Taivaanrannanmaalari

9.4.2016 Marilka

Lapset useimmiten rakastavat piirtämistä. Eikä heitä haittaa se, ettei todellisuus ja heidän piirustuksensa aina kohtaa – päinvastoin! Lasten piirrokset ovat usein lennokkaita ja mielikuvituksellisia. Piirroksissa ei taivaskaan riitä katoksi, eikä haittaa, että taidot on vajavaiset. Jossain vaiheessa kehittyy se tietoisuus omista kyvyistä ja niiden rajallisuudesta (niille, joilla se rajallisuus on) ja piirtämisen iloon alkaa sekoittua häpeää siitä, ettei piirros olekaan niin hyvä kuin toivoisi. Sitten jo katoaa se ilokin, ja jollei koe olevansa lahjakas, koko homma useimmiten jää viimeistään siinä murrosiän tiimellyksessä.

Kokemus lahjakkuudesta on monesti toki eri asia kuin todellinen lahjakkuus. Siihen vaikuttaa paitsi oma kyky verrata omia tekeleitä toisten tekeleisiin ja siihen, mitä piirroksen tai maalauksen tulisi kuvastaa tai esittää, muiden antama palaute. Etenkin vanhemmat voivat vaikuttaa tähän kokemukseen todella paljon. Todella lahjakas saattaa tuntea itsensä epäonnistujaksi, jos vanhemmat ovat liian kriittisiä eivätkä kehu. Varsin lahjatonkin voi puolestaan tuntea itsensä sangen taitavaksi ja lahjakkaaksi, jos palaute on aina kritiikitöntä kehua.

Tämä koskee toki kaikkea. Katsokaa vaikka telkkarista noita Talent-showta: aika monille olisi jonkun pitänyt jossain matkan varrella sanoa jotain muutakin kuin että laulat niin ihanasti ennen kuin täysin nuotin vierestä laulava henkilö menee ja nolaa itsensä koko maailman edessä.

Koska tämä on minun blogini, kiertyy tämäkin tietenkin minuun.

Koko lapsuuteni kuulin äidiltäni, miten en pysyisi nuotissa vaikka elämäni riippuisi siitä. En tiedä, ehkä se olikin totta, ehkä ei, mutta kummasti minut hyväksyttiin koulun kuoroon 9-vuotiaana ja sain laulukokeesta kympin 12-vuotiaana ja lauloin koko nuoruuteni ja osan aikuisuuttani kuoroissa, joissa ei nuotin vierestä laulavaa kyllä olisi mukana pidetty. Uskon osaavani laulaa, äidistä huolimatta.

Koko ikäni olen saanut kuulla, miten hyvin osaan kirjoittaa. Positiivista palautetta on tullut niin äidiltäni kuin muiltakin ihmisiltä. Olen aina uskonut osaavani kirjoittaa hyvin. Olen ollut varsin itsekriittinen toisinaan, verraten omaa tekstiäni muiden teksteihin ja ajatellen, että “tuokin kirjoittaa niin paljon paremmin kuin minä”. Jollain ehkä terveellä tavalla koen, että lapsesta polvi paranee, sillä mielestäni esikoinen on minua lahjakkaampi kirjoittaja. Toisaalta, meillä jokaisella on tyylimme, eikä kaikki ole aina suoraan verrannollista.

Piirtämistä olen aina rakastanut, mutten muista lapsuudestani juurikaan kannustusta. Muistan lähinnä kommentteja kuten “mistä lähtien piirustus on kirjoitettu kahdella ärrällä?” (ohittaen itse piirRustuksen kokonaan), “mitä noi keltaset läikät lumessa on? koiranpissaa? hyh…” (olin inhorealisti jo pienenä), “tuo olisi hieno jos olisit kolmevuotias, sun pitäisi jo osata piirtää parempia” (kun yritin saada kerrankin äidiltäni kehuja, hänen kehuttuaan hoitolapsen piirrosta) jne. Teininä vielä piirtelin ja maalailin omaksi ilokseni ja luennoilla Yliopistossa kuvitin muistiinpanojen marginaalit pienillä eläimillä puhekuplineen. Arvannette kuitenkin, etten ole koskaan kokenut olevani lahjakas.

En minä lahjakas olekaan. Mutten maailman surkeinkaan. Piirtämisessä ja maalaamisessakin minulla on oma tyylini. Koulussa olin jopa hyvä, ja mallista osaan piirtää kohtuullisesti. Vuosikausia olen jättänyt siis piirtämisen ja maalaamisen lapsilleni, jotka molemmat ovat varsin taitavia kynänkäyttäjiä ja etenkin tosikoisen lahjakkuus piilee paitsi liikunnassa, myös piirtämisessä ja maalaamisessa. Monin verroin taitavampaa jälkeä kuin minun pensselistäni kuunaan.

Tätä tuossa erään kerran “ääneen” kirjoittelin, naamakirjassa siis erääseen kommenttiin vuodatin sitä miten haaveeni olisi maalata, mutta kun en osaa, en uskalla pensseliin tarttuakaan. Saman tien tuli kannustusta ja rohkaistuin tarpeeksi, että kävin ostamassa maalausvälineitä ja pari lehtiötä. Mikä se on se sellainen lukko ihmisessä, joka suorastaan estää maalaamasta edes omaksi iloksi? Olen ottanut asiakseni poistaa tuon lukon sisältäni. Maalaan taas.

Toinen lehtiöistä toimii maalauspäiväkirjana. Maalailen siihen päivän varrelta ajatuksia, mielikuvia, juttuja. Sillan, jonka yli ajoin. Auringon, joka niin ihanasti paistoi. Pupun, joka sai koirat menemään villeiksi. Kuvia koiristamme. En hallitse abstraktia taidetta juurikaan – lähinnä sellaista syntyy äärimmäisestä tuskasta, mutta tällä hetkellä elämässäni ei sitä ole (vaihteeksi!). Joten maalailen kuvia, vajavaisilla taidoillani. Omaksi ilokseni.

Toinen lehtiö on A5-kokoinen ja siihen maalailen kuvia, joista monilla on sloganit. Vähän samaan tapaan kuin silloin opintojen aikaan. Ajatuksia kuvina. Niitä minulla on. Ajatuksia siis. Ja olen aina tykännyt kuvittaa niitä. Pitkään vaan se lukko esti minua ikinä tarttumasta kynään, sillä lopputuloksen rujous sai ajatuksenkin muuttumaan jotenkin rumaksi. Tai niin siis aina ajattelin, palautteen perusteella.

En kai olisi minä, jollen tätäkin uusvanhaa harrastustani olisi vääntänyt blogiksikin. Syntyi Artzy Bunny – blogi johon postailen kuviani. En elättele mitään illuusioita maailmanmaineesta naivistisilla kuvillani, mutta tykkään jakaa. Jos ei niistä tykkää, jos ne on jonkun mielestä ihan kuraa, antaa olla. Jaan silti, koska ne ovat minusta kuitenkin sen arvoisia. Pieniä kurkistuksia sielunmaisemaani.

P.S. Disclaimer: Tiedän kyllä mitä taivaanrannanmaalarilla yleisesti ottaen tarkoitetaan. Olen kyllä sellainenkin, idealistinen haaveilija. Käytin sanaa blogin otsikossa tietoisesti hivenen väärässä merkityksessä. Because I can.

Viimeinen teini uunista ulos

4.4.2016 Marilka

Ei ole synttäritkään enää niinkuin ennen. Silloin kun lapset oli pieniä ja jaksoin laittaa kunnon juhlat pystyyn kaksi kertaa vuodessa. Silloin tuli vieraita joskus sekä lauantaina että sunnuntaina, sukulaisia ja ystäviä perheineen. Tietenkin oli ne kaverisynttäritkin. Oli ilmapalloja ja milloin minkäkin teeman mukaisia servettejä ja paperilautasia niin hieno kakku kuin mikä nyt minun taidoillani syntyi. Vaikka ulkoistamalla saisikin hienompia, olen aina halunnut tehdä kakut itse. Niitä harvoja kertoja lukuunottamatta, kun elämän hektisyys on vain ollut niin hektistä, että olen tyytynyt kaupan tarjontaan. Niitä kertoja on ollut ehkä kaksi.

Nyt on tytöt teinistyneet, kun nuorinkin täytti eilen 13. Samalla on suku pienentynyt, kun äiti ja isoäiti ovat kuolleet, sisko on muuttanut Jenkkeihin enkä enää muutamaan vuoteen ole kestinnyt lasten isän sukua synttäreillä. En kyllä enää taitaisi jaksaakaan, sillä ainahan voisin ihmisiä meille kutsua, jos haluaisin. Minusta on ollut ihan mukava kutsua vain isä ja isän vaimo synttärikahveille, kuten eilenkin.

On oikeastaan aika vaikea pukea sanoiksi niitä tunteita, joita se herättää, että nuorinkin lapsistani on murrosiän saavuttanut. Olen loputtoman onnellinen tytöistäni, olen mielettömän ylpeä heistä, on upeaa seurata ja tukea heidän kasvuaan aikuisuuteen, muuttuva äitisuhdekin tuntuu minusta ennemmin hienolta kuin ahdistavalta asialta. Vaikka esikoinen puhuu jo kotoa muutostaan (suunnittelee muuttoa jo vuoden päästä kesällä kaverin kanssa kimppakämpäään!), ei sekään ahdista. En minä sitä päivää odota, ja varmasti ikävä tulee moneen kertaan kun tytöt lähtevät, mutta jotenkin pidän meidän äiti-tytär-suhteitamme niin hyvinä, että uskon vaan kaiken menevän hyvin.

Ehkä asiaa helpottaa vähän sekin, että perheessä on myös nuo karvaiset kestovauvat, joita saan hoivailla ja vauvatella niin paljon kuin sielu sietää. Ei sillä, vanhenee nuo karvaturritkin. Meggie on ollut meillä nyt kaksi ja puoli vuotta ja täytti perjantaina 4 vuotta (passinsa mukaan). Toinen seuraa perässä, Vappuna on Timmyn 4-vuotispäivä. Koirat juhlistivat Meggien synttäreitä vielä pienemmästi kuin me ihmiset tosikoisen syntsyjä: tein niille erikoisaamiaisen, jossa oli paistettua munaa, kinkkua ja juustoa.

Tosikoisen synttäreitä vietettiin siis ihan niiden oikeana päivänä, lauantaina. Tein kahvipöytään sushi-kakun ja mutakakun. Jälkimmäinen oli synttärisankarin oma toive, ensimmäinen oli minun päähänpinttymäni. Illaksi neiti lähti kavereineen jonnekin tuonne “kylille” hengaamaan. Tuntuu, että omasta nuoruudesta vaan on loputtoman kauan. Enää en tajua hengailua. Vasta pääsin pohtimasta, miten mukavaa minusta on, etten löydä nuorisoani tuolta kaduilta maleksimasta perjantai- ja lauantai-iltaisin vaan ovat kotona tai kavereillaan. Hmm. Niin. Unohdin vissiin koputtaa puuta.

Sunnuntaina vietettiin tosikoisen kanssa äiti-tytär-shoppailupäivä. Oli uskomattoman vaikea ostaa tytölle mitään, kun tiedän miten tarkka on kaikesta. Päädyin siis antamaan rahasumman, jonka saa kuluttaa kanssani Jumbossa valitsemallaan tavalla. Niin ja pizzankin lupasin piffata. Niinpä eilen luuhattiin Jumbossa melkein neljä tuntia ja neiti osteli meikkejä, lähinnä. Ja pari mukia, jotain koruja ja jotkut housut. Melkoinen määrä kasseja sillä jo oli, kun istuttiin Rossoon sille pizzalle.

Iltasella tyttären availlessa ostoksiaan paketeista sukelsin miehen seuraksi man-caveen, autotalliin, ja värkkäiltiin yhdessä meidän kaasupolttimelle tuulensuojalevyt. Pop rivet gun, mikähän hitsi se on suomeksi, niittimutteripistooli? on kyllä maanmainio työkalu! Mies porasi leikattuihin metallilevyihin ja polttimen telineen jalkoihin reiät ja minä naulasin niiteillä kiinni, paitsi etulevyn, joka kiinnitettiin ruuveilla, jotta sen saa tarvittaessa pois. Ei se ihan täydellinen ole, mutta ihan hieno ja ajaa asiansa 🙂 Ei enää tuuli haittaa paellan ja muurikkalättyjen paistamista!

Munakoisomaalia ja venelakkaa

27.3.2016 Marilka

Pari viikkoa on vierähtänyt siitä, kun maalattiin portaat alusvalkoisella. Tytöt ovat pääsiäistä poissa (tosikoinen isänsä kanssa mökillä ja esikoinen keskenään isänsä kodissa poissa maalauksen jaloista), joten oli aika tehdä portaiden maalauksen vaihe 2. Perjantaina mies maalasi ensimmäisen kerroksen munakoison väristä maalia portaisiin, eilen toisen. Pystysuorat osat vähän saivat roiskeita, joten vaihe 3 sitten jossain vaiheessa on maalata ne vielä kerran valkoisella ja laittaa niihinkin kerros tai pari lakkaa (koska niitä potkitaan).

Tänään aloitettiin lakkaus. Ensimmäinen kerros on tehty, pari vielä olisi tarkoitus portaisiin laittaa, jotta maali kestää kulutusta. Lakan löytäminen ei ollutkaan ihan helppo juttu tässä monopolien ja lehmäjengien maassa. Tarjolla on Tikkurilan lattia-Ässää ja Tikkurilan lattia-Ässää. Siis valmiiksi värjättyä lattiamaalia ja maalaamattoman puupinnan lakkaa. Ja jos haluaa jotain erikoista väriä – kuten vaikka munakoisoa – tarvii ostaa Tikkurilan lattia-Ässää, joka värjätään liikkeessä ja maksaa maltaita.

Me siis ei ostettu Tikkurilan lattia-Ässää portaita (ja eteisen ja yläkerran käytävän lattian) maalaamista varten, vaan jo reilu vuosi sitten Lidlistä munakoison väristä seinämaalia, kun siellä oli vallan kiva valikoima erivärisiä maaleja tarjolla. Sieltä se valkoinenkin maali on kotoisin. Seinään se meneekin toki sellaisenaan, mutta lattiat ja portaat tarvitsevat päälle lakkaviimeistelyn. Kuten jo totesin, sellaista ei vallan ole tarjolla, sillä eihän lattiaan sovi käyttää kuin Tikkurilan lattia-Ässää!

Mieheni, joka ei ole suomalainen syntyjään ja on Jenkeissä tehnyt ihan ammatimaalarinakin hommia nuorena, tiesi kaipaavansa polyuretaanilakkaa lattiaa varten. Erehdyimme kuitenkin kumpikin alun alkaen googlettamaan lattialakkoja, tuloksetta. Kun viimein lykkäsin googleen ihan vaan polyuretaanin, päädyin Bilteman veneilyosastolle. Bingo! Veneitä yhä maalataan ja lakataan muullakin kuin valmiilla seoksilla. Polyuretaanilakka myytiin tosin kaksi-komponenttisena, way too complicated, joten mies osti uretaanialkydipohjaista “sisustuslakkaa”.

InstagramCapture_0f89952f-c0af-4337-ab1e-d65790b9b968

Niinpä meillä on nyt portaissa munakoiso(n väristä)maalia ja venelakkaa. Niistä tulee kyllä hienot! Nyt sitten eteisen vielä maalaamaton lattia näyttää entistäkin kamalammalta. Se on kuitenkin sen verran iso operaatio, ettei sitä ihan viikonlopussa tehdä. Taitaa olla kesälomaprojekti.

Katkeruuden katkero

24.3.2016 Marilka

Erehdyin lukemaan kommentin Ylen Jutta Urpilaisen perheenlisäystä koskevasta uutisesta. Se oli niin ilkeä, etten osannut olla vastaamatta. Niinpä tulin imaistuksi jälleen yhteen onnettomaan suomalaiseen loanheittokampanjaan, missä (suurimmaksi osaksi sentään) positiivisten onnittelukommenttien seassa on sellaista katkeraa ilkeilyä kuin “lapsiparka”, “Mikään kommentti tuosta ämmäatä ei ole liian ilkeä.” ja “Ei tollane yhteiskunna syöpä mitää olis tarvinu.. Paitsi köyden ja tuolin” vain muutaman mainitakseni, ja sainpa tietenkin itsekin osani loasta, kun kehtasin siihen puuttua. Mikä ihme saa ihmisen kirjoittamaan tuollaista toisesta ihmisestä?

Eihän tässä ole mitään uutta, tietenkään. Viime aikoina on mennyt suomalainen somekirjoittelu ja ilmapiiri aivan käsittämättömäksi katkeruuden katkeroksi. Milloin toivotetaan suvakkihuorille raiskauksia ja kuolemaa, milloin mamuille tuskallista kuolemaa ja milloin ei 11-vuotiasta suomalaispoikaa oteta bussiin ihonvärin vuoksi. Nyt on Jutan vuoro. Rehellisesti sanoen en äkkipäätään osaa sanoa, mitä kamaluuksia hän on urallaan tehnyt ansaitakseen noin julmia kommentteja. Paitsi ollut poliitikko ja tehnyt sitä mitä poliitikot tekee. Päätöksiä, jotka aina jotakuta kirpaisevat.

Bottom line on kuitenkin, ettei minusta sellaista tilannetta ja sellaista ihmistä olekaan, jolle toisen ihmisen olisi sopivaa toivottaa pahaa. Suomen kielessä on oikein sanontakin “en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään…” mikä minusta indikoi, että joskus meissä suomalaisissakin on asunut empatiaa ja inhimillisyyttä. Jotain on tapahtunut, kun “vihapuheesta” (käsittämätöntä, että meillä on sille jopa oma sanansa nykyään!) on tullut jokapäiväistä ja “normaalia”. On ok heittää paskaa toisen niskaan, kun se on eri mieltä MUN kanssani. Senhän täytyy olla täys idiootti, kun sillä on TUOLLAINEN näkemys.

“Huumorin” varjolla ilkeily on ihan yhtä paha. Se on vain susi lammasten vaatteissa. Sanotaan, että sarkasmi on vaikea laji. Useimmille tuntuu olevan. Ei ymmärretä edes aakkosia siitä, missä sitä on sopivaa viljellä ja missä ei, puhumattakaan siitä, että osattaisiin esittää se niin, että muut sen ymmärtävät. Silti löytyy aina niitä, jotka eivät ymmärrä kuitenkaan. Ehkä tällä kertaa minä olin se, joka ei ymmärtänyt. Ei, en ymmärrä katkeran viestin pukemista “sarkasmiksi”. Se on pelkästään asiatonta.

Milloin suomalaisista on tullut tällaisia katkeria ja kateellisia ihmisiä? Milloin toisen onni on alkanut tuntua uhkalta? Yhteiskuntamme on sairastunut pahasti. Samaan aikaan, kun pakolaiskriisi koettelee Euroopan rauhaa ja näyttää yhä todennäköisemmältä, että Schengen kaatuu ja terrorismi kylvää pelkoa, Suomessa veli veljeä lyö ja näytämme kulkevan kohti uutta sisällissotaa. Jossain on menty viimeisten sadan vuoden aikana pahasti pieleen. Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä meni vipuun (Suomessa, Eurooppa on sitten erikseen).

Tuolla naamakirjan “keskustelussa” minua(kin, nimeämättä tosin) demariksikin kutsuttiin, kun niin mieleni pahoitin “humoristisesta viestistä”. Aika hassua. Luultavammin kommentoija itse on demareita äänestänyt kuin minä. Perusempatia ja sympatia ovat inhimillisiä perusarvoja, joiden nyt luulisi kuuluvan kaikille, puoluekannat sikseen. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sosialismi on se mikä meillä täällä on pieleen mennyt ja aiheuttanut tämän sairastuneen tilan. Ei minulla hyviä ajatuksia sen korjaamiseksi juuri nyt ole – eikä sen kai niin väliksikään, sillä eihän minua kukaan kuuntelisikaan.

Luulen, että jätän tämän tähän. Äidilläni oli tapana sanoa: “Jos et mitään hyvää osaa sanoa, älä sano mitään.” Nyt on se hetki.

Jutta Urpilaiselle ja perheelle oikein lämpimästi onnea perheenlisäyksestä!

Reissua reissun päälle

22.3.2016 Marilka

Viikko sitten pakkasin kahta lentolaukkua, selasin sähköpostia, duunasin CSS-tyylejä webpartille ja paistoin tytöille pinaattilättyjä, multitaskaten. Lienee pieni ihme, että tyylit oli ihan ok, että lätyt eivät (pahasti 😉 ) palaneet, ja että mukanani oli kaikki tarvittava (paitsi sormus ja kaulaketju). Passinkin olin sentään muistanut ottaa! Vielä siinä viime tingassa ennen taksiin syöksymistä ilmoitin myyjälle, etten voi ostaa nyt kortillani noin suunnilleen luottorajani hintaista lisenssiä, ja lähetin viimeiset viilaukset tyyleistä duunikaverille. Olin aika disorientoitunut, mutta selvisin kentälle ja turvatarkastuksesta ja kaikesta jonkinlaisessa sumussa.

Turvatarkastuksessa ei ollut juuri silloin jonoa ollenkaan, joten minulla oli aikaa käsissäni varsin paljon. Koskaanhan ei voi tietää; samalla lennolla matkustanut duunikaverini tuli kentälle vain vähän minun jälkeeni ja oli kuulemma jumissa jonossa pitkään. Haahuilin kentällä katsellen koruja, sillä koruttomuuteni häiritsi. Tunsin itseni puolialastomaksi. Harkitsin kivan Kalevala-korun ostamista ja vähän halvemman sydänkorun ostamista, mutta päädyin lopulta siihen, että elän minä ilmankin, onhan noita kotona (sitä paitsi se koru, jonka oikeasti olisin halunnut, ei ihan nyt mahtunut budjettiini). Sormus sitä paitsi harmitti enemmän.

Lopulta vaan hipsin portille ja avasin iPadin odotellessani. Duunikaveri saapui, ja siinä kun oltiin menty portin toiselle puolen, löytyi toinenkin tuttu, joka oli matkalla samaan paikkaan, näemmä samalla lennolla. Brysseliin oli siis matka, koulutukseen, joka oli muuten aivan loistavan hyvä setti!

Hypättiin lentokentältä junaan – olipa vaikea ostaa lippu asemalle, jonka Google maps nimesi Brussels Southiksi, kun se onkin ranskaksi Midi ja hollanniksi Zuid (no, tuonhan voi saksan pohjalta arvata, mutta kuitenkin…) – ja käveltiin sitten reilu kilsa hotellillemme, joka sattui olemaan siellä alueella, missä ei juuri muita valkoihoisia näkynyt. Ihan rauhallista siellä oli, ruokapaikat vaan olivat vähän kortilla. Ensimmäisenä iltana etsittiin purtavaa, poikettiin muutamaankin katuruokamestaan, joiden vitriinissä oleva ruoka näytti siltä, että on seissyt siinä viikon, ja jatkettiin matkaa.

Viittä vaille kahdeksan oltiin paikallisen Lidlin ovella ajatuksena ostaa jotain evästä ja mennä hotelliin syömään, mutta vartija ei enää päästänyt sisään. Ei auttanut vaikka kuinka yritin vannoa, että ollaan nopeita. Oltiin siis jo palaamassa hotelliin tyhjin käsin, kun satuttiin huomaamaan siistin näköinen pizzeria ja mentiin pizzalle. Yleensä suht truvallista ruokaa – joskin pizzani päälle paistamisen jälkeen lykätyt salamiviipaleet jäi kyllä syömättä…

Ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen tavattiin EU:lla työskentelevä ystäväni, joka vähän kävelytti meitä siellä ihan ydinkeskustassa, vei katsomaan pissivää poikaa, houkutteli ostamaan vohvelit ja lopulta vei meidät syömään oikein mainioon italialaiseen ravintolaan nimeltä Ricotta & Parmesan. Voin suositella! Hassua, edelliselläkin kerralla Brysselissä söin italialaisessa ravintolassa. Hyvin hyvin pienessä sellaisessa, mutta sielläkin oli ruoka erinomaista!

Matkan toisena iltana oli koulutuksen osallistujien ja järjestäjien yhteisillallinen. Hyvää ruokaa, viiniä ja mainiota seuraa. Joku siinä lähtiessä yritti houkutella baarikierroksellekin (tiesin jo valmiiksi, kuka minua yrittäisi illan mittaan iskeä enkä ollut väärässä tälläkään kertaa), mutta sanoin kiitos ei ja palattiin duunikaverin kanssa hotelliimme. Laskin itselleni kuuman kylvyn – matkan toisen jo – ja annoin kävelystä väsyneiden lihasteni ja kaikesta opiskelusta ja sosialisoinnista väsyneen mieleni rentotua kylvyssä ennen kuin kömmin vällyjen väliin nukkumaan.

Perjantaina päivän päätyttyä jo siinä kolmen maissa käveltiin reilun kilsan verran Brysselin päärautatieasemalle ja hurautettiin junalla lentokentälle. Sille samalle lentokentälle, jolla sitten vain muutama päivä sen jälkeen – tänään – räjäytettiin pari pommia. Aika lähelle tuli terrorismi tällä kertaa, vaikka olinkin jo turvallisesti kotona taas. Niskakarvat nousivat pystyyn. Silloin perjantaina olin kuitenkin autaan tietämätön mistään tulevasta ja aikani kuluksi kulutin aikaa Desigualin myymälässä, mistä lopulta kävelin ulos hymyssä suin uusi mekko pussissa.

Olin kotona vasta joskus puoli kahdentoista maissa, jaoin tuliaiset miehelle (sen reissun tuliaisvoittaja: suklainen olutpullo ja Chouffe-paketti jossa neljä olutta ja kiva tonttu-lasi) ja tytöille (joista toinen jo nukkui oltuaan illan duunissa) ja menin nukkumaan itsekin. Aamulla oli vastassa levon sijaan aikainen herätys, sillä minun piti olla satamassa jo puoli kymmenen aikaan. Oli vuorossa tyttöjen reissu Tallinnaan.

Meillä oli vuosia kevättraditiona yhden kaveriporukan kesken, että tehtiin shoppailu- ja kauneudenhoitoreissu Tallinnaan jollakin kokoonpanolla. Sitten kaikenmaailman kiireiden myötä se jäi, kun ei kukaan oikein ehtinyt tai siis ei löytynyt yhteisiä viikonloppuja. Nyt päätettiin elvyttää perinne ja niinpä meitä lähti kuusi keski-ikäistä äitinaista Tallinnaan. Jotkut kävi kauneushoidoissa, toiset vain kuljeksivat ja/tai shoppailivat. Minä en ole koskaan ollut sellainen kauneushoitoihminen, joten kuljin ympäri Viru-keskusta yhden noista kavereistani kanssa. Ihan on muuttunut sellaiseksi boutique-keskukseksi! Poissa oli kaikki ne kivat vähän erilaiset vaateliikkeet. Ihan blaah! Tamariksen kivat nahkasaappaat löytyi puoleen hintaan, muttei vaatepuolelta mitään!

Hotellille palattuamme muistin yhtäkkiä nähneeni matkalla satamasta hotelliin toisen kauppakeskuksen siinä nurkan takana ja siinä ainakin H&M:n kyltin. Minulla oli vielä vähän aikaa ennen kuin tavattiin illalliselle lähtöä varten, joten päätin lähteä siinä piipahtamaan ajatuksena löytää ainakin jotain tuliaista tytöille. En sitten henkkamaukkaan lopulta mennyt ollenkaan, sillä New Yorker houkutteli enemmän ja sieltä löysinkin kivat paidat kummallekin.

Illallista varten oltiin varattu pyötä ravintolasta nimeltä Kaks Kokka. Että oli hyvä ruoka, hyvä palvelu, hyvä viini! Sitäkin suosittelen. Menu ei ole pitkä, mutta valinnanvaikeutta se aiheutti silti. Söin alkuruuaksi mausteisen miso-keiton ja pääruuaksi “lampaanpeppua”. Herkullista. Siitä jatkettiin matkaa läheiseen pubiin nimeltä Scotland Yard. Paikan erikoisuus oli kidutus/sähkö/taijotainsellaista-tuoleihin sijoitetut WC-pytyt 😀

Käytiin me tsekkaamassa oman hotellimme yökerhokin – ei juuri elämää – ja puolet meistä lähti vielä Viru-hotellin yökerhoon katsomaan millaista eloa siellä oli. Siellä soitti paikallinen ilmeisen suosittu 2Quick Start, silleen keskinkertaista iskelmää tai jotain (mutta niillä oli ihan huippu percussionisti-tyttö!). Pari tuntia siellä viihdyttiin ja sitten alkoi jo väsy painaa niin että lähdettiin nukkumaan.

Aamulla aamupalan jälkeen lähdettiin hissuksiin kohti satamaa. Oltiin illalla bongattu ne kaivatut vaatekaupat siinä yhdellä sivukadulla ihan matkan varrella kohti satamaa ja katkokäveltiin kaupasta kauppaan kunnes oli aika siirtyä sataman ruuhkaan odottamaan laivalle pääsyä. Kaikkea kivaa tarttui kuin tarttuikin mukaan, kun viimein löytyi oikeat kaupat!

Nyt on vähän väsy moisen reissaamisen jälkeen, mutta enpä mokomalle klusterille mitään mahtanut (Tallinnankin olin maksanut ennen työreissun ilmenemistä). Hienot oli reissut, mutta onneksi kohta on pääsiäinen ja saa vähän nukkua, ja maalata portaita. Se on oikeasti aika terapeuttista puuhaa!