Tähän aikaan vuodesta kuuluu polttaa nahka kesää varten. Tai siis ei kuuluisi tietenkään, mutta niin vaan aina tapahtuu. Tähän aikaan vuodesta otsonikerros on ohkainen, kevätaurinko hellii ihoa, eikä sitä aurinkorasvaa vaan muista laittaa. Ei edes Maspalomasissa, missä viime vuonna kävin nahkani polttamassa. Tänään perinteisemmin omalla pihalla, omenapuun katveessa (tai no, juuri siinä katveen vieressä 😉 ).

Tähän aikaan vuodesta alan kiusata asiakkaita istumalla Skype-palavereita pihalla, lintujen visertäessä taustalla. Rakastan sitä, että voin valita istunko toimiston viileydessä, rennosti kotona, kahvilassa vaiko kenties omalla pihalla auringossa, kukkivien omenapuiden tuoksussa.

Tänään on ollut ihan oikeasti kesäisen lämmin päivä. Lämpömittari pihalla (ei suorassa auringonpaisteessa, vaikka aurinkoisella puolen onkin) näytti kahtakymmentä astetta, kun puoli yhden aikaan lähdin käymään koirien kanssa pienellä kävelyllä. Kollari oli auringossa ihan liikaa, samoin farkut. Pihaan palattuamme laitoin koirat liekoihinsa ja kävin sisällä vaihtamassa shortsit ja bikinin yläosat päälleni ja palasin läppärin kanssa pihalle. Istahdin aurinkotuoliin ja säädin läppärin näytön kirkkaimmalle.

Hoidin siinä aurinkotuolissa yhden tunnin palaverin, myöhäisen lounaan ja muutaman hetken muitakin töitä. Pari tuntia siinä istuin kaikkiaan, sitten nousi tuuli. Viileä navakka tuuli. Muutoksen tuuli. Huomenna Forecan mukaan taas sataa ja on kylmä, samoin lauantaina. Figures. Onhan lauantai koulujen loppumispäivä, valmistujaispäivä, lakkiaispäivä. Silloin kuuluu olla huono ilma. Tai jotain.

Palasin siis sisälle jatkamaan työpäiväni loppuun. Joskus viiden jälkeen lähdettiin esikoisen kanssa Jumboon shortsiostoksille. Akuutti hätä, kun sunnuntaina alkaa tyttären protuleiri, eikä ole kuin yhdet shortsit. Ja shortsihaalarit. Muoti kiertää kehää, tiedettiinhän se jo, mutta on niin koomista että ne olivat muotia myös minun ollessani teini, noin kuudentoista tai seitsemäntoista. Minulla oli vihreät shortsihaalarit. Sattumoisin kaipasin itsekin yksiä farkkushortseja, ja sattumoisin löysinkin sellaiset Seppälästä. Kyllä ne Oulun liikkeet on onnettoman pieniä verrattuna näihin täkäläisiin.

Himassa mies ihmetteli, että eikös ne shortsit pitänyt ostaa tyttärelle eikä äidille. Totesin, että ostettiinkin, tyttärellekin. “Luuletko sä, että jos äidin kanssa menee kauppaan, se selviää sieltä ostamatta jotain itselleenkin? Jos kenkiäkin etsitään vaikka mulle, aina se on katsomassa itelleenkin.” Guilty as charged, mutta ihan rehellisyyden nimissä mainittakoon, että kun oltiin juhlamekko-ostoksilla tyttöjen kanssa, esikoisen ja tosikoisen kanssa erikseen, en kummaltakaan reissulta tuonut mitään itselleni! Ostin oman uuden juhlamekkoni ihan eri ostosreissulla, aika ad hoc ollessani ihan muilla asioilla. Näin, sovitin, ostin.

Jumbo-reissun jälkeen oli pizzaa ja leffaa, oltiin sovittu etukäteen että torstai-ilta on meidän leffailta. Inception. Melkoinen mind-twister, mutta oikein hyvä elokuva. Tosikoinen vietti pari tuntia pihalla trampalla parin kaverinsa kanssa ennen kuin lähti iskälleen yöksi. Voi kun voisi välttää sateet ja kylmemmät ilmat! Tosin, ihon on ihan hyvä antaa vähän levätä 😉 Laitoin aloea nahkaan.

Aina ei ole hyvä aamu. Tänään ei ollut. Heräsin päänsärkyisenä liian lyhyiden yöunien jälkeen. Ei vaan illalla uni tullut. Aivot kohmeessa herättelin esikoisen, duunasin itselleni cappucinon, käytin koirat sateessa aamukävelyllä ja join cappucinon viimein palattuani sisälle. Kone ei meinannut startata ollenkaan. Pakko oli silti lähteä liikkeelle. Heitin tosikoisen kouluun matkan varrella ja ajettiin esikoisen kanssa Diksiin yhteen tapaamiseen. Ajettiin hiljaisuudessa, tyttären näplätessä kännykkäänsä. Satunnaisesti päästin suustani jotain tosi satunnaista. Tytär ynähteli.

Tyttöjen isä, joka oli tulossa samaan tapaamiseen, soitti. Kyseli paikan sisäänkäyntiä. Kerroin, että ollaan vähän myöhässä. Ei ollut oikein helppo aamu. Vaikka olin vastannut puheluun auton bluetoothilla, kännykkä oli kädessäni puhelua lopettaessani. Muistaakseni siksi, että puhelun tullessa se oli taskussani ja halusin tietää kenelle vastaan. Yritin laittaa kännyn pupuni syliin – you know, minulla on Felix-pupu autokaverina. “Ainiin, sun iskäkin tulee sinne, en ees muistanut ennen kuin se,” kännykkä lipsahti käsistäni lattialle jalkoihini, “v*ttu,” haroin kännykkää käsiläni,”soitti. Mä olen teille niin huono esimerkki.”

Tyttäreltä katse alta kulmain. “Kyllä mä tiedän, että te ootte kiroilemaan oppineet ihan kavereilta, mutta mun pitäs edes olla se esimerkki sivistyneestä tavasta puhua,” jatkoin. “Onhan meillä isä sitä varten,” tytär sanoi. “Joo, niinhän teillä on. Onneksi. Äidistänne kun on tullut vähän rääväsuinen tässä vanhemmiten.” Kerroin jonkun typerän tarinan asiakaspalaverista, jossa olin kesken kaiken kiroillut under my breath, kuvitellen, ettei kukaan kuullut. Palaverin jälkeen joku muu oli kiroillut ja pyydellyt anteeksi, mihin minä sanoin, ettei se minua haittaa, en minä aina niin siisti suustani ole itsekään – asiakkaiden kanssa sentään tsemppaan. Vieressäni istunut asiakkaan edustaja totesi: “Joo, mä kyllä kuulin sen sisäänhengitetyn f*ckin.” Bummer.

En minä aina kiroile kamalan paljon, joskus en juurikaan. Huonona päivänä kamalasti, hyvänä en lainkaan. Se on aika hyvä mielialabarometri. Kun tytär sanoo: “Äiti sä alat kuulostaa suomalaiselta teiniltä,” on asiat todella huonosti. Ei, en ole ylpeä siitä. Mutta elämä on. Siinä vaiheessa kun joku huomauttaa kielenkäytöstäni (“honey, your vocabulary has shrunk again”), on aika pysähtyä miettimään. Ei kielenkäyttöä, vaan syytä lisääntyneeseen sadatteluun. Ja tehdä korjausliike. Puolustuksekseni sanottakoon, että oppii ne tytöt minulta muutakin kuin kiroilua. Harva se päivä teini toteaa oppineensa minulta taas uuden viiden dollarin sanan. Viimeisimpänä ekskursio. Eilinen kronologinen tuli vaarin suusta. Sukuvika.

“Se vaan on hölmöä, että moni suomalainen ajattelee, että on jotenkin vähemmän paha kiroilla englanniksi kuin suomeksi,” totesin pienen hiljaisuuden jälkeen. “Mmm.” “Mä kiroilen kahdella kielellä, koska puhunkin kahdella kielellä.” Se siitä aiheesta. Mietin mielessäni, että mutsi kääntyisi tuhkissaan. Silloin kun yhdentoista vanhana ekan kerran himassa vähän kokeilin voimasanojen käyttöä, mutsi uhkasi (taas) pestä suuni saippualla (olin skidinä kokeillut, joten tiesin ettei saippua maistu hyvältä, en enää kiroillut himassa) ja opetti, että jos oikein ketuttaa voin sanoa vaikka isosoRbiidiviismononitRaatti. Tai bubuvakaiini. Ensimmäinen on Ismoxin vaikuttava aine. Jälkimmäinen joku muu pupu vai kaniini. Mutsi oli siihen aikaan Orionin tiedottaja.

“YEY. Sä et kyllä nyt yhtään herätä mussa yey-fiiliksiä,” sanoin Tuusulanväylällä eteen tuupanneelle Micralle, joka rekkari alkoi YEY. Se tuli tietenkin samaan suuntaan kehäkolmosellekin. Micralla ehkä voi ajaa vain yhdeksääviittä, sillä sitä se ajoi Tuusulanväylällä satasen alueella ja kehällä kasinkympin alueella. “Se on jotenkin niin ärsyttävää, kun ihmiset, jotka ajaa tosi vähän lähtee liikenteeseen tällaisina päivinä koska sade. Ne jotka ajaa vähiten tulee sitten niihin huonoimpiin ajokeleihin töpeksimään.”

Samassa oltiinkin jo noustu kehältä ja seistiin valoissa. Sanoin esikoiselle jotain, vaihtaen aihetta ainakin kolmannen kerran parin lauseen jälkeen. Tytär jatkoi puhelimensa näpläämistä ja ynähti. “Mä tiedän olevani tänä aamuna vähän random, mutta koitan pitää itseäni hereillä.” Valot vaihtuivat. “NGX,” luettelin ääneen edessä ajaneen auton rekkarin – YEY jäi kehälle. “Nginx (/enjinex/).” Mistä tiedät olevasi nörtti? (http://nginx.org/en/). Tytär ei edes kysynyt. “Äiti, sä oot kyl tänä aamuna tosi random.”

Parkkeerasin torin laitamille vähän miten sattuu (olin melkein ruudussa, pahoitteluni). En jaksanut korjata, tilaa oli riittämiin. Mentiin tapaamiseen. Tsemppasin aivot suunnilleen kasaan ja kykenin koherenttiin keskusteluun. Samoin tytär. Päänsärky sen sijaan vaan paheni.

Ajelin tapaamisesta himaan ja näin ensimmäistä kertaa dösän kehä kolmosen dösäkaistalla Diksin ja Tuusulanväylän välillä. Klo 9:40, jolloin se ei enää ole dösäkaista. Olen ajellut sitä väliä viime aikoina ees taas random aikoina, enkä IKINÄ ole nähnyt dösiä, etenkään klo 6-9 tai 15-18 jolloin se on dösäkaista. Olen aina miettinyt, MIKSI. Miksi se on bussikaista?

Himassa vapautin koirat alakerran vankeudestaan, otin särkylääkkeen ja tein itselleni vähän aamupalaa. Espresso läikkyi yli, mutta maistui hyvältä. Pikkuhiljaa olo alkoi tuntua ihmismoiselta, kun päänsärky hellitti ja verensokeri kohosi. Aivot lähtivät viimein käyntiin. Joskus on vaan hitaampaa kuin joskus toiste.

Äitini kuolemasta on vuosi ja päivä. Helsingin sosiaali- ja terveysvirastosta tuli viime viikolla mutsille uusi Matkapalvelun maksukortti. Soitin virastoon kertoakseni, ettei matkapalvelun käyttäjä ole tarvinnut palvelua enää vuoteen. Lähtö viimeiselle matkalle kävi ilman palvelua. Ihmettelin, ettei tieto ollut saavuttanut heitä virallisia teitä. Hekin ihmettelivät.

Siinä missä äitini kuoli ennen 61. syntymäpäiväänsä, isoäitini puolestaan täyttää ensi viikolla 90 ja elelee vielä itseksensä omassa kaksikerroksisessa rivitaloasunnossaa, tekee puutarhatöitä ja manaa putkirempan aiheuttamaa lisätyötä.

Nykyisin Lontoossa asusteleva siskoni on Suomessa käymässä ja tuli eilen meille kylään vauvansa kanssa. Varsin sopivasti mutsin kuoleman vuosipäivänä. Sisko toi minulle pari tulilatvan oksaa. Mutsi oli kuulemma jättänyt systerin luo tulilatvan lähdettyään takaisin Las Palmasiin kuukautta ennen kuolemaansa. Nyt tulilatva kukkii. Laitoin oksat veteen, kasvattamaan juuria. Istutan sitten ruukkuun ja toivon, etten tapa sitä, kuten yleensä tapan kaiken vihreän.

Ajatukset on vaellelleet äidissä vähän enemmän nyt, vuosipäivän aikaan, etenkin silloin Äitienpäivänä. Aina välillä mielessä on sellainen hassu haikeus. Siitä, ettei voi soittaa. Siitä, ettei ole (Las Palmasin) maamolaa, johon mennä vierailulle. Siitä, ettei ole enää äitiä halaamassa. Aina välillä on hassu pieni ikävä Las Palmasiakin. Eihän se ole mihinkään kadonnut, muttei se ole enää sama, kun ei mutsi ole siellä. Aina välillä on vähän ikävä mutsin Kanarian-ystäviäkin, joiden kanssa muodostettiin jokin näkymätön side kun siskon kanssa vierailtiin siellä mutsin kuoleman jälkeen.

Epämääräinen levoton olo. Ärtyisyyttä. Tuntemuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi, vaikea käsitellä kognitiivisesti. Tunteita, jotka pitää vaan elää läpi, itkeä kun itkettää. Olen antanut itseni ymmärtää, ettei tämä kaipaus, nämä tunteet, koskaan katoa kokonaan, vaikka ajan myötä hellittävätkin. Tuo ysikymppinen isoäitinikin kuulemma vielä aina välillä ikävöi äitiään.

Elämä se tässä jatkuu silti ja me valmistaudutaan erilaisiin juhliin. Isoäiti ei kaiketi synttäreitään ihmeemmin vietä, mutta suunnitelmani on mennä hänen luonaan käymään synttäripäivän iltana, pakettieni ja tyttöjeni kanssa. Esikoinen lähtee parin viikon päästä, koulujen loputtua, Prometheus-leirille ja viikko paluunsa jälkeen, omana 40-vuotispäivänäni, vietetään “kotijulhaa” – “protujuhlaa” – miksikä sitä sitten haluaakin kutsua. Aikuistumisriitti siinä missä konfirmaatiokin. Iso tyttöni ❤ Heinäkuussa sitten olisi tarkoitus juhlia niitä minun nelikymppisiäni.

Nyt kun meillä on keittiö (melkein) valmis, ollaan siirrytty ulkohommiin ja ulkojuhlien valmisteluun aina kun sää vaan sallii. Tai lieneekö se ulkohomma, vaikka ulkona tapahtuikin, kun olkkarin matto pestiin? Tuo pikkukoiramme ei osaa lopettaa sisälle pissimistä ja matto oli aika kamalassa kunnossa… Nyt vaan saisi aurinko paistaa ja tuuli tuulla ja sade pysyä pilvissään, jotta matto joskus kuivuukin. Tänä iltana kuitenkin agendallani on jotain ihan muuta, paistoipa aurinko tai ei.

Olen tässä valmistellut isoäitini toista lahjaa (Ammi, jos luet tätä ennen synttäriäsi, hyppää tämä kappale yli 😉 ) ja kerännyt musiikkia poltettavaksi CD-levylle. Kaikki meni helposti niin kauan kun vain kaivoin musiikkia Youtubesta ja muutin sitä mp3-tiedostoiksi duuniläppärilläni, mutta sitten alkoi säätö, kun aloin suunnitella tiedostojen polttamista levylle.

Ensin piti löytää tyhjä CD-levy. Meillä on valtaosa toimistotarvikkeista vielä yläkerran varastossa laatikoissa. Fikkarin valossa kaivoin laatikoita, turhaan. Mies tajusi kertoa minulle, että ainakin yksi setti tyhjiä levyjä on palvelinhuoneessa (juu, meillä on sellainen, ihan täällä himassa). Löysin pakan, otin yhden, nyysin hyllyllä lojuneen tyhjän kuorenkin.

Seuraavaksi totesin, että eihän tässä duuniläppärissäni ole optista asemaa. Vaihtoehtoni ovat: a) löytää meidän ulkoinen asema tai b) hakea vanha himaläppäri tyttären huoneesta ja yrittää herätellä se henkiin tarpeeksi polttaakseen levyn. Siitä lisää kohta, mutta ensin menin plan A:n mukaan ja yritin löytää ulkoisen aseman. Kaivoin varastosta, kaivoin palvelinhuoneesta. Löysin ne meidän loputksin romput ja tyhjän salmiakkikossupullon, mutten ulkoista optista asemaa.

Plan B siis. Hain läppärin tyttären huoneesta. Se on vanha, se on hidas, se ilmoittaa kiintolevy-failuresta, mutta se vielä toimii ja siinä on optinen asema. Paras tapa saada minut motivoitua troubleshootaamaan ko. konetta on “pakottaa” minut tekemään sillä jotain. Niinpä tänäänkin ennen kuin aloin poltella mitään CD:lle, aloin tutkia, mikä kiintolevyssä on vikana. Se oli sitä paitsi ihan mahdollista tehdä työpäivän ohessa, sillä katselin & kuuntelin Microsoft Ignite -videoita.

To make a long story short, vanhan punaisen läppärini kiintolevy on kaputt. Virheitä, joita ei voi korjata. Melkein meinasin jo alkaa shopata uutta läppäriä, mutta mies sanoi, että meillä on alakerrassa läppärin kiintolevyjä, hän voi vaihtaa siihen levyn. Fine, tähän lähtöön. Toivotaan, että levy kestää, kunnes mies saa sen tehtyä. Toivotaan, että saan CD:n poltettua ennen kuin kiintolevy hajoaa kokonaan.

Mitä tästä kaikesta siis seurasi, turhautumisen lisäksi? Tänä iltana siirtyy palvelinhuoneesta yksi koristehylly roskaläjään (joka odottaa pihalla kaatikselle roudaamista, kunhan kaikki roju on ulkoistettu himasta) ja yksi laatikollinen vanhoja astioita jonnekin (käynen läpi ja ota mitä tarvitaan, annan tai heitän pois mitä ei tarvita) ja tilalle tulee pari laatikostoa ylävarastosta ja puran niitä laatikoita niihin. Saadaan viimein tietokone- ja toimistotarpeet availableiksi ja printterikin käyttökelpoiseen sijaintiin toisen laatikoston päälle.

Mieheni mielestä minä olen (tänäänkin) itsekin vähän tulilatva, kun punaiset hiukset on kerätty pään päälle, ja sojottavat siitä joka suuntaan kuin tulenlieskat. Tukka luonteen mukaan, kukka luonteen mukaan. Mutsi tykkäisi tästä 🙂