Nyt se on tosikoinenkin oppinut kirjoittamaan ja lukemaan. Tai oppihan tuo jo joku viikko sitten, mutta nyt sitä voi jo kutsua ihan oikeasti luku- ja kirjoitustaidoksi, kun se sujuu silleen, no, silleen niinkun se sujuu vähän aikaa sitten lukemaan oppineelta. Viime viikon aikana tapahtui ihan huikea kehitys ja kun tytöt palautuivat sunnuntaina taas minulle, hämmästyin sitä miten typy luki liikkuvan auton ikkunasta näkemiään tekstejä.

Näiden parin päivän aikana onkin sitten esitellyt etenkin sitä kirjoitustaitoaan kotona. Olen saanut lappusta jos toistakin, tyttäreltä. “Äiti sä oot kiva, mut välillä vähän tylsä” (olkoonkin että välissä oli muutamakin ylimääräinen h-kirjain, on vaikea erottaa missä se henkäys on ja missä ei) tai “Miksi sä olet niin paljon poissa?” (valitusta tuosta Berliinin reissusta, jonka takia jouduin viemään lapset isälleen jo perjantaina sunnuntain sijaan, ja siitä kun kerroin tytöille kuukauden päästä tulevasta työmatkasta joka osuu mun viikolleni).

Eilen tosikoinen vastaili Winx-lehden mukana tulleen ystäväkirjan kysymyksiin – omat vastauksethan pitää aina kirjata sinne ekana! ja jos ei kirja tule koskaan täyteen saakka, voi sitten vuoden päästä vastailla itse uudestaan… – ja hyvin sujui tekstaaminen suht pienellä sinne viivoille sen lisäksi että sanatkin meni oikein. Tytöllä on todella hyvä hienomotoriikka ja siistit kirjaimet! Ja nyt kirjoitti siskon nimen oikein 😉 sen sijaan lasagnen halusi kirjoittaa lasanje, kun se kerran niin lausutaan.

Kivaa että nuo tärkeät taidot alkavat olla nuoremmallakin hanskassa! Voidaan kohta pelata Scrabblea kaikki kolme 😉 Ja tosikoinenkin voi osallistua perhetsättiin, jonka esikoinen näyttää aloittaneen jääkaapin ovessa olevaan muistilehtiöön 😛 Lehtiö “ilmaantui” siihen vasta viikonloppuna, toin sen Berliinistä, ja eilen kirjoittelin siihen muutaman jutun, mitä pitäisi ostaa kaupasta. Esikoinen kirjoitti alle: “ostos lista vai?” (yhdys_sanat hälläkin vähän hakusessa välillä, kuten liki koko suomen kansalla..). Pakkohan siihen oli vastatakin. Jääkaapinovitsätti 😀 (sanahirviö…)

Nyt se olis sitten TechEd ohi. Kolme n. 12 tuntista päivää, joihin kuhunkin mahtui kuusi luentosessiota. Eilen oli enää kolme sessiota ja “box-lunch”. Viikkoon mahtui luento-helmiä, todellisia ahaa-elämyksiä ja uusia ideoita, mutta myös metrin verran yli lentänyttä settiä ja se yksi mun kannalta pohjanoteerauskin – joka varmaan jollekin osu ihan kohilleen.

Keskiviikko-iltana käytiin syömässä päivän päätteeksi muutaman suomalaisen kanssa ja tultiin sitten kämpille. Mutta päädyinkin sitten myöhemmin lähtemään liikkeelle uudestaan – tuli se yöelämäkatselmus tehtyä sitten pitkän kaavan mukaan, eli lopulta en nukkunut ollenkaan vaan jatkoin siitä suoraan seuraavaan päivään. Siitä kertyi up-timea sellaiset 41 tuntia ennenkuin kallistin pääni tyynyyn illalla, sillä eilen illalla oli vähän isomman porukan yhteinen illallinen.

Eilen luentojen jälkeen lähdin kaupungille etsiskelemään lapsille jotain tuliaisia, mutten ollut ollenkaan shoppailu-fiiliksellä – tässä on koko viikon flunssa puskenut päälle – enkä oikein tiennyt mitä edes haen. Joten kävelin lopulta U-bahnin asemalle tyhjin käsin, mutta muutama valokuva lisää kamerassani, ihmettelemään, miten se lippu tähän välineeseen oikein ostetaan ja mistä näen miltä laiturilta menee juna oikeaan suuntaan.

Selvisin siitä kunnialla sinne minne pitikin ja menin käymään vielä perinteisellä ruokakauppakierroksella. Jotain suklaata ja suklaatäytteisiä croissantteja ja sen sellaista lapsille, suklaakermalikööri ja hedelmäliköörimixeri itselle 😉 Matkalla siitä tähän kämpille poikkesin vielä vilkaisemaan yhden matkamuistomyymälän siltä varalta että sieltä olisi ihmeen kaupalla löytynyt jotain kivaa tytöille. Sisään astuessani tunsin sadepisaran nenällä, mutta ulos tullessani vihmoi vettä vaakasuoraan päin naamaa. Järisyttävässä tuulessa ja sateessa juoksin sata metriä kämpille ja lysähdin sohvalle.

Illalla syötiin take-away sushia ja meinasin nukahtaa ruokapöytään, joten tuumasin että parempi kai mennä nukkumaan vaan. Oletin kellon olevan vähän päälle kymmenen tai jotain, joten hämmästyin melkoisesti kun katsoin kännykkää ja se olikin vasta varttia vaille ysin! Olin mitä ilmeisimmin väsynyt, joten pää tyynyyn vaan ja uneen. Aamulla oli kuitenkin vielä aikainen herätys lennolle.

Palattiin Suomeen samalla koneella aika monen muunkin suomalaisen TechEd-kävijän kanssa. Lentokentän ankeassa terminaalissa juttu vielä luisti, mutta lento oli kyllä melkoisen hiljainen. On se rankkkaa istua viikko seminaarissa 😉 Vai olikohan se sittenkin joku muu aspekti reissussa joka oli rankkaa 😛

Kotiin tullessa oven takaa löytyi hirvittävä pino laskuja sekä seiskan lahjanumero. En minä sellaista pyytänyt! Enkä kyllä niitä laskujakaan, mutta nehän nyt on välttämätön paha, muodossa tai sitten toisessa, ja minä tykkään kuitenkin paperista. Kontrastina paperin täyttämälle eteiselle jääkaappini oli täysin tyhjä. Tässä vaiheessa lapsetonta viikkoa se on suht normaali jääkaapin tila muutenkin, mutta nyt olin optimoinut syömiset edellisellä viikolla tähän tilaan reissun takia.

Istuin sohvalle avaamaan postin ja koneeni, ja totesin että lienee pakko vaan lähteä kauppaan. Jumbon ruuhkat ei houkutelleet ollenkaan, mutta kun jääkaapissa on enää valo ja lapset on tulossa seuraavana päivänä, ei pikku-Valtsun valikoima vaan riitä. Joten suunnistin rohkeasti Jumboon vaan.

Parkkihallissa vapautuvaa paikkaa odotelessani yksi auto ajoi ohitseni ja kurvasi suoraan eteeni ja vei paikkani. Ja sai osakseen kansainvälisen käsimerkin. Mutta kun toinen tuli vastaan ja oli aikeissa viedä seuraavan paikan nenäni edestä vaikka olin siinä ensin, sai tämä kuski saman stereona. Kuski hämmentyi niin että ampaisi matkaan ja sain paikkani 😀

Kotiin tullessani kohtasin hurmaavan nuoren herrasmiehen näiden parkkihalli-jerkien vastapainoksi. Tulin autolta kotitalon ulko-ovea kohti kaksi ruokakassia vasemmassa ja yksi oikeassa kädessä, avaimet hampaista roikkuen. Oven edessä jotain touhusi tämä nuori herra, joka minut nähdessään säntäsi avaamaan minulle tuon raskaan ulko-oven. Toivottavasti tuo nyt ehkä 8vee säilyttää asenteen aikuiseksi asti 🙂

Nyt on jääkaapissa taas ruokaa, telkusta tulee ihan kiva leffa, jota katselen tässä samalla kun kirjoitan. Kohta laitan vähän kuvia koneelle ja illalla lähden Flamingoon leffaan. Olin kuvitellut meneväni ajoissa nukkumaan, mutta turns out ettei ollut vaikea houkutella minua elokuviin 😀 Nukkua ehtii, no, joskus. Eikä minua nyt väsytä!

6.11.

klo 4:03
Jostain syystä olin havahtunut unesta aivan aavistuksen verran jo pari minuuttia akaisemmin ja juuri vaipumassa takaisin unten auvoisaan maailmaan, kun kännykkä sanoi beep. Tekstari se ei ollut, sen tiesin, mutta uniset aivot eivät yhdistäneet piippausta oikein mihinkään vaikka kyllähän kännykkäni samanlaista piippausta esittää päivittäin. Nousin siis kaiken varuiksi tsekkaamaan kännykästä, mitä se nyt oikein tiedotti epäinhimilliseen aikaan vuorokaudesta. TechEd in 15 minutes. No ei nyt ihan sentään, mutta näemmä oli sitten jäänyt koko viikon kalenterimerkintään vartin muistutus. Mutta mistä se arpoi tuon kellonajan?

klo 5:35
Olin painunut takaisin sänkyyn tietenkin, mutta koska tiesin herätyksen olevan vain puolentoista tunnin päässä, en tietenkään enää oikeasti nukahtanut. Aivot pyörittivät ajatuksia samaan tahtiin kuin pyöriskelin sängyssä vaihtaen jatkuvasti asentoa. Kunnes kello soi. Vaikka kovin mielelläni olisin vielä pitänyt silmäni kiinni vielä, oli oikeastaan suht helppoa nousta sängystä kun oli pyörinyt pelkässä horroksessa viimeiset puolitoista tuntia. Painuin siis suihkuun ja pakkasin viimeiset saniteettikamat matkalaukkuun ja olin kuuden pintaan lähtövalmiina.

klo 6:10
Vedin kengät jalkaani ja soitin itselleni taksin. Saatuani vielä takinkin päälleni keräsin laukkuni ja painelin ulos odottamaan taksia. Ehdin odotella ehkä viisi minuuttia ennenkuin auto kurvasi nurkalle ja kiipesin sisään. Ja viisi minuuttia myöhemmin olin lentokentällä ja viemässä matkalaukkuani baggage dropiin. Vaikkei ollut mikään kiire, siirtelin painoani kärsimättömänä jalalta toiselle, kun edessä oli pariskunta, jonka kanssa kaikki ei sujunutkaan ihan kahdessa sekunnissa. Kuten oma droppini hetken perästä.

klo 7:40
Katsoin kelloani täydellisen hämmästyneenä keräiltyäni omaisuuteni taas nippuun turvatarkastuksen jälkeen. Vastako puoli tuntia aiemmin olin lähtenyt kotoa?! No, olipahan aikaa istua kahville, joten tarkistettuani lentoni portin otin tiukasti suunnan kohti kentän Robert’sia kahvin toivossa. Siinä kahvinkiilto silmissä kävelin ohi matkaseuranikin, jotka nykivät hihasta ohi pyyhältäessäni ja saivatkin minut pysähtymään. Ja kääntymään, sillä Robert’s oli kuulemma ihan täysi, joten suuntasimme toiseen kahvilaan, jossa istuskelimme kunnes oli aika siirtyä portille.

klo 8:15
Oltiin lentokoneessa ja turvavyöt oli kiinnitetty. Kone lähti kohti Berliiniä suht suunnilleen ajallaan. Minä lueskelin kirjaani, join vielä koneessa kupin kahvia, ja torkuin loppumatkan. Eihän se lento paria tuntia pitempään kestänyt edes, joten ei siinä kauan ehtinyt torkkua kun jo lentoemäntä tuli ilmoittamaan, että viimeisen ikkunan luukkujen pitää olla laskun aikaan auki. Wot? No, avasin luukut.

klo 9:20 Berliner zeit
Kone laskeutui Berliiniin läpi hyvin matalalla roikkuneen pilviharson. Saatiin näppärästi saksalaisella tehokkuudella tilataksi kentältä ja tultiin vuokra-asunnollemme. Asettauduttiin taloksi ja käytiin kaupassa koleassa sateisessa säässä,  hämmästellen liikenteen ja ihmisten vähyyttä.

klo 11:50
Pohdiskeltiin aikaeroa ja todettiin, että kellohan on täkäläisittäin tosiaan vasta kahdentoista. Tai suomalaisittain jo yksi, jos ajattelee lasten tai ainakin yhden lapsen päiväuniaikaa. Aikainen aamu alkoi vähän jo ramasta kaikkiakin, joten kun kerran ilmakin oli vain koirille sopiva, vietetään rentoa päivälepoilua sisätiloissa. Eiköhän tässä vielä ehdi edes vähän tuota kaupunkiakin katsella jossain vaiheessa. TechEd alkaa kuitenkin kunnolla vasta tiistaina. Kunhan vaan en tule kipeäksi, flunssa yrittää päälle näemmä heti kun kiire laantuu edes hetkeksi.

7.11.

Käytiin eilen illalla vielä vähän kävelemässä tuossa keskustassa noin about twilightin aikaan ja haukkaamassa vähän bratwurstia iltapalaksi. Tänään oli kuitenkin kunnon kaupunkikierroksen aika. Käveltiin monta tuntia pitkin Berliiniä ja minä napsin kvuia kauniista facadeista ja gargoyleista talojen katoilla. Niitä on täällä ihan joka puolella! syötiin lounasta pizzeriassa jonkin juna-aseman alla, junien kolistellessa yläpuolella. POikettiin myös erehdyttävästi Stockaa muistuttavaan tavarataloon, jossa olisi ollut ihan kiva kenkäpari – hintaa vain 215euroa. Eli kauppaan jäivät.

Vähän myöhemmin päivällä käytiin Starbucksissa wlanin ulottuvilla syncaamassa meilit kännyköihin ja tsekkaamassa facebook ja sen sellaista – niin, tässä hotellissa siis ei ole wlania käytettävissä vaikka piti olla. Hotelliin palatessa haettiin Dunkin Donutsista jenkkityyliin 12pack donitseja (meitä on monta syöjää). Näin ollen olen täällä saanut taas pari Evanovich-must-taste juttua check-listiltäni kuitattua: frappucinon ja boston cream -donitsin.

10.11. Day3 of TechEd

TechEd on kutakuinkin puolessa välissä. Maanantain anti oli KeyNote joka ei juuri sytyttänyt myyntimäisyydellään, ja monta lasia punaviiniä Welcome Receptionissa. Eilinen oli luento-anniltaan vaihteleva. Joukkoon mahtui erinomainen 400-sarjainen Silverlight-sessio ja 300-sarjainen Blend-sessio josta poistuin kun luennoitsija oli puhunut kymmenen minuuttia erilaisista gradienteista,  ja loput siltä väliltä. Ihan hyvä päivä kaikkiaan 🙂 Ja hyvältä näyttää tämäkin tähän asti.

Syömäpuoli täällä on kohtailaisen mielenkiintoinen. Pitkin päivää on tarjolla viinereitä ja muffinseja ja suklaatäytteisiä croissantteja, Balisto-patukoita ja Twixejä (ja onhan siellä hedelmiäkin). Päivän ainoa suolainen on lounas, joka eilen ainakin oli kerrassaan loistavasti optimoitu kuudelle tuhannelle nörtille ainakin näin suomalaisittain eksoottisenoloisella kasvispainotteisuudellaan. Söinhän minä sitä, ihan ok, mutta aika köykäiseksi jäi. Ainakaan ruoka ei loppunut kesken vaikka syöjiä oli paljon… Mutta siitä pitäisi kyllä ottaa video, kun hunnilauma valtaa ruokasalin heti kun portit avataan.

Tämä saksalainen tehokkuus on kyllä muutenkin jotenkin koomista jopa. Siis toimivaa jollain tapaa, ei käy kieltäminen – en esimerkiksi koskaan ole nähnyt yhtä hyvin toimivaa narikkapalvelua – jonossa ei tarvii edes seistä, se liikkuu jouhevasti. Mutta ei voi olla huvittamatta se tapa, jolla joukko vakseja seisoo rivissä ja ohjaa porukkaa kuin karjalaumaa ennalta sovituille reiteille paikasta toiseen. Ja eilen naurettiin sille stricktiydelle jolla catering-nainen piti nälkäiset nörtit irti leivonnaisista kunnes kello oli tasan jotain ja joku antoi luvan päästää jengi pöydän antimien ääreen.

Berliinin iltaelämään ei ole vielä tähän mennessä kerennyt tutustua – onneksi tuli lähdettyä maanantain receptionistakin ajoissa kämpille nukkumaan – mutta ehkäpä huomenna, kun on vähintäänkin illallista tiedosssa… Ja lauantaina sitten taas jo kotio.

Siihen se jäi esikoinen tänä aamuna, sohvan nurkkaan möksäämään ja märehtimään elämän suuria vääryyksiä minun lähtiessäni töihin, tosikoinen mukanani. Nimittäin tosikoinen liftasi minulta kyydin kouluun, ehkä kolmannen jo kerran tänä syksynä ja esikoisesta se on tietenkin huutava vääryys, että hänen koulupäivänsä alkavat aina niin myöhään ettei autokyytiä ole hänelle koskaan tarjolla. Onhan se epäreilua kieltämättä.

Vai mitenkähän se nyt onkaan? Tosikoinen on ensimmäisestä viikosta alkaen saanut selviytyä kouluun yksin kävellen, aamutoimistakin isosiskon patistamana, kun taas esikoista vietiin autolla kouluun koko ekan luokan syksy! Aina oli iskä tai äiskä kotona kunnes oli aika viedä kouluun, eikä iltapäiviäkään tarvinnut viettää yksin ennenkuin joulun jälkeen. Olkoonkin että tosikoisella siis on sentään isosisko jossain tässä hollilla, mutta kuitenkin.

Eikä sekään voi mitenkään olla reilua, että ekaluokkalaisena esikoinen vasta alkoi saada viikkorahaa, euron viikossa, ja vasta nyt alkusyksystä hänen viikkorahansa tuplattiin, ja kuitenkin pikkusisko on jo pari vuotta saanut niinikään euron viikkorahaa, paljon pienemmästä asti. Ja nyt kun siirryttiin kuukausirahaan, saakin pikkusisko yhtäkkiä jopa 7euroa kuussa – iän mukaan, hyvä neuvottelija kun on… – vaikka on vasta ekalla! Esikoinen saa nyt siis kympin.

Epäreilua on elämässä myös se, että pikkusisko pääsi ratsastustunneille jo seitsemänvuotiaana, kun esikoiselle pidin rajan kahdeksassa vuodessa ja lopulta pääsi oikeasti tunneille vasta yhdeksänvuotiaana. Ja kuitenkin laji on niin paljon selkeämmin isomman kuin pienemmän oma laji, että onhan se suuri vääryys. Ja minun vikani. Milläpä sitä puolustelen? Oli vaan niin paljon haasteellista etsiä tyhjästä sopiva talli, etten saanut sitä kaikkien talonrakennusten keskellä tehdyksi joten homma venähti. Tosikoisella oli tie tallille valmiiksi aurattuna.

Aamupesujen keskellä koitin lohduttaa tytärtä, että sellainen se isosiskon rooli on, tienraivaajan rooli. Tiedänhän minä isosiskona sen. Kuinka monesti harmitti se, että pikkusisko sai nuorempana valvoa pitempään kuin minä sen ikäisenä, sai isommat kuukausirahat, sai tanssitunnit ja ratsastukset ja vaikka mitä mitä minä en saanut. Tai ainakin sai kaiken paljon nuorempana.

Se nyt vaan on niin, että elämäntilanteet muuttuu, ulkoiset tekijät muuttuu – ei esikoinenkaan edes kaivannut enempiä rahoja Klakessa asuessa, kun ei ollut mitään missä kuluttaa rahaa – ja, niin, se isomman malli. Toisaalta, onhan se taas tosikoisen mielestä epäreilua, että isosisko saa mennä kavereiden kanssa keskenään Jumboon ja huomenna kavereiden kanssa leffaan – jonka muuten maksaa ihan itse kuukausirahastaan (ei edes olettanut muuta, pyytänyt leffarahaa tai edes karkkirahaa jota tosin vähän lisäksi käteen tyrkkäsin, hämmentävää).

Elämä on. Maailma on. Epäreilu mikä epäreilu. Tai sit jos oppis ettei se mitä toisella on ole itseltä pois? Ehkä maailma tuntuisi lapsistakin vähän vähemmän epäreilulta.

Minulla on aina ollut varsin hyvä matikkapää (paitsi väsyneenä, silloin ei ole hyvä mikään pää). Liekö sitten kiitos isoäitini visaisten mökkimatkatehtävien vai ihan luontaisesti vai ehkä vähän molempien ansiosta, päässälasku on aina sujunut hyvin ja matikka tuntui helpolta – aina derivointiin ja integraaleihin saakka, jolloin kyllästyin koko laskemiseen ja siihen jäi se sähkö-DI:n ura. Ja biokemistin. Ja harmittelen vieläkin sitä matikan C:tä jonka piti olla L 😉 Mutta eipä se cee ole paljon tosielämässä haitannut, kun laskutaito ei ole siitä kiinni.

Olen siksi varsin iloinen, että tyttäret näyttävät perineen matikkapääni ja laskeminen käy heiltä sangen helposti. Kummaltakin sujuu isotkin laskutoimitukset iisisti. Joskus pari vuotta sitten esimerkiksi oltiin reissussa ja laskeskelin eri kameroilla otettuja ja osin jo koneelle siirrettyjä, osin vielä muistikortilla olleita kuvia yhteen tietääkseni kokonaismäärän, tai oikeastaan luettelin ääneen kuinka monta (sataa) kuvaa missäkin oli ja tuolloin kahdeksanvuotias esikoinen laski niitä yhteen lähes yhtä nopsaan kuin minäkin. Lähes.

Esikoisen harmi matikassa on ollut kaikki nämä kouluvuodet vain se, ettei ole kuin ehkä kerran tai kaksi saanut kokeesta täydet pisteet. Tyttö-raukka kun on perinyt äidiltään toisenkin piirteen: suurpiirteisyyden, joka näyttäytyy mm. kokeissa huolimattomuutena. Tehdään vikkelästi ja suurin piirtein oikein. Eikä tarkistuslasketa vaan kun koe on tehty, se on siinä ja palautetaan. Ja sitten sieltä puuttuu joku pilkku jostain ja tuleekin kymppi-miikka. Siksi minä tykkään niin intellisensestä. Se auttaa saamaan puolipisteet paikalleen koodissa.

Eikä tosikoinen jää matikkapäänsä kanssa siskosta jälkeen yhtään. Ekaluokan tehtävät tuntuvat typystä liian helpoilta ja typsy tekee lisureita läksyjen lisäksi ihan vaan siksi kun on kiva laskea. Välillä isosisko tekee pikkusiskolle matikankokeita, joiden taso on abouts kolmannen luokan matikkaa kuulemma. Ja tänään kun tosikoinen poti turvonnutta alahuultaan kotona kanssani (keikkui eilen illalla nojatuolin kanssa nurin, käsinoja löi naamaan ja hampaat meni huulesta sisään), googletteli itselleen netistä matikantehtäviä.

Lukeminen ja kirjoittaminenkin alkavat sujua jo tosikoiselta todella hyvin, tänään tosiaan etsiskeli netistä itsekseen vaikka mitä, joskin piti sitten vähän auttaa lady gagan kirjoittamisessa ja sopivan matikkatehtävä-pelin valinnassa kun ensin oli typy itse hakenut “yhteenlaskut” googlella. Tylymatikkaa, vai mikähän se oli? neitonen sitten laski vieressäni, eikä suinkaan tyytynyt yhteen- ja vähennyslaskuihin vaan pisteli siitä sitten menemään kerto- ja jakolaskujakin, kun oli ensin kysäissyt mitä ne oikein tarkoittaa.

Silti koulun matikan tyttö ottaa ihan tosissaan. Reissarista luin eilen, että tällä viikolla olisi matikankoetta tulossa, että siihen voisi kerrata tehtävät näiltä ja näiltä sivuilta. Kun kysyin tyttäreltä haluaako kerrata niitä vai onko kaikki selvää, kiikutti tämä matikankirjan syliini. Tsekkasin mainittua aukeamaa rahalaskuineen ja totesin, että johan nämä asiat tuli kerrattua huomattavasti haasteellisemmilla laskuilla pelissä, jota oltiin juuri pelattu. “Ei me euroja laskettu,” sanoi tytär vastaan. “Ei, mutta dinareita laskettiin ja se on ihan sama.” Ja näpsästi niitä laskikin.

Joku kertahan tuossa pohdiskelin sitä että molemmat tyttäret on oppineet lukemaan ja kirjoittamaan vasta ekalla, vaikka kirjaa ja verbaalisuutta on ollut tarjolla vaikka kuinka ennenkin. Mutta näitä matikkajuttuja pohtiessa täytyy todeta, että ovat tainneet mennä numerot edellä näissä perustaidoissa. Mutta pitäisi varmaan noita kielellisiä taitoja alkaa petrata vähitellen, etteivät luulisi xml:ää kiinaksi ja css:ää siansaksaksi 😉 Iltasaduksi tästedes html5-kirjaa 😛