“Life is like an onion. You peel it one layer at a time, never knowing what comes next. Sometimes it makes you cry, sometimes it tastes good, sometimes it’s rotten.”

Tosikoinen valitteli eilen kurkkukipua. Oli kuitenkin niin ok kunnossa, ettei mielessäkään käynyt, etteikö voisi mennä tanssitunnilleen. Ei ennen kuin tuli sieltä ulos umpiväsyneenä. Muttei ollut itsekään tuntenut oloaan kummemmaksi sitä ennen. Ainoa indikaattori siitä, ettei kaikki ollut aivan okei, oli ylimääräinen ärtyisyys päivällispöydässä. Eikä sekään järin tavatonta.

Illemmalla, tytön ollessa jo nukkumassa, kuuntelin, että vähän tuo yski siellä. Nukkui kuitenkin läpi yön, heräilemättä yskimään enempää. Aamulla yskikin senkin edestä, ja totesin ettei sitten kouluun mene ainakaan. Lääkäriin kylläkin, yskä kun kumisi keuhkoissa pahasti vaikka olikin vasta alkanut.

“Täh, lääkäriin? Ei muakaan ole aina lekuriin raahattu vaikka oon ollut flunssassa monta päivää,” ihmetteli esikoinen, aivan kuin olisi jäänyt jostain paitsi, tai ehkä vähemmälle care-takingille. “Oireista se riippuu, lapsi rakas. Siskosi yskä on aika hurja, vaikka vasta alkoikin.” Kaiken nuo lapset laskevatkin.

Minä lähdin toimistolle työstämään dokumenttia työkaverin kanssa, jättäen tosikoisen isäpuolensa turvalliseen huomaan. Mies soitti lekurin ja vei lapsen sinne, ja soittelivat sitten myöhemmin minulle duuniin lekurin kuulumisia. Tytöltä oli tsekattu senkka ja otettu nielunviljely, ja määrätty Cocillanaa, sillä kuiva ärsytysyskä synnyttää helposti tulehduksen.

Hetken aikaa kaikki oli hyvin. Ja sitten minulle soitti pieni kiukkuinen neiti, joka ilmoitti ettei hän ota sitä kamalan makuista yskänlääkettä. Väsynyt tyttö raivosi minulle puhelimeen ja isäpuolelle livenä, ja minä siinä etänä sitten koitin saada tyttäreni tyyntymään.

Vaikka rauha siitä taas kotiin laskeutuikin, lähdin iltapäiväksi kotitoimistolle töihin. Yskänlääkekin meni nätisti alas, kun oli äiti lusikan varressa. Liekö tuo sitten manipulaatiota vai ihan vaan sairauden aiheuttaman pahan olon purkamista? Äiti on aina äiti.

Jonkin aikaa kun olin ollut himassa, soitti oma äitini skypellä, sen verran vakava ilme naamallaan, että tiesin heti ettei sieltä ainakaan hyviä uutisia ollut tulossa. Mutsilla on syöpä. Se jo melkein leikattiin kuukausi sitten, mutta se osoittautui liian riskialttiiksi. Ja tänään sitten ensin luultiin syövän levinneen, ja sitä se mutsi siellä soitteli. Myöhemmin selvisikin, että sitä vasta haluttiinkin tutkia lisää, siis että onko vai eikö ole etäpesäkkeitä.

Ei tässä oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, tuntea, pelätä, toivoa. MIhin pitäisi suhtautua ja miten. Aika näyttää mitä tapahtuu, elämää eletään päivä kerrallaan ja mutsi on meidän ilona (skypessä 😉 ) niin kauan kuin on. Olipa se sitten vielä monta vuotta tai vähemmän aikaa. Joka tapauksessa vajaan parin kuukauden päästä mennään sinne mutsin luo viikoksi tyttöjen kanssa.

Kotimatkalla, siinä iltapäivällä, erinäisten ajatusratojen päätteeksi päädyin jo sangen existentialistisiin sfääreihin, miettiessäni mihin me ihmiset tällä kaikella oikeastaan edes tähdätään. Miksi me rakennetaan tätä kaikkea, näitä rakenteita, yhteiskuntaa, jota hallitsevat vallanhimoiset ja itsekkäät?

Mielessäni piipahti sama ajatus, joka siellä on käynyt monesti ennenkin. Ihmiskunta joutaisi jo tulla pyyhkäistyksi tältä palloltamme kokonaan. Olemme melko rotten eliölaji.

No, ei tämä maailma onneksi ole kokonaan paha. Pienet ja isot kädet kaulani ympärillä lämmittävät kummasti mieleni ja saavat elämän sipulin taas maistumaan makealta ❤ Oma perhe on vaan paras ❤

“You are the most accident prone person I have ever known,” sanoi mieheni minulle huuhdellessaan vaelluskenkääni suolammikossa, minun putsatessani mutaa ja sammalta jalastani ja housunlahkeistani. “Somehow I have the recollection of having heard that before,” naureskelin, varpaideni lämmitellessä auringossa. “At least my life is never boring. Or your's either,” jatkoin, ja mietin kuinka paljon geeneillä mahtaa olla osuutta asiaan.

Isoäitini on varmasti vielä tapaturma-alttiimpi kuin minä, ja tosikoinen vähintään yhtä paha.

Parikymmentä minuuttia aiemmin oltiin jätetty auto parkkipaikalle Lopen Luutalammen rantamille, ja lähdetty samoamaan Samo-polkua pitkin. Syksyn kauniit värit loistivat ympärillämme, entisöintipoltettu metsä törrötti matkan varrella aavemaisena, erilaisia hassuja sieniä kasvoi siellä täällä, monet niistä jo vallan decay-puolella. Sitten puiden lomasta pilkotti lampi. Lähdin rämpimään kohti lammenrantaa, kun mies huikkasi kolmen metrin päästä: “Hey, here's a trail to the pond.” “Okay…” ja tarvoin polulle.

Noin sadan vuoden päästä lampea ei ehkä enää ole. Se vajoaa (voiko lampi vajota?) suohon as we speak. Katoaa, sammaloituu. Sammalsaarekkeita kelluilee lammessa muutama siellä täällä, ja sen rannat ovat märkää suosammalta. “There's even a hole with water here too,” osoitteli mieheni maassa olevaa koloa, noin metrin päässä siitä missä kuvailin yhtä sammalsaarelmaa. “Right-o!” sanoin, ja ihan oikeasti kuulin mitä mies sanoi.

Huomioni kiinnittyi lammen peilinä hohtavaan pintaan, auringon pilkistäessä pilvien lomasta. Peräännyin etsimään parasta kuvakulmaa ja “Damn!” “Are you ok?” kysyi mies minun ollessani rähmälläni märässä maassa. “NO! Could you you hold my camera, please,” ojensin kamerani miehelle, joka kysyi huolissaan: “Is your ankle broken?” “No, just stuck.”

Riuhdoin jalkaani kuopasta. Hetken aikaa tuntui siltä, ettei jalka kertakaikkisesti tule sieltä ulos, kengän kantapään ollessa liian iso kulmikas este. Mutta pienellä väännöllä sain kuin sainkin jalkani kolosta, kenkä tiukasti jalassa. Kumisaapas olisikin varmasti jäänyt koloon jalan luiskahtaessa ulos, mutta ei vaelluskenkäni. Sen verran tiukkaan vedän nauhat nilkkaa myöti kiinni.

Nilkutin jalka märkänä vähän matkan päässä sijaitsevalle penkille, ja riisuin kengän jalastani. Repussa oli onneksi paketillinen Nessuja, joten miehen ravistaessa pahimmat pois sukastani ja huuhdellessa gore-tex kenkäni lammessa, minä pyyhin koivestani kaikenlaista matkaan tarttunutta. Onneksi aurinko oli valinnut juuri tuon lammenrantahetken tullakseen ulos pilvien takaa. Ei ollut mikään kylmä edes siinä varpaita heilutellessa ja reissaria syödessä, kengän ja sukan vähän kuivatellessa.

“Well,” aloitin, kun reissarini oli syöty ja sen aiheuttama hikka taltutettu vedellä, “I guess those won't get any drier really, so I might as well pull them back on.” Irvistin vetäessäni kylmän märän teknisen vaellussukkani jalkaani. Irvistin uudestaan vetäessäni kosteutta hörpänneen kenkäni sukan päälle. Irvistin kolmannen kerran ottaessani ensimmäiset kosteat askeleet takaisin Samo-polulle.

“These socks are just amazing!” herkesin ylistämään sukkiani käveltyämme eteenpäin vain vähän matkaa. Lidlistä ostettuja viiden euron teknisiä vaellussukkia, jotka ovat lunastaneet lupauksensa korkojen kera. Olen ennenkin huomannut jalkojen pysyvän ihastuttavan kuivina kuumana kesäpäivänäkin, jalkojen satavarmasti hiotessa kengissä. Tänään sain todeta sukan pitävän jalkani kuivana jopa sen jälkeen kun kenkä on hörpännyt vettä sisäänsä. Koko loppu-hiken aikana ei jalkani tuntunut yhtään märältä eikä epämukavalta.

“My feet look like I'd have non-matching shoes,” totesin kengänkärkiäni katsellessani, jossain siellä metsän keskellä. “Like I accidentally picked out one dark brown and one light tan shoe.” “Don't worry, it'll dry out.” “Yeah, I guess.” Eikä siitä sen enempää. Kiivettiin ylös harjanteita, laskeuduttiin takaisin alas, ihmeteltiin suppoja (siis suppa-kuoppia), hämmästeltiin kummallisia puita ja sieniä. Löysin eräältä aukealta jännittävän näköisen muurahaispesän ja siihen johtavan muurahaisten valtatien.

Polku päätyi tielle, jota pitkin talsittiin jonkin matkaa kohti parkkipaikkaa. “According to the map, the trail should continue by the lake side. I don't know if we missed it,” mietin ääneen, muistellessani edellisen viikonlopun retkeämme tyttöjen kanssa Lemmenlaaksoon, missä polun jatkuminen tiepätkän jälkeen oli niin huonosti merkattu, että missattiin se, ja käveltiin tietä pitkin autolle saakka. “Oh, hey, there it is!”

“Haha, duckboards!” hihkaisin, kun käännyttiin polulle, missä pitkospuut johtivat kohti Luutalammen rantaa. Se on minusta ehkä yksi hauskimmista englannin sanoista. “Yeah, I remember seeing them on that luontoon.fi web site. I like that site,” mies vastasi. Pysähdyin lukemaan jälleen yhtä plakaattia; reitin varrella on infotauluja siellä ja täällä, kertomassa ympäröivästä luonnosta.

“Look at that räme!” huudahdin miehelle, huomatessani taulun takaa puiden lomasta pilkottavan rämealueen. “The what?” “Räme. That watery swamp there.” “Ah, yeah,” mies vastasi minun jo pomppiessani mättäillä hakemassa hyvää kuvauskohtaa.

“Don't sprain your ankle, be careful there!” mies huuteli minulle. “I won't, I promise. I'm looking where I'm stepping. That was my mistake, you know, backing up without looking,” selvitin kuvatessani rämettä. “Sorry you need to worry about me,” sanoin miehelle astellessani takaisin slippery when wet -pitkospuille. Naurahdus.

Jatkettiin matkaa pitkoksia pitkin, ja saavuttiin Luutalammen rantaan. “Terve,” kuului nuotion äärestä tervehdys saapuessamme grillauspaikalle. Luonnossa suomalaisetkin puhuvat vieraille ihmisille. Meillä ei tällä kertaa ollut makkarapakettia mukana, joten ei notskille sen pitemmäksi aikaa pysähdytty, vaan jatkettiin järvenrantaa pitkin kohti retkemme loppua.

Autolle päästyämme meillä oli jo melkoinen nälkä ja mieleen tupsahti “Lopen uupuneet”. Kello oli vähän yli viisi, joten todettiin ehtivämme vielä Lopen S-markettiin ostamaan jauhelihaa. Ajatus kuumasta tulisesta chilistä täytti mielen, kun vilu hiipi autossa ytimiin lämmityksestä huolimatta. Vasen jalkakin alkoi tuntua märältä ja inhalta kun en enää kävellyt, ja vedinkin kengän ja sukan kotimatkan ajaksi pois jalasta kokonaan.

Back at home mies laittoi padallisen parilla oman pihan bhut jolokialla höystettyä chiliä porisemaan. Sitä kun söi lautasellisen, ei enää ollut kylmä.

 

Lämpimistä päivistä huolimatta – en muista milloin viimeksi olisin syyskuussa pukeutunut pieniin farkkushortseihin ja teepaitaan tai hihattomaan mekkoon – yöt ovat jo viilenneet niin että koivut ovat alkaneet kellastaa lehtiään, naapurin vaahteran latva punertaa ja aamuisin peltojen ja niittyjen yllä leijuu usva.

Auton ikkunat olivat aamukasteiset, kun tänään lähdin seitsemän aikaan ajelemaan kohti Tamperetta. Aurinko nousi usvaverhon takaa, taivas oli oranssia ja purppuraa. Hämeenlinnan kohdilla Vanajavesi oli peilityyni, pieni sumukerros luikerteli pintaa pitkin, rannan talot ja puut heijastuivat usvaisina järven pintaan. Se oli niitä hetkiä, kun harmittelen moottorietietä ja kiirettä päästä perille; olisin niin halunnut pysähtyä, kaivaa kameran (jota ei ollut mukana) esiin ja kuvata!

Hesari tänään uhkaili, että tänään vielä saadaan nauttia lämpimästä säästä (tai siis kuka nauttii, kuka ei, itsehän olen sisätiloissa töissä koko päivän), sen jälkeen viilenee ja tulee ne syyssateet. Onneksi viikonloppu oli niin upea vielä! Meillä juhlittiin 12- ja 13-vuotissynttäreitä, ja varmaan ensimmäistä kertaa oli niin lämmin, että pihallakin tarkeni istua vielä iltasellakin 🙂 Tai ehkä joku kerta on vieraat viihtyneet partsillakin näillä synttäreillä, kauan kauan aikaa sitten.

Minusta on siis viikko sitten tullut teinin äiti. Melko hämmentävää. Esikoiseni ihanaiseni onkin tässä syksyn alkaessa ottanut melko harppauksen eteenpäin kasvussaan, ei siis fyysisesti niinkään enää, johan hän on minun kokoiseni! vaan henkisesti. Itsenäistymistä, mutta samalla lähentymistä. Meillä taitaa tällä hetkellä olla tyyntä myrskyn edellä, ja nautin siitä täysin siemauksin 🙂

Lauantaina meillä oli lastenkutsut. Ei esikoisen, vaan 12-vuotta tänään täyttävät keskimmäisen. Viisi kaveria juhlimassa, joista kaksi jäi yöksi. Varsinaisten bileiden jälkeen synttärisankari kavereineen sekä tosikoinen painuivat alakerran telkkarihuoneeseen katsomaan Harry Potteria. Esikoinen jäi yläkertaan tuumaten: “Täällä on sivistyneempää seuraa.”

Niinpä nökötettiin meidän pienellä yläkerran sohvalla, minä, esikoinen ja mies, jutellen ja soittaen musaa Youtubesta, jokaisen vuorollaan valitessa biisejä. Saatiin aikaan hyvä kirjo – esikoinen enimmäkseen valikoi tietenkin One Directionia (eikä meillä mitään sitä vastaan, ei se huonoakaan ole!), minä vaihtelevasti kasaria ja vähän uudempaa (pitihän ne oman nuoruuteni “yksdeet” eli Wham etc. esitellä 😉 enkä edes kerinnyt Bon Joviin saakka!), mies vaihtelevasti kaikenlaista laidasta laitaan. Ihana ilta!

Eilen oli tuplasynttärit kummankin tytön sukulaisille. Tämä uusperhe-elämä on niin hauskaa: meillä oli minun isä ja isoäiti sekä sisko perheineen, ja äiti Skypen kautta, esikoisen ja tosikoisen täti ja serkkupojat (isänsä sisko poikineen) sekä keskimmäisen eno ja kummit (äitinsä veli ja täti miehensä kanssa). Kaikki sulassa sovussa 🙂 Ihan mahtavaa 🙂 Ja sitten katselitiin digitoitua kaitafilmiä, jossa teinin äiti oli 2-5v. Heh, faija ❤

Tässä alkavan syksyn kunniaksi ostin viime viikolla itselleni uuden fillarin. Toissakesänähän edellinen pyöräni varastettiin, ja siitä asti olen ollut ilman. Latiakaanhan en saanut vakuutusyhtiöltä korvausta, pyöräni oli liian vanha, joten uuden ostaminen sitten jäi. Ja kun ei miehelläkään ollut, ja kun ei asuttu vielä yhdessä mutta elettiin yhdessä ja… En sitä fillaria niin paljon kaivannutkaan; tyttöjen kanssa fillarireduilla joko ihan vaan kävelin tai rullaluistelin, ne muutamat kerrat kun kolmisin enää mitään tehtiin.

Nyt mies tuossa muutama viikko sitten kunnosti oman vanhan fillarinsa ja minun pyöräkuumeeni nousi heti! Joten nyt on liila 24-vaihteinen trekking-pyörä pihassa minullakin, ja pari kertaa on ajeltu pientä lenkkiä miehen kanssa. Paljon ei vielä ole ehtinyt, kaikkien näiden synttäreiden myötä. Keskimmäinen vielä tarvitsisi uuden fillarin, sitten voitaisiinkin lähteä koko perheen voimin pyöräilemään.

Päivän aikana aurinko meni pilveen ja kotimatkallani paikoin satoi rankasti ja tuuli rajusti. Kotipihaan oli päivän aikana pudonneet ensimmäiset keltaiset koivunlehdet. Syksy on täällä.

Vuosituhannen alkumetreillä, kolmetoista vuotta sitten, oli syyskuun alku melkein yhtä lämmin kuin tänä vuonna. Elokuun lopulla tuhersin itkua, kun en isolta mahaltani saanut trekking-sandaalien tarranauhoja kiinni, mutta syyskuun toinen päivä sain viimein suloisen pienen nyytin syliini. Esikoisella oli kiiltävänmustat hiukset, jotka olivat peikkomaisessa pörrössä. Peikkovauvani, pieni prinsessani 🙂

Pikkuisestani kasvoi isompi. Pohdiskeleva tyttönen, joka parin vanhana leikki sujuvasti mielikuvitusleikkejä maamon kanssa – ja muistaakin sen vielä! Tyttöni tummasilmä oppi varsin varhain puhumaan ja sen jälkeen puhetta onkin riittänyt 🙂 Mietintöjä, ajatuksia, pohdintoja ja huomioita. Tyttäreltä ei mene paljonkaan ohi, ja muisti on erinomainen (joskin vähän valikoiva 😉 ).

Esikoistyttöni mun, eläinrakas ratsastaja, monenlaisesta kiinnostunut pohtija. Haaveilija, erinomainen kirjoittaja, ilmaisutaidon lukiosta haaveileva ilmaisullisesti taitava tyttö. Oman tiensä kulkija, itsenäinen ajattelija, joka ei ole juurikaan koskaan välittänyt siitä mitä muut ajattelevat tai sanovat; tekee itseään koskevat päätökset enimmäkseen itsenäisesti. Ei auttanut kaverin esimerkki apupyöristä luopumiseen; ne jäi pois kun tytär ilmoitti olevansa siihen valmis. Ei haittaa se, ettei luokalla ole toista One Direction -fania, pää pystyssä kantaa silti fanipaitaa ja vinosti hymyillen (niin tuttu hymy, kuin peiliin katsoisi!) vastaa “onks yksdee se juttu vai?” -kyselyihin “ehKÄ”.

Ensimmäiseni, jo tuore teini. Myrskyisän viime talven jälkeen on seesteistä teinimyllerrysten edellä, ja tyttöseni viihtyy vieressäni, jutellen, välillä halaten, ihan vain oleskellen. Mitä olisikaan elämäni ilman ihanaa näsäviisastelevaa, älykästä ja huumorintajuista hassuttelija-tyttöäni? Elämästäni puuttuisi tumma suklaa.