Maikkari uutisoi tänään, että kuva hukkuneesta Aylanista herätti lappilaismiehen auttamishalun ja nyt hän tarjoaa mökkikyläänsä pakolaisille.Tsekkasin jutun kommentit, ja olin häkeltynyt siitä p*askaryöpystä, jonka sieltä luin. Ja lisää tuli omaan kommenttiini hyvän uutisen tuomasta toivonrippusesta. Sellaisia kommentteja kuin

– Tämä mätä islamin palvonta,sekä päättäjät jotka tätä kusetusta uskoo niin vois hävitä tältä pallolta

– Ainoa hyvä uutinen pakolaisista olisi se että, ne kaikki karkoitetaan eikä uusia oteta enää koskaan.

– Annetaan tää suomi suosiolla apinoille vaan.. Vittu mitä paskaa. Rajat kiinni vaan!

Ja jos ei muuta joku osannut sanoa, niin ainakin piti mainita, että lappilaismiehen auttamishalun syy oli väärä – valheellinen uutisointi. En ota kantaa uutiseen, kun en tiedä. Mutta mitä väliä sillä on, vaikka auttamishalun olisi sytyttänyt virheellinen uutisointi? Apua tarvitaan joka tapauksessa.

Kommenttien joukossa oli myös tällainen, mihin vastasin hämmentyneenä “ööö, noinhan sen kuuluukin olla??”

Vittu mitä aivopesua nämä uutiset on! luovutan mielellään asunnon , kaikki 33 neliöö niin monelle pakolaisille kuin sinne haluaa tunkea jos sen kerran edes itse saisin kaupungilta asunnon. ikinä sitä saanut vaikka luottotiedot kunnossa ja aina töitä tehnyt, joten myös verot maksanut! ja siksi yksityisiltä kalliilla joutunut vuokraamaan! Ai niin. . ite tietty vuokran maksanu. ilman mitään tukea

Jotenkin tuo kommentti kuvastaa niin hienosti sitä kieroutunutta suhdetta, joka ihmisillä nykyään tuntuu olevan tähän meidän hyvinvointivaltioon. Minä maksan verot, minun pitää saada! Mihin on unohdettu ajatus siitä, että ensisijaisesti on jokaisen oma vastuu elättää itsensä ja perheensä, omalla työllä. Ja vasta jos ei siihen syystä tai toisesta kykene, haetaan apua muualta. Silloinkin näkisin, että ensisijaisesti vastuu on perheellä, sillä laajemmalla, auttaa omiaan. Ja jos ei se riitä, tai ei perhettä ole, on yhteiskunnan aika auttaa.

Ei, tänä päivänä jokainen kokee ansaitsevansa yhteiskunnalta jotain. Mietitään vaan, mitä MINÄ voin yhteiskunnalta saada. Sen sijaan, että pidettäisiin huoli itsestämme ja omaisistamme, valitetaan ja rutistaan, kun ei kukaan auta sitä mummoanikaan siellä. Mikset SINÄ auta? Valitetaan ja rutistaan, että kun minä olen näin hyvä veronmaksaja, miksen minä saa mitään takaisin, on se nyt kumma juttu! AY-liike on tässä pahin agitoija.

Hyvinvointivaltion perusta on iso joukko hyvin toimeentulevia, joiden maksamilla veroilla autetaan pientä joukkoa tarvitsijoita. Hyvinvointivaltio toimii, kun rattailla on vähän väkeä ison joukon vetämänä. Kun vetäjäjoukosta alkaa yksi toisensa perään hypätä kärryille, koska “minä kans!”, häviää vetäjäjoukon voima sitä mukaa ja pian on kaikki pulassa.

Minusta on mielenkiintoista, noin poliittisesti, miten Kokoomusta aina parjataan hyvinvointivaltion tappajaksi ja rikkaiden hyysääjäksi. On parempi olla demari, kun on silloin pienen ihmisen, duunarin puolella. Tuleeko koskaan mieleen, että jos kaikki tasapäistetään, kuten vasemmisto, sosialistit, haluaisivat, olisi koko kansa yhtä köyhää, eikä kukaan enää auttaisi ketään? Tuleeko koskaan mieleen, että sakottamalla hyvä- ja keskituloisten maksukykyä luodaan vain lisää kärryille hyppääjiä?

Hyvinvointivaltio tarvitsee ihmisiä, jotka pärjäävät omillaan, jotka eivät tarvitse eivätkä koe tarvitsevansa yhteiskunnalta mitään. He ovat niitä, jotka antavat. Hyvinvointivaltio tarvitsee ihmisiä, jotka eivät mieti, mitä yhteiskunta voisi heille antaa, vaan miten he pitävät itse huolta perheestään ja omaisistaan.

Kun ajattelutapa on yhä enenevissä määrin “mitä MINÄ saan ja miten yhteiskunta MINUN MUMMOANI hoitaa” ei kai ihme, että ihmisissä syttyy tuo hurja viha, kun tänne kehtaa tulla muun maalaisia tarvitsemaan MEIDÄN apua. Saati, että ihmiset haluaisivatkin auttaa heitä! Olen sikäli samaa mieltä monenkin kanssa, että onhan se nyt hullua, että tässä nyt kohkataan syyrialaisista avuntarvitsijoista, kun ihan omissakin olisi riittämiin.

Mitä jos jokainen katsoisi peiliin. Mitä jos jokainen miettisi, miten voi auttaa omaisiaan. Miten voisi huolehtia omista vanhuksistaan, hylkäämättä heitä yhteiskunnan armoille. Ja kun auttamisen alkuun pääsee, voi miettiä, miten voisi auttaa edes yhtä tai kahta täältä turvaa hakenutta. Sodan jaloista lähtenyttä. Ihmistä, joka mieluummin lähti vaaralliselle ja epävarmalle matkalle, kuin jäi sodan jalkoihin.

Entä jos se olisitkin sinä, se lähtijä? Entä jos me olisimmekin täällä Suomessa kolmen osapuolen sisällissodassa? Ei siitä omastamme ole vielä sataakaan vuotta hei! Entä jos koko muu maailma sanoisi silloin: “painukaa sinne mistä tulittekin likaiset sivistymättömät härmäläiset, ei me teitä tänne haluta meidän sivistystä saastuttamaan!”

Minulle lapsena opetettiin kultainen sääntö. Tee toisille niinkuin tahtoisit sinulle tehtävän. Vaikket perustaisi Raamatusta ja uskonnosta, tuo sääntö on ehkä paras sääntö mitä on. Sillä niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Jokainen saa enemmän, kun antaa enemmän ja lakkaa miettimästä, mitä itse voisi saada.

Monikulttuurisuus, monokulttuurisuus, painajainen, unelma. Vastakkainasetteluja maailmassa, joka ei sittenkään ole mustavalkoinen kun sitä oikein silmiin katsotaan. Tai ehkä se monelle on. Se, mikä toiselle on unelma on toiselle painajainen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että vaikka 15000 ihmistä seisoo torilla huutamassa, että teidän painajaisenne on meidän unelmamme, ei heilläkään sittenkään ole oikeasti yhtä yhtenäistä näkemystä siitä, mikä se unelma on.

Minullakin on unelma. Minulla on unelma, että ihmiset suvaitsisivat toisiaan, suvaitsisivat erilaisuutta, suvaitsisivat erilaisia mielipiteitä. Minulla on unelma, että maailmassa saisi rauhassa rakastaa ilman että joku sanoo, että rakkautesi on väärin. Minulla on unelma, että jokainen saisi valita arvonsa, joiden mukaan elää, valtiovallan pysytellessä objektiivisena tasa-arvoisuudessaan kaikkia erilaisia ryhmiä kohtaan. Niin kauan kuin ei satuteta muita ihmisiä. Mutta minun unelmani on unta vain. Sillä niin kauan kuin on ihmisiä, on väkivaltaa, tuomitsemista ja suvaitsemattomuutta. Useimmat suvaitsevaisetkin ovat suvaitsemattomia, jos se toinen osapuoli omasta arvojärjestelmästään käsin ei suvaitse samoja asioita.

Live and let live. Siihen kiteytyy minun unelmani. Ja Anssi Kelan “Suomalainen” sai minut kyyneliin.

Ja nyt kun se tuli selväksi, työnnän syömäpuikkoni tähän maahanmuutto- ja monikulttuusiuus-riisikuppiin. Olen ihan ehdottomasti monikulttuurisuuden puolesta, mutta tiedostan myös siihen liittyvät ongelmat. Kuka se olikaan, Okko joku? joka sanoi eilen siellä Kansalaistorin lavalla, että kaikkeen missä on mahdollisuus, sisältyy myös ongelma (vai oliko se riski?). Ihan niin. Euroopassa on monikulttuurisuutta pyritty edistämään maassa jos toisessakin, ja lopulta tässä aivan viime aikoina todettu, ettei se toimi.

Miksei se toimi? Ja jos kerta minäkin olen sitä mieltä ettei se toimi, miksi minä sitä seisoin Kansalaistorilla peräänkuuluttamassa?

Siellä seisoin väkijoukossa, jossa oli kaikenikäistä vauvasta vaariin ja mummosta mukeloon. Valtaosa näytti kantasuomalaisilta, joukossa niitäkin, jotka eivät. Ja sitten siellä olivat ne pullojen kerääjät, jotka kovasti kiittivät kun annoin tyhjät vesipulloni heille. Yhtäkkiä tunnelmani latistui. Täällä minä peräänkuulutan unelmaa, ja tunnen oloni hyväntekijäksi, kun annan tyhjän pullon tummaihoiselle mummelille. Onko kukaan koskaan nähnyt valkoihoista piraatti-cd-levyjen myyjää? He tulevat tänne paremman elämän toivossa. Osa onnistuu, osasta tulee pullonkerääjiä. Osa kääntyy rikollisjengien puoleen henkensä pitimiksi.

Niin, siis mikä siinä monikulttuurisuudessa ei toimi? Se ei toimi, että vastaanottava yhteiskunta ottaa vastaan ihmisyyden nimissä, mutta rakenteet eivät kykene tarjoamaan työtä ja elämisen arvoista elämää. Ei se varmaan parempi ollut sielläkään, mistä lähtivät, ymmärrän, ja täällä on ehkä ainakin periaatteellinen mahdollisuus elää ja saada lapsille koulutus ja parempi tulevaisuus. Kuka ei sen perässä lähtisi kotimaastaan? Niin karulta kuin se kuulostaa sanoa, se on kuitenkin vähän sama kuin tämä rescue-koirien ottaminen. Meillä on kaksi. Mieluusti pelastaisin heidät kaikki, mutten mitenkään pysty tarjoamaan mielekästä kotia ja ruokaa, saati lääkäripalveluja niille kaikille, joten järjen puitteissa olemme rajanneet määrän kahteen.

En hyväksy sellaista retoriikkaa kuin mitä Olli Immonen käytti Facebook-päivityksessään. Se oli eräänlainen sodanjulistus ja sotii itsessään jo kaikkea inhimillistä suvaitsevaisuutta vastaan. Siksi lähdin torille. Koska meillä on jo paljon muualta tulleita, enemmän ja vähemmän tänne juurtuneita ihmisiä. Ja haluan että niin on. Haluan, että hallitussa määrin se kehitys jatkuukin. Ja meillä on siihen olemassa oleva lainsäädäntö, joka määrittää, mikä on hyvä. Meillä on erittäin maltillinen pakolaispolitiikka ja paikoin mielestäni jopa liian tiukka sen tulkinta. Muistatteko sen karkotetun kiinalais-isoisän? Epäinhimillistä toimintaa!

Maailma on aina ollut monikulttuurinen. Suomi on aina ollut monikulttuurinen. Asuivatpa esi-isämme sitten erakkoina metsissä tai sosiaalisemmin kylissä, on siitä tultu pitkä matka niin Ruotsin kuin Saksan kuin Venäjän kulttuurien vaikutusvallassa tähän, missä olemme nyt. Eikä meillä yhteinäistä kulttuuria ole vieläkään, hajanainen kansakunta kun olemme. Helsinki on sekä suomalaisten että muun maalaisten kulttuurien sulatusuuni.

Monikulttuurisuus merkinnee itse kullekin eri asioita. Olen huomannut ihan tuolla some-kirjoittelussakin, että ihmiset tuntuvat puhuvan vähän aidasta ja seipäästä ja laudoituksesta. Monikulttuurisuus ei sanana ole yksiselitteinen, ei sitten millään. Minä pidän siitä, että kun kuljen kaupungilla, näen erilaisia ihmisiä, eri värisiä ihmisiä, katusoittajia soittamassa synnyinmaansa musiikkia, piipahdan etniseen ravintolaan syömään, haen lammasta ja okraa turkkilaisesta kaupasta. Kävin kouluni kansainvälisessä koulussa, jossa noin neljännes tai viidennes luoka oppilaista oli jotain muuta kuin syntyperäisiä suomalaisia. Tytärteni luokilla Vantaalla 30 vuotta myöhemmin oli etnisesti värikkäämpää, mutta valtaosa heistä oli syntyperäisiä suomalaisia.

Minä olen iloinnut siitä, että lapseni ovat kasvaneet ja käyneet koulua monikansallisessa ympäristössä, missä he oppivat suvaitsemaan sitä, että yhdellä tytöllä on aina burkha päässä ja jonkun äidinkieli on venäjä, toisen suahili, kolmannen ranska. Toisin kuin minä, he ovat kasvaneet Suomeen, jossa kaikki tuntee muitakin kuin valkoihoisia suomalaisia, jossa on ihan tavallista kaveerata tai seurustella taustaltaan vaikkapa intialaisen, somalin, kiinalaisen tai kreikkalaisen kanssa. Pakkoko ihmisiä on ryhmitellä ja lokeroida?

Se, mitä monikulttuurisuuden ei mielstäni pitäisi olla, on erilliskulttuurisuus. Ymmärrän, että kun vieraaseen maahan muutat, haet turvaa niistä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin sinä, uskovat samalla tavalla kuin sinä, syövät samanlaista ruokaa kuin sinä jne. Etenkin jos vastassasi on kielimuuri. Minä nostan hattua jokaiselle maahanmuuttajalle, joka opettelee tämän vaikean kielemme. Mieheni teki niin heti tänne muutettuaan. Äitini opetteli espanjan saman tien Gran Canarialle muutettuuan. Kumpikin myös saman tien ystävystyi paikallisten kanssa. Heille se oli tosin paljon helpompaa kuin tänne muuttavalle somalille, jolle kulttuurien ero on huikean suuri.

Meillä on sanonta: maassa maan tavalla. Kansalaistorilla näin kyltin, jossa luki: maassa monella tavalla. Molempi parempi, kumpikin on oikeassa. Ei ole oikein, että maahan muualta tullut väestö pyrkii muuttamaan vastaanottanutta kulttuuria mieleisekseen, omansa laiseksi. Ei yhtään sen enempää oikein, kuin että vastaanottanut kulttuuri prykii muuttamaan maahanmuuttajien kulttuurin omansa laiseksi. Hyväksyntää ja yhteiseloa, ymmärtämystä ja vuoropuhelua. Sopeutumista puolin ja toisin. En hyväksy sitä, että Suvivirttä ei saisi laulaa koulun kevätjuhlassa, koska muslimit. Tai että suomalaisten pitäisi opetella tulijoiden kielet ja alkaa tarjota palveluita niillä kielillä. Tai että sianliha kielletään koko maassa, koska islam.

Mitä isompi kulttuuriero, sitä vaikeampi sopeutuminen ja sitä enemmän se vaatii kummaltakin osapuolelta. Jos kaikki osaisivat kuunnella, hyväksyä, joustaa, elää ja antaa elää, voisimme elää kaikki sulassa sovussa ja nauttia monikulttuurisuuden rikkaudesta. Minä olen idealisti. Idealisti minussa uskoo, että se olisi mahdollista. Että jos kaikilla vain olisi tarpeeksi hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, että jos tarpeeksi toreilta ja turuilta huudan, unelmani voisi toteutua. Realisti minussa sanoo: “dream on.”

Minä toisaalta ymmärrän perussuomalaisten maahanmuuttovastaisuuden perusteet. Ja Harri Vuorenpää kirjoitti Usariin minusta varsin hyvän kirjoituksen asiasta. Emme elä mustavalkoisessa maailmassa ja maahanmuutto ja monikulttuurisuuden räjähdysmäinen kasvu aiheuttavat ongelmia – ei niinkään se kulttuurien ero edes, vaan se, ettei vastaanottava yhteiskunta pysy kyydissä mukana. Kaikille tulijoille ei ole töitä – eihän meillä ole töitä kaikille täällä jo asuvillekaan! – eikä yhteiskunnalla ole varaa huolehtia maahanmuuttajamassoista, joilla ei ole töitä joilla itsensä ja perheensä elättää. Ei vastaanottava yhteiskunta voi muuttaa yhtäkkiä kaikkia rakenteitaan taatakseen muualta tulleille paremman elämän. Ja totta kai se kasvattaa rikollisuutta. Luo slummeja ja jengejä.

Siinä siis olen jopa samaa mieltä Immosen kanssa, että kyllä meidän vastuumme ja tehtävämme on myös suojella omaa maatamme, sen kansalaisia. Niinhän jokainen tekee päätöksensä omassa perheessäänkin, ihan sama pätee yhteiskuntaan laajemminkin. Kaikkia ei voi pelastaa, kaikille ei voi tarjota turvapaikkaa. Olisi parasta, jos ihmisten ympäri maapallon ei tarvitsisi lähteä kodistaan pakoon. Vapaa liikkuvuus töiden ja vaikkapa vaimon tai miehen perässä on hieno asia, mutta siinä ei ole mitään hienoa, että on massoittain ihmisiä, jotka joutuvat jättämään kotinsa pelon, nälän, sodan takia. SE on se ongelma, joka tässä maailmassa pitäisi ratkaista, mutta taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Se mitä EN hyväksy Immosen tekstissä – enkä sen paremmin “vastapuolenkaan” teksteissä ja huudoissa (ja se huutelu Turkkilan päälle oli ALA-ARVOISTA!) – on se vihamielinen retoriikka, se sodanjulistus. Ei tässä taistella tarvitse, eikä ketään häädetä maasta, eikä täällä jo olevia muualta tulleista pidä katsoa karsaasti. Meitä on täällä jo paljon erilaisia ihmisiä, eletään yhdessä, eletään sovussa, opitaan toisiltamme, iloitaan erilaisuudestamme. Punainen kortti rasismille! Annetaan jokaiselle mahdollisuus työhön ja koulutukseen, itsensä toteuttamiseen ja meillä voi olla maailman paras yhteiskunta täällä. Kunhan sääntöviidakkoa vielä vähän karsitaan 😉

Ja otetaan uusia maahanmuuttajia vastaan maltillisesti, sen verran kuin kykenemme ottamaan ja auttamaan ilman että täällä jo asuvat siitä kärsivät. Unelmoinko utopiasta?

Rutisin eilen naamakirjaan, vaihteeksi. Ensinnäkin siitä, miten epäoikeudenmukaista on, että isä ja tytär (!! kuinka sairas tämä maailma on?), jotka pitivät vankinaan nuorta naista (ja teettivät tällä neljä lasta, mitä ikinä sen on tarkoitus tarkoittaa, raiskauksia?) reilut neljä vuotta, saivat kumpikin huomattavasti lyhyemmät vankeusrangaistukset itse. Järjetön oikeuslaitos. Samaan hengenvetoon (lue: statukseen) märisin myös viinipullolaista.

“taas ahistaa. tämän maan meno meinaan. luittehan: isä ja tytär pitivät nuorta naista vankinaan neljä vuotta (ja nainen sai miehelle neljä lasta sinä aikana); isä sai vaille 4v vankeutta, tytär huikeat kaksi ja rapiat. luittehan: meillä on jo jonkin aikaa ollut laki, jota ravintolat nyt enevissä määrin noudattavat; et voi tilata viinipulloa pöytään “koska ravintolan henkilökunta ei voi vahtia, että kaadat siitä lainmukaisia annoksia”. nämä tässä tänä aamuna eniten päätä puristavina, mutta onhan noita muitakin, valitettavasti.”

Kumpi noista on isompi asia? No varmasti ensin mainittu. Kumpi vaikuttaa minun ja monen muun tavallisen kansalaisen elämään enemmän? No jälkimmäinen. Puhutaan siis jälkimmäisestä. Viimeksi kun vastuusta ja vastuunsiirrosta kirjoitin, sanoin, etten viitsi edes aloittaa alkoholilaista. Nyt aloitan. En tosin aio kirjoittaa kokonaista blogikirjoitusta siitä, miten järjetön se on, vaan kirjoittelen vähän toisesta näkökulmasta. Vastuun näkökulmasta.

Eräs ystäväni kommentoi, että hyvin on asiat jos viinipullojen anniskelemattomuus ihmisiä huolestuttaa. Siitä seurasi pieni keskustelu, jossa ystäväni avasi hivenen verran oman reaktionsa syytä. Miehellään on alkoholiongelma, joten hänestä se tuntuu vain oikealta ja hyvältä, että viinin anniskelua rajoitetaan.

Ymmärrän. Ihan oikeasti ymmärrän. Minunkin lähipiirissäni on alkoholiongelmaisia. Isoisäni oli alkoholisti.

Mutta. Ratkaiseeko holhoava alkoholilaki alkoholiongelman? Ei! Koska kukaan muu ei voi ratkaista kenenkään toisen alkoholiongelmaa. Vain ongelmainen itse. Vain holisti itse. Alkoholiongelma, alkoholismi ei poistu sillä, että ravintola kieltäytyy tuomasta pyötään viinipulloa tai että ravintola saa myydä vain juoman kerrallaan tai että viiniä saa vain Alkosta tai ettei alkoholia saa mainostaa kadunvarsilla tai sanoa VISKI blogikirjoituksessaan.

Meillä on jokaisella vastuu itsestämme ja lähimmäisistämme. Omasta ja läheistemme hyvinvoinnista. Omista ongelmistamme, ei muiden. Minä en ole vastuussa edes puolisoni ongelmista. Vain omistani. Puolisoni ei ole vastuussa minun ongelmistani, vain omistaan. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö tukisi toisiamme näiden ongelmien kanssa painiskelussa. Päin vastoin! Kun ymmärtää, ettei ole vastuussa toisen ongelmista, pystyy tukemaan putoamatta itse samaan kuoppaan!

Käyn itse niin harvoin ravintoloissa, ettei oikeasti yksi viinipullolaki minua juuri hetkauta. Ei sen kyllä pitäisi hetkauttaman ketään muutakaan, joka juoda tahtoo. Alkosta voi ostaa vaikka 20 pulloa – tai laatikkoa! – viiniä kerralla, eikä himassa ole kukaan katsomassa kaadatko siitä 12 vai 16 vai 30cl kerrallaan lasiisi ja oletko humalassa vai et, kun seuraavan kerran lasia täytät. Voit vaikka juoda viinin suoraan pullosta. Puhumattakaan siitä, mitä mieheni vitsikkäästi kutsui “suomalaiseksi viiniksi”. Leijona-viinaa tai muita kotimaispolttoisia.

Kyse on periaatteesta. Yksilön versus yhteiskunnan vastuusta. Ei ole ravintolan eikä yhteiskunnan vastuu katsoa, ettei joku tai kukaan juo liikaa. Kyllä se on ihan jokaisen oma vastuu huolehtia alkoholinkäytöstään. Holhouslaki tekee suomalaiselle yhteiskunnalle karhunpalveluksen. Siirtämällä vastuun pois yksilöltä, yhteiskunnalle (joka ei oikeasti voi kuitenkaan huolehtia yksilöistä), alkoholiongelma vain pahenee. Kun yhteiskunta väittää ottavansa vastuun, vapauttaa se yksilön vastuusta. Juon siis kunnes JOKU MUU sanoo, että on aika lopettaa. Tai sammun.

Tämä on vähän niinkuin lasten kasvatus. Jos minä joka aamu herätän lapseni ja patistan ajoissa kouluun, kunnes he muuttavat kotoa pois, luuletteko, että yhtäkkiä simsalabim he osaavat huolehtia itse heräämisestään ja ehtimisestään? Väitänpä että eivät. Kantapään kautta joutuvat oppimaan. Myöhästyvät ja kantavat seuraamukset ja oppivat kun on pakko. Opetan heidät mieluummin jo nuorella iällä kantamaan vastuun asiasta – ja itsestään muutenkin – kuin pusken heidät omilleen ilman tarvittavaa omavastuuta.

Mutta näin toimii yhteiskunta. Ottaa vastuun asioista, joiden kuuluisi olla yksilön vastuuta omasta itsestään. Sosialismia, kaiketi. Sitä samaa, joka pyrkii siihen, että jollei kaikilla voi olla, ei kellään saa olla. Sosialismi on ideologia, jossa aikuiset ihmiset ovat jääneet hiekkalaatikkoleikkien tasolle. Jossa kateus vallitsee ja hallistee. Ja isoveli tai äiti valtio huolehtii kaikista, sillä kansahan on siellä hiekkalaatikolla, eikä viisivuotiaiden sovi leikkiä itsekseen pihalla. Siitä tulee tehdä lastensuojeluilmoitus.

Minä voin pahoin. Suomi on maa, jossa kaikki kyttää kaikkia, ihmiset eivät ota vastuuta itsestään ja perheestään, mutta samalla työntävät nokkansa naapurin asioihin, jossa perintö katsotaan tuloksi (koska ethän tehnyt itse mitään sen eteen, joten et sitä ansaitse), jossa ruoka, asuminen, sähkö, lämmitys ja muut perustarpeet ovat niin kalliita, ettei ihmisillä jää varaa mihinkään muuhun, ei edes keskituloisilla, jossa on kannattavampaa antautua sosiaalituen varaan kuin yrittää tienata itse, koska SÄÄNNÖT. Ja niin edelleen.

Eduskuntavaalit ovat käsillä. Tiedän jopa ketä äänestän. Valitettavasti en silti jaksa uskoa, että mikään muuttuu miksikään maassa, jossa poliitikot viilaavat kansaa linssiin puhumalla valtionvelan suuruudesta (Suomella ei ole kovinkaan paljon velkaa, katso vaikka NYT-liitteestä) syynä veronkiristyksiin ja leikkauksiin samalla kun syytävät rahat vispilänkauppoihin ja hyvä-veli-diileihin. Suomiko korruptoitumaton maa? Salli mun nauraa! Mutta ei, en äänestä persuja.

Riipustelin tämän pienen tarinan facebook-statukseenikin (vain kontakteilleni), mutta tuumasin sitten, että se ansaitsee tulla julkaistuksi blogissanikin. Pieni kohtaaminen Helsingin Rautatientorilla, pyörätuolilla yksin liikkeellä olleen vanhuksen kanssa. Tämä vanha rouva  näytti pudonneen yhteiskunnan rakoihin jo monellakin tapaa. Oli rikkinäinen likainen takki, hampaaton suu, muutenkin hoitamaton olemus. Surullista, niin surullista.

Olin matkalla toimistolle eräänä aamupäivänä. Huomasin vanhan rouvan, joka pyörätuolillaan yritti päästä jalkakäytävälle. Kiiruhdin auttamaan. Samaan aikaan toinenkin nainen huomasi saman ja ehti paikalle juuri samaan aikaan kanssani. Vanha rouva oli kuitenkin jo päässyt jalkakäytävälle ennen kuin apu oli paikalla. Rouva huomasi auttavaiset aikeet, ja kyseli meiltä, miltä laiturilta hänen etsimänsä bussi mahdollisesti lähtee.<ttotesimme, että taitaapa lähteä aseman toiselta puolen, Elielin aukiolta.

Rouvan hartiat lysähtivät. Elielin aukiolle on Rautatientorilta pitkä matka, kun vähäisin käsivoimin pyörittelee pyörätuolia. Toinen auttajanainen jatkoi jo matkaansa, kun vanha rouva kysyi, voisinko työntää hänet sinne ja näyttää mistä bussi lähtee. Vastasin jo kiireisen turhantärkeyteensä tottuneen tavoin: “voin saatella jonkin matkaa, sitten minun on valitettavasti mentävä töihini.” Saman tien kaduin itsekeskeisiä sanojani. Vastahan olin tuntia aiemmin sanonut tyttärelleni – ja tarkoitin sitä myös – että hän on aina töitäni tärkeämpi, ei ne työt mihinkään karkaa. Mietin heti päästettyäni suustani tuon latteuden, että kyllä ne työt odottaa, vaikka auttaisin lähimmäistäni yhden ylimääräiset 10 minuuttia.

Lähdin työntämään rouvaa, päätettyäni jo viedä perille saakka. En kuitenkaan päässyt kuin kadun toiselle puolen, kun eräs herra, joka oli ilmeisesti kuullut vastaukseni, ilmoittautui vapaaehtoiseksi jatkamaan rouvan viemistä siitä, hän kun oli siihen suuntaan matkalla. Luovutin pyörätuolin herralle, Lähdin itse siitä töihin siis, hyvillä mielin siitä, että auttajia löytyi tälle rouvalle enemmänkin, vaikka olinkin itsekin jo ollut valmis auttamaan loppuun saakka. Toivon mukaan rouva pääsi onnellisesti bussiinsa ja perille sinne minne olikin matkalla. Mietin vain, miksi tuo rouva oli yksinään liikkeellä pyörätuolinsa kanssa?

Tässä kohdin olisi kai helppo syyttää yhteiskuntaa. Minä en kuitenkaan niin tee, kysyn ennemmin, missä ovat rouvan omaiset, läheiset? Eikö heitä ole? Olisiko meillä lähimmäisiä niille, joilla ei lähimmäisiä ole? Kaiken sysääminen yhteiskunnan vastuulle, kuten esim. eilisessä Hesarin “Suomessa pitää olla pohjalla ennen kuin saa apua” -jutussa vähän niinkuin tehtiin, ei oikein ole hyvä eikä mielekästä. Se menee sellaiseksi isoveli valvoo, yhteiskunnan koneisto (ehkä) hoitaa – touhuksi, joka on helposti kovin epäinhimillistä (koneisto itsessään ei ole ihminen, vaikka ihminen toimisikin koneiston osana, sillä ihmistä sitoo koneiston säännöstö).

Samaan kategoriaan menee myös tuo niinikään eilen julkaistu artikkeli “Voitko jutella mun kanssa tän koulumatkan ajan?” Mikä meitä vaivaa, ettemme pidä huolta omistamme? Miksi meidän yhteiskuntarakenteemme on sellainen, ettei meillä ole aikaa ja varaa pitää huolta omistamme? Työkykyiset puurtavat henkihieverissä saadakseen perheelleen leivän pöytään – mutta entä se välittäminen ja muu huolenpito? Voimavarat ja aika eivät riitä? Jotain mätää on meidän systeemissämme.