Muistan elämästäni – siis siltä ajalta kun nyt yleensä ole tiedostanut unentarpeeni ja huolehtinut nukkumisistani itse – yhden ainoan ajanjakson, jolloin uneni on ollut riittävää ja unirytmini luonteva. Se oli silloin kun tein kotona graduani. Minun ei tarvinnut herätä tiettyyn aikaan ehtiäkseni luennoille tai töihin. Menin iltaisin nukkumaan puolilta öin, heräsin yhdeksältä levänneenä ilman herätyskelloa. Enkä ollut päivällä väsynyt.

Palaan mielessäni aina tuohon ajanjaksoon, kun pohdin unensaantiani ja väsymystäni. Se oli aika ennen lapsia – ei ollut yöheräilyjä. Se oli aika, jolloin ketään ei kiinnostanut teinkö töitä (gradun eteen) kaksi, viisi, kahdeksan vai kymmenen tuntia päivässä ja mihin kellonaikaan. Jaksotin päiväni pätkiin. Tein itselleni lukujärjestyksen, johon sisältyi taukoja, ja kolme kertaa viikossa tunnin treeni taloyhtiön minikuntosalilla.

Tuota aikaa kesti muutama kuukausi. Sitten valmistuin ja löysin itseni työelämästä. En ollut kahvinjuoja, mutta huomasin juovani aamupäivisin kuppitolkulla kahvia, vain pysyäkseni hereillä jouduttuani nousemaan seitsemältä. Siihen, siis kahvinjuontiin, pistin silloin stopin sen jälkeen kun kerran totesin pörrääväni totaalisen ylikierrokksilla lounastaukoon mennessä. Olen vähän kofeiiniherkkä.

Sen koommin en muista aikaa, jolloin en olisi ollut kroonisen väsynyt. Tai ehkä niillä pitemmillä kesälomilla olen päässyt siihen tilaan, joskus. Hassua, miten vauvana ja vielä taaperona minä en millään koskaan olisi halunnut nukahtaa; mutsi sanoi että tappelin nukkumattia vastaan, kun nyrkit vaan viuhtoivat ilmassa parkuessani, etten halua nukkua. Nyt rakastan nukkumista.

Koulujen alettua on Hesarissa taas ollut muutamakin kolumni, tukimus ja muu artikkeli siitä, miten aamuvirkut yhä hallitsevat meidän yhteiskuntaa. Miksi koulujen pitää alkaa jo kahdeksalta? Miksi töissä pitää olla kahdeksalta? Tai edes yhdeksältä? Miksi raksatyömailla työt pitää aloittaa seitsemältä? Kuten Katja Lahti tänään kirjoitti kolumnissaan, vapaa-ajan määrä on vakio, vaikka työt aloittaisi myöhemmin.

Minä teen paljolti sellaista työtä, josta ei muuten niin olisi väliksi, mihin vuorokauden aikaan sen teen, mutta koska minunkin pitää olla tiettyyn työaikaan tavoitettavissa, niin sanotusti työmoodissa. Koska kommunikaatio. Kotipäivinä voisin ottaa aamut vähän rennommin ja herätä myöhemmin, mutten enää niin tee, koska rytmi.

Elän unilimbossa. Herään 7:15 joka arkiaamu, koska toimistolla minun pitää olla viimeistään yhdeksältä, lähteä toimistopäivinä viimeistään 8:22 bussilla. Herään samaan aikaan myös kotiaamuina, koska olen havainnut ainoaksi selviytymiskeinokseni pitää kiinni rytmistä. Ei se tee aamuista helppoja, mutta jos joinain aamuina nukun pitempään, on nuo aikaisemmat aamut sitä hirveämpiä. Niin, ja kirkasvalolamppuun on miellyttävämpi herätä kuin kännykän hälytykseen.

Herään arkisin noin 1-2 tuntia aikaisemmin kuin elimistöni haluaisi. Vaikka selviydyn pystyyn ja aamutoimista, juon cappucinon kitusiini, vasta yhdeksän maissa alan vähitellen olla hereillä. Vasta silloin voin edes kuvitella syöväni jotain aamupalaa. Vasta silloin aivoni alkavat oikeasti herätä. Viikonloppuisin, väsyneenä, annan itselleni armoa ja nukun joskus yhdeksään, josku kymmeneen, harvoin myöhempään.

Arki-ltaisin olen jo seitsemän aikaan valmis nukkumaan. Se tosin menee siitä ohi kyllä, sillä enhän minä siihen aikaan oikeasti sänkyyn edes voisi mennä. Seuraavan kerran alan olla sippi joskus puoli yhdentoista ja kahdentoista välillä. Jos saisin unen päästä kiinni kymmeneltä, saan ainakin teoriassa yhdeksän tuntia unta. Se ei silti tyydytä aamu-unista mieltäni ja kehoani. En minäkään tarvitse yli yhdeksää tuntia unta, mutta tarvitsen aamu-unta.

Unilimbo aiheuttaa ahdistavan olotilan. Koskaan ei ole oikein kunnolla vireessä. Koskaan ei saa aikaiseksi. Luovin hetki päivässä minulla on noin iltapäivä-yhden ja puolen yön välillä. Alan olla parhaassa työvireessä siinä vaiheessa kun työpäivä loppuu. Ja siihen aikaan, kun normaalisti olisin luovimmillani työn ulkopuolella, olen väsynyt. Liian väsynyt. Melkein olin liian väsynyt kirjoittamaan tätä. Mutta aivoni jauhoivat, uni ei tullutkaan. Silmät lurpallaan tätä kirjoitan.

Lienee niin, että joku yhteinen sopimus työ- ja kouluajoista pitää olla, jotta hommat pyörii. Eihän siitä mitään tulisi, että aamuvirkut ovat koulussa seitsemältä ja aamutorkut valuvat sinne pitkin aamupäivää. Yhteinen sopimus voisi silti olla kompromissi? Koulut alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä. Työpäivän aamuliukuma olisi 7-9 sijasta 8-10. Raksatyömailla työt aloitettaisiin aikaisintaan kahdeksalta, mieluummin yhdeksältä (sillä varmasti sielläkin on aamu-unisiakin, ja vähintään työmaan ympäristössä on…).

Niin, miksi ei? Miksi koko yhteiskunta taipuu aamuvirkkujen tahtoon? Katja Lahti edellä mainitussa kolmunissaan sen kiteyttää, myytit istuvat tiukassa. “Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää.” Mutta kun suurin osa yhteiskunnasta ei pyöri sen mukaan milloin lehmät heräävät. Ja ainakin Saksassa Lahden lukeman tutkimuksen perusteella luontaisesti aamuvirkkuja oli väestön vähemmistö.

Päätin siis liittyä joukkoon tummaan, joka yrittää herätellä kunnollista keskustelua tästäkin asiasta. Sillä ei, aamu-uninen ei asennettaan muuttamalla opeta itseään aamuvirkuksi. Se on sisäsyntyistä. Aivan niinkuin ei illan torkkukaan opeta itseään illan virkuksi. Eikä kukaan pyydäkään. Miksi siis aamun torkkujen pitää mukautua jonkun muun sisäiseen kelloon kuin omaansa?

Esiteineillä on oma meneillään oma disco, joka juuri siirtyi heidän huoneestaan tähän olohuoneeseen, ilmeisesti yleisön tarpeesta. Vuoroin tanssivat, vuoroin stailaavat toisiaan. (Puoli)siskokset ❤ Teini chattaa huoneessaan uudella kännykällään. Nuorempien edesottamukset kiinnostavat enää harvoin. Tänään tosin minun ollessani koiran kanssa lenkillä mies todisti harvinaista näkyä teinin härnätessä pikkusiskoa sohvalla sellaisessa hyvässä hengessä. Siskokset ❤

Siihen on ihan syynsä, etten niin kovin tarkkaan seuraa polittiikkaa. Alkaa vaan ahdistaa, jos laskee kuinka monta euroa kuussa meidänkin perheellä on kuukausittain käytettävissä hallituksen viimeisimpien budjettilinjausten astuttua voimaan. Yksi kavereistani sen jo minulle naamakirjassa kertoi, ja jos jaksaisin, voisin ahdistua pahasti. Sähkö kallistuu, bensa kallistuu, lapsilisät laskee, asuminen kallistuu… vain joitain mainitakseni. Ruoka nyt on kallistunut jatkuvasti muutenkin.

Tässähän voisi vaikka ratketa ryyppäämään, niin kauan kuin juotavaa vielä voi ostaa edes niin vapaasti kuin nyt. Ehkäpä se on vain hyvä sitten, että ne laimeat siirretään Alkoon, ja kaikkiaan rajoitetaan ostamista, ettei ne vähätkin ihmisten rahat mene ahdistusjuomiseen, kun perjantaina huomaa, ettei tilillä olekaan edes sen perjantaipizzan vertaa rahaa. Ai ontuiko logiikka? Kenties.

On pari asiaa, jotka politiikassa minua ärsyttävät ihan tosissaan. Toinen niistä on holhous ja yksilön oikeuksien rajoittaminen, toinen tämä otetaan pois niiltä joilla muutenkin on vähiten -mentaliteetti. Olkoonkin, että varakkaampien tuloverotusta nostetaan samassa budjetissa, missä kaiken muunkin verotusta nostetaan, ja mennään yhä enemmän kohti tasaverotusta.

Ja kolmas on tämä Suvivirsi-jahkaus. Ottamatta kantaa kristinuskon asemaan koulussa ja yhteiskunnassa muutoin, on asioita, jotka kuuluvat kulttuuriimme. Vaikkei kukaan Suomessa enää uskoisi mihinkään, ja vaikka valtio ja kirkko erotettaisiin kokonaan (kuten mielestäni tulisikin), on kristinusko muovannut yhteiskuntaamme merkittävästi. Suvivirsi on enemmän symbolinen veisu kuin uskontunnustus. Lähinnä olen sitä vastaan, että traditioita aletaan purkaa, koska se voi loukata maahanmuuttajaa. Maassa maan tavalla.

Mutta siitä rahasta jos vielä. Tytärten puhelimet tuli päivitettyä viime viikon aikana. Keskimmäinen sai uuden kännykän viime viikolla, esikoinen ja tosikoinen sunnuntaina. Vanhat, noh, oli toimintarajoitteisia. Samsung Galaxy xyz-malleja kaikki, eli Androideja yhä. Android on kuin Win XP. Toimii ok puhtaalla asennuksella, mutta eiköhän nämä uudetkin ihanuudet ala lagia puolen vuoden sisällä.

Yhtä kaikki, kohtuuhintaiset Samsungit saivat. Ja sitten autossa kuulin katkeran tilityksen kaikilta kolmelta kuin yhdestä suusta, kuin he ekalla luokalla ihan tyytyväisinä käyttivät vanhempiensa vanhoja nokialaisia, mutta tämän päivän ekoilla on kaikilla iPhonet. Ihan tuliterät viitoset. Sivuhuomautuksena, teini ilmoitti ettei olisi iPhonea halunnutkaan.

Tänään pari duunikaveria, tulevien eppujen isiä, kysyi millainen puhelin ekaluokkalaiselle pitäisi hommata. Siinäpä sitä vastausta. Ei vaiskaan, mutta kyllähän se on se smart phone oltava, että voi pelata muotipelejä, koska muuten on ihan sosiaalisesti out!

Uudet hienot puhelimet siis, vaikkei ihan iPhone-hintaiset kuitenkaan. Keskimmäinen oli jo saanutkin sellaisen wallet-casen kännykälleen, vastaavat oli tarkoitus ostaa tosikoiselle ja esikoisellekin. Jumbon Elisa Shopitissa ei ollut, eikä sunnuntaina ehditty kiertää koko Jumboa, joten käytiin eilen uudestaan etsimässä. Turhaan. Yhdessä paikassa olisi ollut tosikoisen Acelle musta kotelo, hintaa yli kaksi kymppiä. Parista paikasta olisi löytynyt esikoisen S4 minille musta kotelo, samaa hintaa.

Musta on tyttöjen mielestä tylsä. Ja onhan se, vaikka se onkin yleisin vaate”värini”. Himassa etsin verkkokauppa.comista koteloita. Ei ollut. Ja Gigantin verkkokaupasta. Ei ollut. Siirryttiin kansainvälisille vesille, Amazon.co.uk:hon ja kappas kun kummallekin kännylle oli wallet casejä roppakaupalla! One Direction -kuvaisiakin vielä! Joten tilasin esikoiselle Niall-kotelon, ja tosikoinen valitsi hotin pinkin.

Nahkakoteloita kumpikin. Kotiinkuljetettuina toimitusmaksuineen molemmat yhteensä 25 euroa. Miksi tämä maa on niin ankea ja kallis?

Hmm. Tällainen päivä tänään. Aina välillä uutiset get to me. Poliittisista päätöksistä ärsyyntyminen saati räyhääminen on minusta kuin kolmevuotiaan itkupotkuraivari, joka ei kuitenkaan muuta mitään. Ei sillä että ihan hirveästi jaksaisin yrittää muuttaa mitään paremmillakaan keinoin. En vaan enää jaksa uskoa, että mikään muuttuisi. Valta tekee ahneeksi. Raha tekee ahneeksi.

Anyway, kevät tuli takaisin ja aurinkokin paistaa päivisin ja eilen ja tänään oli aivan upeat auringonlaskutkin. Kesä tekee tuloaan ja minä pukeudun taas nahkatakkiin 🙂 Ja uusiin farkkuihini, jotka teinin mielestä on ihan ok, mutta esiteinin mielestä liian teinit. Minusta ne on kivat.

 

Ihmisiä kaikkialla. Aamulla, päivällä illalla. Kun muurahaiset kulkemassa kukin omaa polkuaan. Kiireisinä, kärsimättöminä. Ostamassa ruokaa kuin sitä ei saisi seuraavaan vuoteen. Ostamassa toinen toistaan kalliimpia joululahjoja, kun saajallahan on jo kaikkea! Ja pitää saada uudet joulukoristeet, uudet jouluvalot, kinkku, laatikot, sitä ja tätä.

Meillä ei ole tänä vuonna jouluvaloja, eikä joulukoristeen koristetta esillä. Ei olla jaksettu kaivaa esiin, tsekata että valot toimii, ripustaa kuistille. Ovikranssin vaihdoin pupuista jouluporoihin. Jouluaterian osa ostettiin tänään (systeri ja mutsi hoitavat loppuosan), ja rykäisin kahdessa tunnissa Jumbon ruuhkissa tytöille lahjat täyttäen ainakin pari toivetta.

Jumbossa oli ahdistavaa. Silti tänä vuonna pari tuntia siellä pakokauhun kiilto silmissä oli helpompi vaihtoehto kuin etsiä tyttöjen toiveita online-kaupoista. Etenkin kun vasta tässä viime viikolla aivoni vihdoin kykenivät muodostamaan jonkinmoisen ymmärryksen, mitä heille haluan hommata. En ole jaksanut pohtia, joten annoin alitajunnan hoitaa, ja hoitihan se.

Se oli joskus kuusi tai seitsemän vuotta sitten, kun olin koko jouluviikon kipeänä. Aatonaattona nousin sängystä ihmetellen miksi koti keinui – minulla oli 39,9 astetta kuumetta. Laitoin kinkun uuniin ja painuin takaisin nukkumaan, ja nousin seuraavan kerran kuusi tuntia myöhemmin ottamaan sen uunista. Siinä ne jouluvalmistelut. Tytöt hakivat kuusen vaarin kanssa, joka tuli käymään silloin illalla.

Joulu tuli silti silloinkin. Sellainen joulu kuin silloin oli mahdollinen, perheen kummankin aikuisen ollessa kipeänä.

Suvi Ahola kirjoitteli Hesarin kolumnissaan, että “unelmien joulun valmistamiseen pitäisi ottaa lomaa töistä” ja pohdiskeli sitä kiirettä, mikä kaikessa joulun valmistamisessa on, mutta että onneksi on neljä adventtia jaksottamassa valmistautumista. Minä sanoisin, että ehkä kannattaisi tarkistaa joulu-unelmansa, jos paineet alkaa jo marraskuun lopussa, eikä silti ehdi kaikkea. Minä sanoisin, että joulu on yleisesti ottaen aivan liian kaupallinen.

Keskimmäinen kirjoitti tänä vuonna lahjatoivelistaansa: “rauhallinen joulu perheen kanssa”. Se on ollut minun lahjatoivelistani ensimmäinen ja ainoa toive jo monta vuotta. Ja onhan se joka vuosi toteutunutkin 🙂 Ihan ilman hössötyksiä, kokkauspaineita, siivousstressiä ja ylenpalttista kaupoissa juoksemista, vaikka niitä joululahjoja aina onkin jokunen – ja ehdottomasti arvostan sitä, että tyttäretkin ovat aina halunneet myös antaa lahjoja, minullekin; rakkaudella annettuja, rakkaudella vastaanotettuja!

Jouluun voi sisällyttää juuri niin paljon tai vähän kuin itse haluaa. Ei ole pakko laittaa rosollia ja tehdä piparkakkutaikinaa itse, tai edes tehdä pipareita! tai väkertää kahtasataa joulukorttia itse tai… Ei ole pakko! Ei ole pakko kääriä rumia villasukkia pakettiin, mennä Tapanina tanssimaan, tykätä joulukinkusta, laulaa tiptap, tai olla niinkuin Esko Aho, jos ei taho!

Jos joulu stressaa, on aika miettiä, mitä itse joululta odottaa, mikä itselle ja omalle perheelle on tärkeää jouluna ja keskittyä vain siihen sen sijaan että traditioiden ja tapojen vuoksi pitää leipoa kymmentä eri sorttia kakkua ja laittaa edellisvuotta hienommat jouluvalot pihaan, kun kert naapurikin. Koko muu maailma kylpeköön lipeäkalassaan, meillä joulu tulee sellaisena kuin kulloinkin hyvältä tuntuu. En ota joulusta sen enempää paineita kuin vuoden muistakaan päivistä. Joulun ilo on pintaa syvemmällä.

Meidän joulu. Teidän joulu. Olkoon se stressitön ja ihana!