toki siihenkin sellaisen mukavan vapauden – ei ole niin just lähteekö kotoa heti vai parin miinuutin päästä ja himaan pääsee heti ilman että tarvii huomata aikatulusta että se edellinen dösä meni just, no odotellaan sit. Aamuruuhkatkaan ei ole enää vuosiin joitain poikkeuksia lukuunottamatta nostaneet verenpainettani, niihin on niin tottunut. Mukavuudenhaluinen minäni ehti tuolla periferiassa niin hyvin tottua yksityisautoiluun, että näin monta kuukautta seutuliikenteen ulottuvilla meni ennen kuin aloin sitä oikeasti hyödyntää.
Onhan tämä julkisilla liikkuminen sitten taas omalla tavallaan vapauttavaa ja rentoa, jos ja kun ei tarvitse ottaa paineita siitäkään, jos spåra menee vaihdossa nenän edestä – viitisen minuuttia ja sieltä tulee seuraava! Ja kun joku muu huolehtii ajamisesta, voi itse rauhassa kuunnella musaa ja torkkua tai surfata kännyllä fesessä tai kirjottaa blogitekstiä tai tehdä töitä tai muuten vaan surfata netissä koneella, kun kännystä saa taskuun w-lan-aseman -eläköön htc desire ja wi-fi hotspot!
Sitä paitsi, tässä ehtii havainnoida ympäristöään ja muita ihmisiä ihan eri tavalla kuin omassa ylhäisessä yksinäisyydessä omassa autossa. Olin jo vallan unohtanut kuinka hauskaa se minusta on, observoida kanssakulkijoita 😉 Joskus nuorena kirjoitin runon suomalaisista metromatkustajista, jotka istuu siellä ruuhkaisissa vaunuissa aamusta ja iltapäivästä toiseen koittaen epätoivoisesti vältellä kanssamatkustajien silmien kohtaamista. Eihän se ole miksikään muuttunut. 
Mutta vaikka minäkin tavallaan sulkeudun itseeni mp3-soittimeni kanssa ja nettiin ja kirjoitteluun kännyni tai koneeni kanssa, tykkään myös katsella ympärilleni. Ja huomata sen väsyneen äidin, joka vie lapsia tarhaan, ja sen nuoren kundin joka on ihan Bruce Willis look-a-like ja vissiin ihan opetellut vetämään suunsa samanlaiseen jännään myttyyn kuin Willis, samalla kun korviini soi U2:n Beautiful Day ja mietin että nyt soi kyllä ihan väärä biisi tälle sateiselle syyspäivälle.
Se onkin se mikä saattaa koitua kompastuskiveksi julkisilla kulkemiselleni tässä maassa, jossa neljä viidesosaa vuodesta on kylmää ja tuulista ja märkää. Julkisilla liikkuminen tarkoittaa yleensä pitempiä kävelymatkoja päässä ja toisessakin, ja vaikken pane kävelemistä pahakseni sinänsä, ei se kyllä todellakaan ole herkkua kun viima ja vesi vihmoo naamaa. Sateenvarjoakaan en aamulla kiireessä löytänyt – toisaalta, opin jo vuosia sitten ettei ne Stadissa pysy kovin pitkään hengissä, sillä täällä ‘jos sataa niin tuulee’ == TRUE.

Tämä talo on tyhjempi nyt

MarilkaLeave a comment
Siitä asti kun eilen HopLop-keikan jälkeen vein lapset isälleen ja palasin tyhjään kotiini, on tuo ZenCafen biisi soinut päässä, vaikkei siitä mitään muuta osaa voikaan tilanteeseen soveltaa kuin tuon yhden lauseen. Kun lapset eivät ole täällä täyttämässä tilaa äänellään ja elämällään, koti tuntuu todella tyhjältä etenkin ensimmäiset illat ja aamut. Toisaalta kyllä nautin siitä puolesta, että minulla on joka toinen viikko vapauteni ja mahdollisuus tehdä mitä haluan, ja nautin jopa tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, olemisesta. Mutta ei käy kieltäminen, että minulla on heitä ikävä.
 
Viikko on varsin lyhyt aika kuitenkin. Se on liian lyhyt kun lapset on minulla, tuntuu että vastahan ne tuli, kun onkin jo taas sunnuntai ja ne menee. Se viikko tulee vietettyä työpäiviä lukuunottamatta ihan vallan tyttöjen kanssa. Harrastuksissa ja ihan kotona, ja välillä kai jossain reissuissakin. Tämä lapseton viikko puolestaan hujahtaa yleensä vielä nopeampaa. Kun kaikki omat aktiviteetit sulloutuvat yhteen viikkoon. Tanssit, golfit, kiipeilyt (liian pitkä aika siitä kun viimeksi olin kiipeämässä), ratsastukset (sitäkään en ehdi säännöllisesti, mutta välillä yritän yksittäisillä tunneilla käydä), ystävien tapaamiset ja kaikki muut. Tälläkään viikolla ei ole yhtään vapaata iltaa. Sunnuntaille ei ole mitään vielä, sentään!
 
Tänään juuri tanssitunnilla pohdin, kun aivot tuntuivat välillä taas olevan jotenkin jumissa eikä koordinaatio pelannut kunnolla, että nyt on vaan niin paljon kaikkea, kyllä tämäkin taas sujuu paremmin kun elämä vähän tasaantuu. Mutta tasaantuuko se milloinkaan? Haluanko sen tasaantuvan milloinkaan? Nautin aktiivisesta elämästäni. Lasten kanssa on kiva tehdä yhdessä juttuja joista kaikki tykkää – puhuttiin taas, että nyt kun synttärileipomiset on ohi, seuraavalla lapsiviikollani olisi kiva mennä kiipeilemään, ja nyt kun vielä ulkona tarkenee, voisi käydä heidän kanssaan rangella lyömässä muutaman pallonkin. Ja omia intressejähän riittää, enkä mistään halua luopua!
 
Eilenkin olisi voinut tietenkin käydä siellä kiipeilemässä. Tai rangella, kun päivällä ei satanut vielä. Mutta eilen jotenkin ihmeesti päädyttiin HopLopiin tuohon puolen kilsan päähän. Aamulla esikoinen puhui Heurekasta, mutta siellä oli vielä samat näyttelyt kuin keväällä kun viimeksi käytiin, joten ehdotin jotain muuta. Ja jotenkin siitä tuli HopLop. Se ei ole ihan hirveän yhteistä tekemistä – minä luin kirjaa ja tytöt kirmailivat ympäriinsä kumpikin omilla teillään – mutta se oli ehkä heille ihan kiva vaihtopäivän energianpurku, kun ei ne sunnuntait heillekään ole se viikon helpoin päivä.
 
Tämä talo on tyhjempi nyt. Mutta viikon päästä tämän täyttää taas ihanat tyttäreni energiallaan. Sitä odotellessani minä ikävästäni huolimatta nautiskelen vapaudestani ja hiljaisuudesta. Ei, ei ole edes telkkari auki 🙂

Äidin monenlaiset hatut

MarilkaLeave a comment
Olen ollut nyt kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää äiti. Melko häkellyttävää välillä, sillä en minä tunne itseäni niin vanhaksi, että minulla voi olla jo kymmenenvuotias lapsi. "Et sä äiti olekaan mikään vanha, sä vaan sait mut niin nuorena," sanoo tämä esikoiseni. Toisaalta aivan oikein, toisaalta silloin en tuntenut itseäni ollenkaan "nuoreksi äidiksi". Näkökulmat elämään muuttuu. Silloin näytinkin paljon vanhemmalta kuin nyt. Mutta panenko pahakseni? En tietenkään! Ja nautin siitä, että lapseni ovat jo niin isoja ja minä vielä näin nuori ja hoitanut vaipparallin silloin kun vielä tunsin itseni riittävän vanhaksi siihen 😉
 
Tänään on juhlittu tuon esikois"vauvani" kymmenvuotissynttäreitä. Tyttöni mun, joka viikolla jo laajenteli reviiriään käymällä luokkakaverin kanssa Jumbossa koulun jälkeen (ihan luvalla ja oikeastaan minun usuttamanani). Joka elokuussa halusi "trendikkäämmät hiukset". Jonka vaatteiden pitää olla muodikkaat ja kynnetkin lakattu trendikkäästi – silloin kun ne on lakatut, kouluun ei taida mennä lakatuin kynsin. Tyttöni, joka kuitenkin on niin pieni, ettei tiedä mikä on Suosikki, ja tykkää vielä (onneksi ja toivottvasti ei lakkaakaan tykkäämästä!) tulla välillä syliin istumaan. Mutta jonka kanssa voi jutella "tyttöjen juttuja" automatkalla ratsastustunnille.
 
Torstaina ja eilen jo leivottiin tyttöjen kanssa yhdessä kakkuja näihin tämän päivän synttärijuhliin. Monta, kyllä. Synttäritytön toive oli mansikkajuustokakku, pikkusisko toivoi suklaakakkua ja pitihän sitä lisäksi olla se perinteinen täytekakkukin. Torstaina tehtiin pari pätkiskakkua, enimmäkseen tytärten voimin, minä päälle päsmärinä antamassa ohjeita ja jakamassa vuoroja. Ja kuorruttamista saivat tällä kertaa katsella vierestä. Eilen tehtiin ne toiset kaksi kakkua, joiden tekemiseen tytöt osallistuivat vaihtelevasti. Ensin enemmän, sitten tosikoinen tippui kelkasta kun ei se huone siivoutunut välissä ja kakun täytin ihan itse.
 
Tänään oli vuorossa täytekakun kuorrutus ja kiilteen laitto juustokakulle. Tehtiin niitä esikoisen kanssa kaksistaan, kuten eilen sitä juustokakkua muutenkin, ja olipa erilaista kun ei hyvää tarkoittava mutta vähän yli-innokas tosikoinen ollut siinä viemässä huomiotani. Kerrankin sain kunnolla opastettua esikoista lukemaan ohjetta ja toimimaan sen mukaan itse. Ja täytekakun osalta minä laittelin kermakuorrutuksen, synttärisankari koristeli kakun itse. "Sä oot äiti niin taitava tekemään näitä. Mistä sä oot oppinu?" kysyi tytär. "Tällä samalla tavalla, tehnyt kakkuja maamon kanssa, mallia katsoen ja sitten itse tehden." "Miten vanha sä sillon olit?" "Varmaan aika saman ikänen kun sinä nyt."
 
Kun kakut oli saatu koristetuksi ja kuntoon ja pöytään valmiiksi tarjoiluastioihin vähän poppareita ja juustonaksuja, karkkia ja keksiä, oli aika alkaa laittautua kuntoon kekkereitä varten. Ensimmäiseksi sain vetää päähäni manikyristin hatun ja viilasin ja lakkasin esikoisen kynnet. Sitten oli vuorossa tosikoisen kynnet. Ja tosikoisen hiustenlaitto nätisi ranskanletille ("miks se on ranskanletti?" "en mä vaan tiedä, ehkä se on keksitty Ranskassa" – tietäisköhän wikipedia?) – joillekin arkea, meille juhlaa. Tytöt ei juuri pidä hiuksiaan ponnaria kummemmilla virityksillä arkisin. Ja lopuksi vielä sipaisin tosikoiselle vähän lasten luomikimalletta ja huulikiiltoa – "se tuoksuu mansikalle!" Esikoinen laittoi huulikiiltonsa ihan itse.
 
Kun olin valmistellut juhlapöydän ja tyttäret perinpohjin, totesin, että minulla oli jo melkoinen kiire itseni kanssa, kun imuroidakin vielä piti! Pienempänä riitti kun veti tytöille mekot päälle ja avot! Nyt meni aikaa kynsien ja hiusten ja kaiken kanssa. Mutta silloinpa sain maistaa jälleen sitä miten mukavaa on kun lapset on isoja ja ihania ja parhaimmillaan niin ajattelevaisia. Tosikoinen ilmoitti: "Äiti mene sä suihkuun vaan että ehdit, mä imuroin sillä aikaa!" Ja niin tuo imuroi, koko kodin lukuunottamatta siskonsa huoneenpuolta, jonka tämä halusi imuroida ihan itse. Ja minä ehdin laittaa vielä itsenikin vimpan päälle. Just for the joy of it, vaikka vieraina olikin vain perhettä.
 
Ja kreivin aikaan olinkin valmis. Hyvä kun oli geeli kuivunut hiuksissa kun jo ovikello soi ja ensimmäiset juhlijat saapuivat. Ja seuraavat ja seuraavat. Ja olipa mukavat synttärit 🙂