Epävirallisten tietojen mukaan Stadionilla oli 38000 katsojaa, kun 1D sai teinityttömassan kirkumaan ja itkemään ja pakkautumaan yhä tiiviimmin kohti lavaa. Olin yksi noista, en siksi että olisin itse 1D-fani – lämppäribändi McBusted oli enemmän minun makuuni, koska rock – vaan koska vein tosikoisen konserttiin. Ei minun alunperin pitänyt, mutta elämä on ja perjantai-iltana löysin itseni printtaamasta konserttilippuja itselleni ja tytölle, vieläpä kenttä1:lle.

Milloin se nyt oli, joskus viime syksynä, kun 1D ilmoitti saapuvansa viimeinkin Helsinkiin keikalle. Tämä äiti huokaisi helpotuksesta, kun ei tarvinnut käydä uudelleen läpi sitä “Ei, me ei lähdetä Tukholmaan konserttimatkalla” -vääntöä (koska monta syytä). Esikoinen ilmoitti lähtevänsä konserttiin kavereineen, tuli mikä tuli ja ymmärsin täysin. Tasapuolisuuden nimissä tehtiin miehen kanssa periaatepäätös, että sponsaamme kaikkia kolmea konserttiin, jos loppurahan saavat muualta. Kaikki järjestyi, jokainen hommasi liput omien kavereidensa kanssa ja ennen kuin viikko ilmoituksesta oli kulunut, joka tytöllä oli lippu plakkarissa. Odotus saattoi alkaa.

Sitten tuli kesäkuu ja aika sopia käytännön asioista noiden kavereiden kanssa. Esikoinen ja keskimmäinen mallikkaasti saivat homman hoidettua, mutta tosikoinen hyvistä yrityksistään huolimatta ei saanut kaveriaan sopimaan asiasta. Lopulta soitin perjantaina kaverin isälle, jonka piti olla menossa tyttöjen kanssa. Kaiken piti olla selvää, enää kellonaika sopimatta. Sitten soittikin kaveri tytölle ja alkoikin säätäminen ja pompottaminen. Yhtäkkiä kaikki suunnitelmat oli menneet uusiksi. Kuuntelin puhelua aikani, kunnes minulta paloi käämi ja ripitin tätä kaveria hieman.

Mies kuunteli puhelua myös ja jo sen aikana laittoi yhteen FB-ryhmään kyselyä, olisko jollain myydä lippua konserttiin niin voisin mennä tosikoisen kanssa kaverin sijaan, mutta tyttöjen liput olikin katsomoon, ja vieläpä sinne ihan perimmäiseen nurkkaan. Avasin huutonetin, bongasin kaksi lippua kenttä1:lle muutaman kympin halvemmalla kuin lippupalvelusta (jossa vain kenttä4-lippuja enää), ostin ne muitta mutkitta ja aloin toivoa, ettei myyjä huijannut ja myynyt niitä monta kertaa. Tosikoinen ilmoitti kaverilleen, että saavat hänen puolestaan järjestää itsensä konserttiin miten tykkäävät, hän menee mutsin kanssa kentälle. Minä ilmoitin kaverin isälle, että heidän oikuttelunsa riitti nyt, haluaisin lippurahani takaisin kiitos – tuskinpa saan. Fine.

Lauantaiaamuna yhdeksän aikaan heitin esikoisen kavereineen – olivat olleet meillä yötä – yhden kaverin tädin luo, mistä jatkoivat yhdessä tädin kanssa Stadionille jonottamaan. Minä palasin himaan; lähdettiin tosikoisen kanssa liikkeelle vasta yhden aikaan. Käytiin ensin isällään hakemassa jotain kamaa ja ajettiin sitten Sörnäisiin viemään auto miehen duunipaikan halliin. Oltaisiin hypätty Kurvista kasiin, mutta Hesari olikin poikki tietyön takia. Seiskalla vähän kierrellen Kisikselle siis. Esikoinen siinä jo soitteli, kyseli missä ollaan ja käski soittaa kun ollaan Stadikalla. Niin tehtiinkin, ja liityttiin esikoisen seurueeseen jossain siinä ykköskentän jonotusalueella.

Aurinko paistoi ihanasti. Poissa oli raekuurot ja rankkasateet, jotka oli kastelleet jonottajat vain pari tuntia aiemmin. Syötiin eväitä, työnsin tosikoisen silkkikukat hiuksiini, ja otin muutaman kuvan. Ei me ehditty siitä nautiskella kuin hetki siinä maassa eväitä syöden, kun jo kaikki nousivat seisomaan. Joku kai keksi, että kohta avataan portit, aika nousta. Oikeasti h-hetkeen oli aikaa vielä tunti. Ensimmäinen hyökyaalto takaapäin tulikin jo pian. Viimeisetkin jonottajat nousivat seisomaan pikapikaa, hyläten filttinsä ja paljon muutakin maahan. Parempi nousta ja jättää se, millä ei juuri arvoa ole, kuin tulla tallotuksi. Kohta tuli seuraava aalto, ja sitten seuraava. Oltiin kuin sillit suolassa.

Lopulta, joskus ennen viitä, tuli meidänkin kenttämme jonotusalueen vuoro päästä sisään. “We are going to start letting in the people in kentta one. No running and nobody push forward…” ja takanaolijat alkoivat työntää. “…Everybody will get in. I repeat, nobody push forward…” ja taas tuli hyökyaalto, “…everybody will get in.” Ne siellä takana eivät tainneet kuulla sanaa nobody. Lopulta tyyppi yksinkertaisti viestinsä: “Do not run, do not push.” Meni vihdoin perille ja saatiin jonotettua rauhassa. Turvatarkastus ja lippujen tarkastus. Lippujen tarkastus vähän jännitti, mutta sisään päästiin tosikoisenkin kanssa. Ihan oli validit liput (tai me ensimmäiset käyttäjät 😉 ).

Tarkkaan oli alueet ja reitit rajattu, joten ei ollut vaikea hahmottaa minne piti mennä. Kenttälohkomme täyttyi hyvää vauhtia. Käväistiin tosikoisen kanssa tutustumassa kentän bajamajoihin, etsittiin esikoinen seurueineen uudestaan, minkä jälkeen ei kyllä voinut enää sieltä poistua minnekään. Takaisin ei olisi enää päässyt. Syötiin metrilakua, piirreltiin käsiin ja naamaan (tytöt piirsivät, ja vähän minäkin, että tosikoinenkin sai naama- ja käsivarsikoristelunsa, ja kirjoitti minullekin käteen “1D”, heh), ja odoteltiin. Isaac Elliot oli paikallinen lämppäri, ja ihan jees. McBusted virallinen lämppäri (“äiti, sähän fanitat noita!?” “Tää on konsertti!!”), jolle oli vissiin syötetty Duracell-paristoja lounaaksi. Itse pääesiintyjä antoi odottaa itseään puolisen tuntia luvattua myöhempään, odotetusti.

Voi sitä kirkumisen määrää! Jos ei bändin takia olisi tarvinnut korvatulppaa (toinen korvahan on jo valmiiksi kuuro), kirkumisen takia nyt vähintäänkin. Se on jotenkin minulle ihan outo juttu, koska en ole koskaan fanittanut mitään siihen malliin. Eihän se mitään uutta ole. Jo muinaiset Beatles-tytöt kirkuivat hysteerisinä. Laskin välillä repun maahan, mutta totesin sen virheeksi heti seuraavan hyökyaallon tultua. Pompin epätoivoisesti eteenpäin reppu jalkojen välissä ja kun viimein pysähdyttiin, laitoin sen takaisin selkääni. Välillä tosikoinen luikahti lähemmäs lavaa, pieni ja agile kun on, luikki sieltä ihmisten välistä. Kadotin tytön näköpiiristäja mietin, miten ikinä löydän sen sieltä uudestaan, kumpikin kännykkä kun oli minulla ja sitä paitsi niistä oli akutkin loppu. Tyttö luikki kuitenkin ajallaan takaisin porukkaan.

Konsertti itsessään oli hieno show. Kundit on ihan mainioita lavaesiintyjiä ja biisit minustakin vallan hyviä vaikkeivät ihan omaa prime-musamakuani olekaan. Ymmärrän oikein hyvin, miksi se iskee teineihin. Mä diggasin samanikäsenä mm. söpöä Glenn Medeirosta! Nothing’s gonna change my love for you… ❤ ❤ Street-team oli järkännyt bändille yleisöylläreitä ja kyllähän sitä melkein tämmöinen äiti-ihminenkin herkistyi katsellessaan sitä kukkamerta yhden biisin aikana ja kaikkia niitä “I’ve loved you since I was XX”-lappuja 18-biisin aikana ja kännykkä-valoja jonkun biisin aikana (niin paljon turvallisempaa kuin stendarien heiluttaminen 😀 ). Olin todella iloinen siitä, että tytöt pääsivät kokemaan sen kaiken, että kaikki meidän tytöt pääsivät kokemaan sen kaiken.

One Directionista bändinä voi olla mitä mieltä haluaa, mutta minua harmittaa tyttöjen puolesta, että niin moni valtamedia ei konsertista osannut kirjoittaa mitään muuta kuin “voi kauhee mikä roskameri!”. Olihan se aika kauhee, kahlasin sen läpi itsekin, osallistuinpa roskaamiseenkin, koska ensinnäkään roskiksia ei ollut tarpeeksi, siitä ryysiksestä ei vaan voinut kävellä pois viemään roskia menettämättä paikkaansa ja kadottamatta kavereitaan/tytärtään/äitiään/… eikä kaikkea pystynyt tunkemaan takaisin reppuunsakaan. Rankkasateen jäljiltä märkiä fleecepeittoja, monia tyhjiä vesipulloja, McDonalds-roskia ym. Vaikea kaikkea oli tuntikausia käsissäänkään kantaa, että sattuisi pääsemään roskiksen kohdalle. Sitä paitsi, siivousta varten oli palkattu ihmisiä muutenkin. Traktoreilla kuormasivat roinat alueelta. Tuollaisen tapahtuman hinta.

Esikoinen kavereineen jälkeenpäin funtsi tuota jonotusjärjestelyä ja tuomitsi sen surkeaksi. Heidän ehdotuksensa olisi, että jengi jaettaisiin pieniin porukoihin jo valmiiksi eikä vasta turvatarkastuksen jälkeen. Jos kaikki olisi pienissä karsinoissa, ei kukaan pääsisi puskemaan ja työntämään, olisi helpompi liikkua, jonottamaan ei tarvitsisi tai edes kannattaisi tulla kovin aikaisin. Lippujen oston yhteydessä määrättäisiin karsina ja karsinat päästettäisiin kentälle random-järjestyksessä. Jotain enemmän maksavia eturintamalippuja toki voisi olla.

Konsertin jälkeen oltiin tosikoisen kanssa kumpikin väsyneitä ja nälkäisiä. Kuten varmaan aika moni muukin. Lähi-Hesen jonoon ei jääty vaan ajattelin että mennään autolle ja kurvataan kotiin Mäcin kautta. Viimeinen seiskan spora oli kuitenkin jo mennyt siihen mennessä, kun me ehdittiin pysäkille saakka. Mietittiin vaihtoehtoa kävellä Sörkkään, hypättiin kuitenkin kasiin, kun sellainen vielä liikennöi. Ei tarvitisisi ihan koko matkaa kävellä. Päädyttiin Paavalinkirkolle, mistä matkaa autolle oli kuitenkin vielä reipas kilometri, mutta urhoollisesti tytärkin käveli valittamatta.

Ajettiin Tammiston Mäcciin, mutta siellä oli sen sortin jono ulkona JA sisällä, että kurvattiin saman tien pois ja Pukinmäkeen. Siellä autokaistajono näytti kohtuulliselta, mutta sittenpä seistiinkin jonossa paikallamme varmaan kymmenen minsaa ainakin. Yöaikaan ei vissiin tuoda tilauksia ulos, vaan kun yksi odottaa, kaikki odottaa. Saatiin lopulta ruokamme, vetäisin McFeastin huiviini parkkiksella ja ajoin himaan tosikoisen vielä syödessä tuplajuustoaan (jossa tilauksessta huolimatta oli sipulit ja suolakurkutkin sisällä) ja suolattomia ranskiksiaan. Oltiin himassa yhden maissa.

Tänä vuonna on jotain siitepölyä ilmassa niin että keuhkoni ovat olleet tukossa, kipeät ja rohisevat viimeiset pari viikkoa, aina siitä lähtien, kun lopetin onneton Histecin päivittäisen syömisen kun koivun siitepölykausi oli ohi. Mutta heinä. Luulin flunssan iskeneen, mutta astmahan se vaan ärtyi aivan mahdottomaksi. Nyt se on parempi, moninkertaisella lääkityksellä, mutta yhä yskin ja rohisen, ja hengittäminen on työlästä. Jatkuva väsymys sen sijaan on hellittänyt kun löytyi siihenkin syy, samoin kuin jatkuva palelu, vaikkei tämä kesä kummoinen olekaan ollut.

Mutta mitäpä tässä vaivoista valittamaan. Voisinhan minä valittaa säästä sen sijaan. On ollut niin pahuksen sateista ja koleaa koko alkukesän. Ehkä onkin. Säälle ei oikein mahda mitään, joten mitäpä siitäkään valittamaan. Ilo otetaan irti niistä aurinkoisista lempeistä kesähetkistä, kuten Juhannusillasta, toissaillasta, tästä päivästä, toissalauantaista… Onhan noita. Iltoja, joina ei keittiö tullutkaan siivotuksi päivän päätteeksi, kun istuttiin iltaa pihamaalla keskenämme tai ystävien tai naapurien kanssa puolen yön paremmalle puolen saakka. Päiviä, jolloin aurinko on hellinyt, on vietetty juhlia, grillattu ja syöty ulkona. Aamuja (ainakin yksi), joina on tehty freddo cappucinot ja nautittu aamupala pihalla (puolen päivän jälkeen).

Teinit on kesälaitumilla. En tiedä kuinka paljon välittävät säästä. Nyhjäisivät kuitenkin telkkarin ääressä, jos siltä tuntuu. Resuisivat kuitenkin kavereidensa kanssa jos siltä tuntuu. Vaihtelevasti ovatkin kumpaakin tehneet, kaikki kolme. Tosikoinen viime viikolla “eksyi” Lintsille kaverinsa kanssa oltuaan siinä jossain lähistöllä Nuorten Akatemian viestintämateriaalikuvauksissa. Tuli kotiin yhdeksän aikaan märkänä. Keskimmäinen on käynyt shoppailemassa kavereineen. Esikoinen on suorastaan ryhtynyt junamatkaamaan uusien protuleiriltä saatujen kaveriensa kanssa. Tyttö ihmetteli kun reissulupa heltisi niin helposti, mutta kun kert itse maksaa ja hoitaa matkansa, mitäs sitä kotona nyhjäämään. Hyvä se on osata kulkea, ja hyvä se on, että on kavereita!

Minulla on vielä vajaat kaksi viikkoa töitä ennen lomaa. Tänään olin pitkästä aikaa pihalla töissä. Usein olen tähän mennessä istunut jo palaverin poikineen pihalla – tarkkuutta vaativa työ ei vallan onnistu, mutta mikäs sen parempi paikka palaveerata kuin aurinkotuoli? Tänä vuonna ei ole juuri niin lämpimiä työpäiviä ollut, ehkä yksi tai kaksi ennen tätä. Katselin siinä pihalla meidän nurmikkoa ja tuumasin, että onhan se taas aika leikata se. Vastahan esikoinen viikko sitten sen ajeli (melkein kokonaan), mutta se kasvaa niin nopsaan!

Siihen mennessä kun olin saanut työpäiväni päätökseen, oli taivas peittynyt jälleen pilveen. Kaivoin kuitenkin ruohonleikkurin autotallista, douppasin vähän avaavaa ja ryhdyin hommiin toivoen, ettei alkaisi sataa ennen kuin olen saanut työn hoidettua. Yhdellä tankillisella saa melkein koko pihan ajeltua, joten kun bensa loppui, oli enää rippeet jäljellä. Päätin, että mulle riitti. Palautin leikkurin paikoilleen ja keräilin pihalta omaisuuteni ja siirryin sisätiloihin. Juuri silloin satoi ensimmäiset pisarat. Nyt on piha märkä taas. Oli aika erinomainen ajoitus!

Kesä teki Suomet jälleen, mutta ei se mitään. Tein key lime pien. Ja Kindlessä odottaa uusi Evanovich-kirja. Mikäs tässä on ollessa.

Juhlien jälkeen on olo raukea. Monta päivää niitä valmisteltiin; pystytettiin juhltelttaa pihaan, aseteltiin pöytiä ja tuoleja, valmistettiin tarjoiluita ja mitä kaikkea. Suunnittelusta puhumattakaan! Sehän alkoi jo viikkoja sitten, kun alettiin haalia tuoleja, miettiä tarjoomisia, varattiin teltta sun muuta. Valitettavasti meidän pihan nurkassa oli yhä rojuläjä ja taloa vasten yhä nojasi läjä lautoja ja pressun alla oli yhä veneeltä näyttävä kasa leikkimökkilautoja, kun juhlien aika koitti, mutta kaikkea ei vaan voi ehtiä. Eipä ne tainneet ketään ihmeemmin häiritä (paitsi isääni, joka naljaili, että meillä on näemmä yksityinen kaatopaikkakin). Juhlat oli juhlat, aurinko paistoi ja oli ihanan lämmin, vaikka tuuli olikin kova.

Meillä juhlittiin esikoisen protujuhlia. Niin nämä meidän neidit kasvaa. Ensimmäinen tyttö “ripari-iässä”, vaikkei riparille halunnutkaan vaan sekuläärille protuleirille, missä maailmankatsomus on avara ja on tilaa omille ajatuksille ja erilaisille näkemyksille. Tytär viihtyi leirillä todella hyvin, se oli ilmeisesti vallan huippukokemus! Niin sen pitääkin olla 🙂 Mieleeni tulvi muistoja omalta vastaavaltani, helluntailaisten ensimmäiseltä ripari-vastine-leiriltä, jossa meitä oli vissiin vain vaille kymmenen nuorta tai jotain, mutta se oli yöuinteineen ja muineen ihan huippukokemus.

Eilen oli siis niiden isojen juhlien aika. Tuli koko suku, siis tyttären suku, niin isän kuin äidinkin puolelta (no ei ihan koko suku, ei kaikki päässeet) paikalle. Oli suklaajuustokakkua ja vadelma-mascarpone-kakkua ja omenaruusuja ja kaikkea juhlapöydässä, aurinko taivaalla (mietin, että näinköhän se äitini päätti hymyillä meille sieltä taivaasta lähettämällä hienon päivän näiden sateiden keskelle) ihmisillä hyvä mieli ja piha täyttyi hymyistä, nauruista, juttelusta ja iloisesta mielestä. Tuuli onneton se vaan tuiversi, muttei sekään katastrofeja aiheuttanut. Mitä nyt heitti isoäitini juustokakut mekolleni. Sellaista sattuu.

Juhlat ei kuitenkaan ole juhlat, jollei jotain pientä kommellusta satu kartanossa. Tällä kertaa se kait oli se, kun tajusin ostaneeni kertakäyttöisiä viinilaseja skumppahuilujen sijaan. Ihan olivat kaupan hyllyllä vieretysten ja ihastelin vain niiden toisten vihreetä jalkaa ajatellen, että nehän menee kivasti vihreiden lasien ja kukkakoristeisten lautasten (kertistä kaikki kyllä) kanssa. Kun niitä sitten hetki ennen juhlan alkua otin paketeista ulos ja aloin koota, totesin, että pahus! Viinilaseja. No, meni se kupliva alas niistäkin, eikä edes isäni huomauttanut etikettivirheestä 😉 Päivänsankari itse ei varmaan olisi vähemmän voinut välittää; olipa tyytyväinen siitä, että sallin riparin/protun käyneiden nuorten kilistellä skumpalla.

Juhlien jälkeen tyttären parhaat ystävät, hienot nuoret neidot, auttoivat ansiokkaasti pöytien raivaamisessa ja teltan purkamisessa. Oli huomattavasti helpompaa purkaa teltta seitsemän tytön avulla kuin kasata se kolmistaan, minä, mies ja tytär. Kun teltta oli kasassa ja kaikki taas paikallaan, vein tytöt – siis esikoisen kavereineen, omat kaksi nuorinta jäivät himaan – isälleen, missä saivat ihan keskenänsä laulaa karaokea ja tanssia läpi yön, omia jatkobileitään. Me täällä kotona juhlittiin omat jatkobileemme laittamalla ruokaa pihalla ja istumalla iltaa leudossa kesäillassa aina puolille öin saakka, välillä niinikään pihalla viihtyneiden naapureidenkin kanssa.

Juhlien jälkeen, tytöt jo heitettyäni kävelin pihaan autotallista janoissani, ja näin miehen lasin grillin vieressä. Siinä oli vähän siideriä pohjalla, ja vieressä siideripullo. Ajattelin naukata huikan, otinkin suullisen siideriä, mutta sehän pahus olikin itse tehtyä olutta! Pahoitteluni kaikille oluen ystäville, mutta oluet lensi kaaressa suusta nurmikolle, sillä en vaan voi nielaista sitä. Ensinnäkään en tykkää oluesta, toiseksi, vähästäkin tulee huono olo. Mies nauroi katketakseen 😀 Siirryin siitä sitten vähin äänin istuttamaan ruusupuskia ja tulilatvaa ja ahkeraliisoja, jotka olin vaivihkaa saanut synttärilahjaksi, siinä tyttären juhlien ohessa, isoäidiltäni, ex-anopiltani ja exän veljenvaimolta. Lisää kukkia pihaan ❤

Tänään ollaan kaikki vaan relattu ja palauduttu juhlista. Koiratkin. Ne oli ulkona koko eilisen päivän, koko juhlien ajan, Timmy vielä iltamyöhälle meidän kanssa Meggien jo nukkuessa sisällä. Miehen kaveri kävi vierailulla, minä vähän trimmasin tosikoisen hiuksia – eilen ennen bileitä, esikoisen askarrellessa omenaruusuja, leikkasin tosikoisen hiukset ihan lyhyiksi, jättäen pitkistä hiuksista jäljelle vain heittoletin, joka värjättiin pinkiksi. Talk about teini! Nuorinkin hakee identiteettiään ja itsenäisyyttään ja melkein yritti kopioida isosiskon sivusiilin, mutta yhdessä miettivät, mikä voisi olla tosikoisen oma juttu, ja täytyy sanoa, että tämä on kyllä ihan sitä! Todella magee look tytölle.

Tänään on satanutkin koko päivän, joten ei ole ollut edes huono omatunto siitä, että on vain tullut makoiltua ja laiteltua kuvia ja mitä nyt sitten. Sen verran tsempattiin, että mies fiksasi (väliaikaisesti) meidän jatkuvasti feilaavan palvelimen niin että blogi ja meilit ja ennen muuta himawifi saatiin taas pystyyn viikon tauon jälkeen. Olihan hieno juhlapäivä eilen! Sen päälle voi vähän lojuakin 🙂

 

Yksi lukuvuosi koulussa loppui jälleen. Koululaiset kirmasivat kesälaitumille – tuolla naapurissa muksut melskaa vielä vaikka kello on sunnuntai-iltana päälle kymmenen. Ei tarvinne täällä siis ainakaan pelätä, että oltaisiin ainoat, jotka kauniina kesäiltoina ollaan ulkona myöhään. Omat tyttömme, ne kaksi jotka kotosalla ovat, patistimme jo huoneeseensa hampaidenpesun kautta. Puoli yhdeltätoista valot pois. Natsi-vanhemmat? En tiedä, muttei haluta antaa rytmin luiskahtaa ihan vallan nurinniskoin. Vaikka luiskahtaahan se kumminkin. Meillä kuitenkin työpäivä edessä, omaan lomaan on vielä viikkoja.

Eilen aamulla keskimmäinen lähti jo seitsemän aikaan koulunsa kevätjuhlaan. Miksi ihmeessä kevätjuhlat alkavat kahdeksalta lauantaiaamuna? Yhdeksän on jo jotenkin inhimillisempi, itse näkisin mielelläni niiden alkavan vasta kymmeneltä. Tämä aamuvirkkujen ehdoilla eläminen nyppii aina välillä. Esikoisen ja tosikoisen juhla oli yhdeksältä, ja sinne menin minäkin, katsomaan vallan mainota kevätshowta ja laulamaan Suvivirttä. Lyhkästen näytelmäpätkien teemana oli koulu ennen ja nyt. Karikatyyrisiä pieniä sukelluksia koulumaailmaan nuorten vanhempien – minun ikäpolveni – aikaan ja siihen mitä opetus on nyt. Paljon on muuttunut, mutta jotkut asiat on pysyneet samana.

Kaikki tytöt saivat erinomaiset todistukset. Mies toi jokaiselle heistä ruusun kaupasta palatessaan. Keskimmäinen ei tosin ollut vielä kotiutunut edes, mentyään äidilleen leipomaan kakkua kaverin yllärisynttäreille. Esikoinen puolestaan pakkaili jo kuumeisesti tavaroitaan Prometheus-leiriä varten. Mies lähti viemään esikoista Nurmijärvelle kavereilleen juhlimaan koulun loppumista ja sillä välin minä patistin tosikoisen kanssani ruohonleikkuuseen. Meillä on iso piha, jonka nurmi tarvitsee leikkaamista ainakin nyt alkukesästä vähintään joka toinen viikko. Tyttäret kaipaavat jatkuvasti rahaa. 1+1=2, eikös? Joten kun ajavat nurmikon (minä hoidan vaikeammat pusikko-mäkialueet), saavat siitä kympin. Kukin vuorollaan.

Tosikoinen on koulun juhlasta lähtien ollut äkäinen ja nenäkäs. Aivan kuin murrosikä olisi yhtäkkiä napsahtanut päälle, kuin napista painamalla. Asenne on ihan just sitä itseään. Eilen jopa ilmoitti, ettei kiinnosta lähteä meidän kanssa elokuviin, on mieluummin kavereiden kanssa. “Ei kiinnosta. En tykkää popcornista. Kuulostaa ihan typerältä leffalta. Onks pakko?” Eilen oli pakko (siis, pakotettiin tyttö elokuviin katsomaan Tomorrowland! kamalaa!), sillä leffa oli jo sovittu. Välillä ei ole pakko haluta, välillä on.

Tänä aamuna keskimmäinen törmäsi makuuhuoneeseemme (joka inconveniently on matkalla keittiöön) koputtamatta, vaikka sellainen on sääntö, ja sai kilarit siitä, että hänelle asiasta huomautettiin ja palasi huoneeseensa. “Dealing with all this teen attitude…” huokaisi mies. “Yeah, maybe because you have two teens here,” vastasi tosikoinen, joka puhuu nykyisin miehen kanssa vallan englantia. “Mitä varten sun asenne sitten on teini, vaikket olekaan vielä teini?” kysyin minä. “Mä olen esiteini.” Jo ne on teinihormonit olleet tosikoisellakin nousussa puolisen vuotta. On vähän varhaisempi kuin siskonsa.

Esikoinen lähti tänään Prometheus-leirille. Oli viettänyt yönsä kaverin luona Nurmijärvellä, joten minä noukin tyttären sieltä ja ajoin leiripaikkaan, noin puolen tunnin ajomatka sieltä. Juteltiin alkumatka niitä ja näitä, loppumatka kului hiljaisuudessa kummankin vaivuttua omiin ajatuksiinsa. Loop vastasi musiikista. Teinin valinta. Me vanhukset kuunnellaan Groovea; se soittaa meidän teiniajan musiikkia 😉 Ei vaan, kun olin jättänyt esikoisen leirille, palasin himaan luukuttaen Musea, Morcheeban jälkeen. Autotallissa soi Groove, kun tehdään siellä hommia.

Eräs kaverini kerran kommentoi johonkin juttuuni joku aika sitten, kutsuen minua ikiteiniksi. Monesti olen miettinyt, että minä vähän olen. Tai uusteini, sillä joskus siinä 20-30v olin muka niin aikuinen. Oikeasti olen vähän kapinallinen, vähän anarkistinen idealisti, vieläkin, varmaan aina. Samaan aikaan kuitenkin hoidan vastuuni joka rintamalla. Ei kai ne sulje toisiaan pois kuitenkaan?