Lennolla Helsingistä Barcelonaan, klo 19

En erityisemmin pidä iltalennoista. En aikaisista aamuistakaan, mutta joku kymmenen-yhdentoista aikaan aamulla lähtevä lento on paljon kivempi kuin lähtö heti/vasta työpäivän perään. Tai vapaapäivän, mitä siihen tulee. Sitä vaan koko päivän jotenkin odottelee sitä lentoa, ajatukset pyörivät pakkauksissa; onko varmasti kaikki mukana, pitää muistaa ottaa vielä se ja tämä ja tuo, mitä ei voi pakata etukäteen – kuten eväät, jotka itselleni tein jossain vaiheessa päivää.

Iltalento tämä kuitenkin, työpäivän päälle. Aamupäivällä kävin moikkaamassa kirurgiani, kertomassa että minulla on kaikki hyvin ja kuulemassa, että ensimmäinen kontrolli-magneettikuvaus tehdään tammikuussa, vuosi leikkauksesta. Bueno. Ei siinä mitään. Jutusteltiin niitä näitä vartin verran ja käynti oli ohi. Mutta olipa hassu tunne kävellä sinne sairaalaan, mistä neljä kuukautta sitten hipsin ulos mies tiukasti käsipuolessa.

Työpäivän jälkeen, neljän maissa, lähdettiin kentälle, mies, koira ja minä. Meggie-raasu jäi itkemään perääni, kun lähdin autolta kimpsuineni. Pari tuntia myöhemmin se kylläkin jo ihan tyytyväisenä natusti ruohoa pihalla, kun soittelin kotiin, että lentoni on myöhässä, saa nähdä kuin tässä vielä käy.

Istuin lentokentällä kaikessa rauhassa suht lähellä porttia olevaan kahvioon, selvittyäni check-inneistä ja turvatarkastuksista varsin sutjakkaasti. Puolisen tuntia ennen koneen oletettua lähtöä siirryin portille, missä minulle selvisi, että koneeni siis on yli puoli tuntia myöhässä tulossa Helsinkiin. Eihän se muuten kamalaa olisi, mutta minulla on Barcelonassa vaihto, johon piti olla aikaa 50min. Nyt en enää tiedä ehdinkö jatkolennolleni ollenkaan.

Kone saapui, ja päästiin sisään varttia myöhemmin kuin koneen piti olla jo lähtenyt. Kone ei ole likikään täysi, ja minulla on kokonaan oma penkkirivi. Ja takanani istuu poika, joka ei osaa pitää suutaan kiinni. Ja jos poika joskus onkin hiljaa pitempään kuin 20 sekuntia, alkaa mumminsa siitä vierestä haastatella poikaa. Please! Ja ne jalatkin vielä. Kohta on pakko sanoa jotain.

Niin, nyt ollaan ilmassa. En tiedä, mikä oli lopulta lähtöaika, mutta kun turvavyön merkkivalo oli sammunut, ja kaarreltiin jossain Suomenlahden ja Viking Line -laivan yläpuolella, ja avasin iPadini, kello oli tuon 19. Nyt on edessäni lasillinen roséeta (vähän riskialtista ollessani kokovalkoisissa, mutta Cava oli loppu…) ja oliiveja. Jotain lohtua tähän matkaan.

Tämä on niin erilainen matka kuin mikään koskaan ennen. On ollut perhelomia, ja yksinäisiä (ja vähemmänkin yksinäisiä) työreissuja, matkoja mutsin luo lasten kanssa, ja viime kesän reissu sinne yksinäni. Tämänkin matkan piti tapahtua heinäkuussa, mutsin odottaessa minua sinne visiitille. Sitä ajatellessani kone ei vielä ollut noussut ilmaankaan, kun aloin jo itkeä. No, itkua kesti vain tovin tällä erää.

Las Palmas, Gran Canaria, on jollain tapaa aina osa elämääni, vaikken välttämättä sinne enää tämän jälkeen ikinä palaa. Se oli äitini koti vuosikaudet, ja kävin siellä monen monta kertaa livesti, ja tuon tuostakin Skypellä. Tunnen sieltä ihmisiä, opin ymmärtämään vähän espanjaakin reissuillani. Tunnen saaren paikkoja, osaan liikkua Las Palmasissa. Äidin perintö meille. Jotain paljon suurempaa kuin maallinen omaisuus, jota äidiltä lopulta jäi todella vähän.

Silti minä viime töikseni himassa latasin kännykkääni Translate Me appin, joka lupaa käännöksiä offline-tilassakin (data roaming -maksuja ei kai vielä ole poistettu Euroopassa?), sillä kun yritetään sumplata asioita ihmisten kanssa, jotka puhuvat englantia vielä huonommin kuin minä espanjaa, tarvitaan väkisinkin käännösapuja.

Ja silti minä otin muutaman karttascreenshotin OneNoteeni, ja pidin huolen, että latasin ne laitteilleni ollessani vielä kotiverkossa, sillä meidän pitää siskon kanssa löytää paikkoihin, joissa ei olla koskaan ennen oltu. Ei me olla oltu koskaan äidin lyhytaikaiseksi jääneessä viimeisessä kodissakaan ennen tätä matkaa, mutta sen sijainti on sinänsä tuttu kyllä.

Joten ei tässä nyt sitten muuta kuin jännitetään selviänkö jatkolennolleni vai joudunko yöpymään Barcessa ja lentämään perille asti vasta huomenna. Elämää se vaan on, mutta kun olisi jo tapaaminen huomenna puolilta päivin.

Täytyy sanoa, että harvoinpa on vihreät oliivit maistuneet yhtä hyviltä!

Lennolla Barcelonasta Las Palmasiin, klo 22:12 (manner-Espanjan aikaa)

Tiukille meni, mutta täällä ollaan. Kone laskeutui Barcelonaan klo 21:31 paikallista aikaa. 21:33 kännykkääni tuli tekstiviesti, jossa kerrottiin ja koneessakin kuulutettu jatkolentoni portti. Koska koneemme ei edes rullannut tuubille, vaan jäi kentälle ja meitä odotti vielä bussikuljetus terminaaliin, olin aivan varma, etten selviä tähän koneeseen.

Yritin kuitenkin, sillä loppujen lopuksi kone tyhjeni nopsaan ja bussi nytkähti liikkeelle 21:39, pysähtyen terminaalin oville kaksi minuuttia myöhemmin. Siitä lähti elämäni nopein syöksy terminaalin halki silmien hakiessa kylteistä suuntaa. Verenmaku suussa, keuhkojen huutaessa hoosiannaa juoksin minkä jaloistani pääsin kohti lähtöporttiani.

Vierestä vilahti ohi mies, joka oli uskaltaunut liukuhihnalle juoksemaan – minä vältin sen, koska siinä meni muitakin ihmisiä ja ajattelin, että on helpompi juosta siellä missä on väljempää. Saavuin portille hetikohta tuon miehen jälkeen ja huohottaen kaivoimme kumpikin boarding passit esiin. Ei se ollut kuin ehkä 300 metrin syöksy, mutta keuhkot hajosivat. Jaloissa juoksu ei tunnu.

Meidän ohjattiin koneeseen, jossa meitä odotettiinkin – en tiedä mitä taustalla tapahtuu ja kuinka paljon näitä koordinoidaan; meitäkin oli vain kaksi, mutta niin vaan lento näytti odotelleen. Keuhkojani pidellen yritin saada suustani ulos edes yhden gracian, mutta taisi jäädä enempi hymyksi ja yritykseksi. Istumaan päästyäni stuertti toi mukin vettä kummallekin. Ja minä kaivoin esiin astmapiippuni.

Ihan mahtavaa ehtiä tälle lennolle! Laitoin vielä miehelle ja siskolle ennen nousua viestin, että ehdin sittenkin. Kello tulee puoli kaksitoista kotimaista aikaa, mutta juoksun aiheuttaman adrenaliinirushin jälkeen ei kyllä vielä(enää; matkalla Barceen alkoi jo vähän ramasta) nukuta. Kone laskeutuu Las Palmasiin sikäläistä aikaa puolilta öin, kello on Suomessa silloin jo kaksi. Mies löytänee viestit kännykästään sitten aamulla.

Mutsin asunnossa, Las Palmasissa, ke 28.5. klo 8:15

Koneeni laskeutui Las Palmasin kentälle turvallisesti parikymmentä minuuttia aikataulustaan myöhässä, paikallista aikaa siis himpun tiistain puolella. Sisko jo odotteli minua vastaanottokomiteamme kanssa – myöhäisestä saapumisajasta huolimatta meitä oli vastassa äidin pari läheisintä ystävää, toinen puolisonsa kanssa. Kaikilla oli google translatet kädessä, kun keskustelivat; yksi tämän matkan jännitysmomenttejahan oli tuo äidin lähimpien ystävien englannintaidottomuus.

Ystäväpariskunta toi meidät äidin aticólle – äidin viimeinen koti täällä oli tämä kaunis ullakkoasunto, josta on toiseen suuntaan näkymä kaupungin yli, toiseen suuntaan purjevenesataman yli merelle. Oli outoa astua kotiin, josta näki että se kuului äidille, mutta jossa kumpikaan meistä ei ollut käynyt. Ystävien lähdettyä kuljeskelimme hiljaisina ympäriinsä katsellen äidin tavaroita ja papereita.

Äiti vietti täällä vain kuukauden ennen kuolemaansa, ja siitäkin ajasta hyvän osan sairaalassa, joko päiväkäynneillä tai lopuksi sisällä. Siitäkin huolimatta täällä oli kuvia seinillä, koriste-esineet paikallaan, silkkikukkia maljakoissa… Koti oli kauniisti laitettu. Äiti vietti elämänsä viimeiset viikot laittaen vielä yhtä kotia itselleen.

Olisin minä niin toivonut, että äiti olisi tässä vielä elänyt ja asunut pitempään! Olisin halunnut käydä täällä äidin eläessä. Mutsi uuvutti itsensä kotiaan laittaessaan, mutta hän oli paikassa, jossa halusi olla, ja teki sitä mistä nautti. Lämpöä, ystäviä, merta, kaunis koti. Ei ihme, että äiti oli täällä onnellinen. Äiti rakasti tätä saarta kaikkinensa. Byrokratiaa lukuunottamatta 😉

Juteltiin lopulta siskon kanssa pitkälle yöhön, joka oli jo muutenkin pitkällä, kun äidin kotiin tultiin. Nukkumaan käytäessä huomasin uurnan. Se istui makkarin hyllyllä. Äidin tuhka oli kirjaimellisesti täällä meitä odottamassa.

Eilen olikin pitkä päivä, johon mahtui paljon. Käytiin tapaamassa paikallista suomea puhuvaa juristia, joka hoitaa meille täällä tarvittavat viralliset paperit. Istuttiin Trianan kulmilla haukkamassa vähän purtavaa odotellessamme tulkkia, joka tuli mukaan kun tavattiin pari äidin ystävää, joiden kanssa sovittiin käytännön asioista. Meillä on aivan liian vähän aikaa, ja aivan liian vähän kielitaitoa ja paikallista tuntemusta, että saataisiin edes puolet asioista hoidettua, mutta äidin ystävät ovat jo paljon tehneet, ja tekevät loputkin! Aarteita, kuten äiti sanoisi.

Iltapäivä vietettiin käyden läpi mutsin vähäistä maallista omaisuutta. Suurin osa äidin tavaroista oli jo tippunut matkalle, ensin vuosia sitten ädin muuttaessa tänne, sitten viime syksynä hänen tullessaan taas Suomeen, ja viimeisetkin nyt paluumuuton aikaan. Paitsi ne vähäiset viimeiset, jotka vielä ovat täällä. Matkalaukullinen kuvia, albumi, pieniä esineitä, jotka muistan lapsuudestani saakka. Äidin perintö on ensisijaisesti henkinen. Las Palmas, Gran Canaria, aina pieni osa elämääni.

Myöhemmin iltasella kolme äidin läheisintä ystävää tuli hakemaan meidän ja uurnan. Vietiin äidin tuhkat viimeiseen lepopaikkaansa. Oli yllättävän vaikea lopulta päästää ote uurnasta ja jättää se lepäämään. Siinä kohti tuli itku. Aika vähin kyynelin vielä toistaiseksi ollaan tästä matkasta muuten selvitty, kun on niin paljon tehtävää.

Loppuilta vietettiin näiden ystävien kanssa. Veivät meidät pienelle ajelulle rannikolle vähän Las Palmasista pohjoiseen, missä istuttiin joksikin aikaa rantakahvilaan. Ajeltiin takaisin Las Palmasiin, haettiin pizzaa mutsin asunnon lähellä olleesta pizzeriasta ja tultiin tänne aticólle syömään pizzaa ja viettämään iltaa.

Kommunikaatio ei ollut mutkatonta – yksi ei puhu eikä ymmärrä englantia ollenkaan, yksi ymmärtää aika paljon muttei juuri puhu, yksi puhuu varsin hyvää englantia, ja me siskon kanssa ymmärretään espanjaa jonkin verran, tuotetaan jokunen sana – mutta meillä oli hauska ilta! Espanjaa, englantia, elekieltä ja google translatea, vanhoja valokuvia ja paljon yhdessä nauramista! Opetettiinpa heille muutama uusi sana suomeakin (mutsi on muutaman heille opettanut), mm. kaunis lausuma “älä välitä” 🙂

Mutsin asunnossa, Las Palmas, to 29.5. klo 7:30

Kaupunki heräilee uuteen harmaaseen aamuun. Las Palmashan ei ole mikään aurinkoisuuden huippu, vaan täällä on hyvinkin pilvistä hyvän osan vuodesta. Suhteellisen lämmin yleensä läpi vuoden (suomalaisessa mittakaavassa anyway), mutta esim. viime talvi oli täällä kuulemma hyisen kylmä, ja kun taloissa ei ole lämmitystä… brr…

Sisko lentää kotiin jo tänään. Itsellänikin on vähän koti-ikävä jo, ja olisin kyllä vapaakin lähtemään, mutta lentoni on vasta lauantaiaamuna. Minulla on siis käsissäni pari päivää ihan keskenäni täällä. Täällä ei tänään ole pyhä, huomenna on. Huomenna on Kanarianpäivä, kansallispäivä, ja kaikki on kiinni. Omat suunnitelmani ovat vähän auki, mutta ehkäpä maleksin vähän Canterasilla ottamassa kuvia (jotka on otettu jo monta kertaa), tai kävelen Siete Palmasiin muistelemaan äidin edellistä asuinpaikkaa.

Kanarianpäivä näkyi katukuvassa jo eilen. Me käveltiin aamusella käymään Suomen konsulaatissa, ja hypättiin siitä taksiin ja Trianalle vähän ostoksille, kun viralliset asiat oli hoidettu. Pörrättyämme aikamme Deisgualin kaupassa joskus puolen päivän aikaan, alkoi sisälle kantautua musiikkia. Keskeytin marginaalisen shoppaukseni ja astuin liikkeestä ulos katsomaan, mistä commotion tuli.

Trianan kävelykatu oli täynnä pieniä koululaisia tai päiväkotilaisia tai mitä nuo tuollaiset arviolta 4-7-vuotiaat täällä onkaan. Ja kaikki perinnevaatteissa, myös kaikki opettajat. Isovanhempia ja vanhempia näkyi reunoilla katsomassa ja välillä joku pieni pyrähti kulkueesta halaamaan perheenjäsentä. Kulkue oli pysähtynyt joksikin aikaa siihen Desigualin kaupan eteen soittamaan, laulamaan ja vähän tanssahtelemaan perinteiseen kanarialaiseen musiikkiin, oletan.

Lapsiryhmiä oli paljon, lapset niissä pienempiä ja isompia. Mukana kulki myös muutama isovanhempi tai vanhempi aivan pienten vauvojen tai taaperoiden kanssa, jotka myös oli puettu perinnevaatteisiin. Mietin, onko kaikilla todella niitä vaatteita varastossa lapsille, saako lapset ne koulustaan, vai ostetaanko ne joka vuosi uudestaan – pieneksihän ne vuodessa käy! Myöhemmin näin niitä myynnissä Carrefourissa.

Desigual-shoppailun jälkeen – minäkin soin itselleni yhden topin ja lompakon – istuttiin hetkeksi kahville ja sisko tilasi vähän lounasta. Minulla ei ollut nälkä. Todettiin Trianan olleen aika lailla siinä. Yksi H&M ja Desigual, kahviloita ja jokunen koruliike ja muu boutique. Ajettiin taksilla Las Arenasille jatkamaan shoppailua vielä Primarkin ja parin muun kaupan verran, niin ja Carrefourista hain pikaseen pari puuttunutta päivittäistavaraa.

Loppupäivä meillä menikin ihan täällä kämpillä. Pakattiin matkalaukku, jonka roudaan Suomeen sitten lauantaina. Vietiin roskat roskiksiin – monta pussillista – ja mutsilta jääneet lääkkeet apteekkiin. Käytiin läpi mutsin konetta. Voi tätä digitaalista perintöä! Mutsilla sitä on moderately (tosin en ole vielä edes aloittanut ulkoisten kiintolevyjen ihmettelyä), sääli omia lapsiani kun minä joskus kuolen – valokuvia on siinä vaiheessa varmaan parisataatuhatta tällä ratellani…

Mutsin asunto, perintö, kaikki, on ollut suhteellisen helppo hoitaa. Kaikkea on niin vähän. Isän kuoltua saadaankin korkojen kanssa takaisin. Siinä on selvittämistä sitten! Toivon mukaan sitä ei tarvitse ihan vähään aikaan miettiä. Faija ainakin itse sanoi olevansa ihan hyvässä kunnossa.

Viime työviikon aikana autoni on niellyt kilometrejä noin 1200 kilsan verran, ihan vain parista työmatkasta. Yleisesti ottaen kipurajani omalla autolla ajamisen suhteen on max pari tuntia suuntaansa. Sitä kauemmas hyppään mieluiten lentokoneeseen, sillä minulla on jokin selittämätön dislike juniin. En osaa määritellä mistä se johtuu, mutta vihaan junia. Eikä asiaa auta yhtään, että viimeksi junamatkalla muutama viikko sitten (ja ensimmäistä kertaa vuosiin) iPadini putosi penkkien välistä lattialle ja ruutu meni halki.

Näitä maakuntamatkoja on tälle syksylle jokunen kertynyt, erään koulutusprojektin myötä. Junalla matkasin silloin muutama viikko sitten kotiin Jyväskylästä, jonne en jaksanut ajella, vaan astelin aamulla lentokoneeseen ja palasin päivän päätteeksi junalla, sillä lentokoneella olisin päässyt himaan niin myöhään. Sen jälkeen olen lentänyt Ouluun ja takaisin päiväseltään (enkä muutaman päivän kuluttua edes enää muistanut piipahtaneeni siellä taas vaihteeksi), ja viime viikolla tiistaina oli Kouvola ja torstaina Kuopio.

Mieheni, jolla ei tällä hetkellä ole töitä, lähti mukaani kummallekin noista reissuista. Kuopioon en muuten olisikaan ajanutkaan! Onni oli onnettomuudessa, että Kuopion lentoja katsellessani oli torstain aamulento jo täyteen buukattu, joten olisin joka tapauksessa joutunut lähtemään matkaan edellisenä iltana; olisi jäänyt mahtis road trip tekemättä! Nimittäin kuultuaan minulle vähän extempore Kuopion-reissustani mies se ehdotti, että ajellaan sinne yhdessä.

Arvatenkin meillä oli siis viime viikko lapseton. Paluumatkalla Kouvolasta oltiin jo hyvän matkaa kotia kohti, kun Kotkan kyltit nähdessäni sain päähäni, että mehän voitais mennä illaksi sinne! Käännyttiin siis Kotka-Porvoo-Kouvola-triangelin etelä-sivulle ja ajettiin Loviisan ohi Kotkaan. Mitä hauskinta, että voi tehdä asioita välillä ihan ad hoc!

Käytiin katselemassa maisemia suljetun näköalatornin luona. Ajeltiin rantaan ja todettiin, ettei sillä puolen rantaa ole mitään nähtävää; kundien skeittipuisto ja leikkipuisto vain. Löydettin tiemme ihastuttavalle lampipuistolle venesataman viereen. Ajeltiin keskustassa etsiskelemässä kivaa ruokapaikkaa ja päädyttiin Kotkan aasialaiseen ravintolaan Tai Hingiin, missä ruoka oli taimaallista (ja kiinalaista 😉 ), joskin kovin suolaista.

Keskiviikkona kun ajeltiin Kuopioon, aurinko laski takanamme maalaten taivaanrannan oranssiksi. Siihen mennessä kun oltiin perillä hotellissa, oli kello noin kymmene ja ulkona jo ihan pimeää, vaikka oltiin lähdetty kotoa jo viiden aikaan – osaan tarvittaessa saada romppeet kasaan ja itseni ovesta ulos kymmenessä minuutissa, joten kun tulin töistä kotiin noin viideltä, 10 yli oltiin jo pihasta poissa autolla! Kyllähän siinä matkassa kestää, ja pysähdyttiin matkalla syömäänkin.

Oli kyllä ihmeellistä porukkaa taas liikenteessä. Puskurissaroikkujia, jotka suvaitsivat lähteä ohi vasta kun satasen alueella ohituskaistapätkällä annoin vauhdin tippua liki kuuteenkymppiin. Ohittelijoita, joista yksi meinasi ajaa meidän kanssa nokkakolarin. Rekka, joka motarilla sitä ohittaessani alkoi luisua meidän kaistalle ja jouduin kurvaamaan pientareen kautta ohi. Mutta hengissä selvittiin näistäkin reissuista.

Kuopiossa koulutuksessa kerroin olevani neljännekseltäni savolaista verta. “Osanottomme,” naureskelivat kurssilaiset, “mutta sittenhän kieli on tuttua.” “Eh, no joo. Mutta muistan kyllä kuinka muksuna oli noloa, kun jouduin aina iskältä kysymään mitä mulle oikein sanottiin,” virnuilin takaisin.

Matkalla Kuopiosta kotiin päin ajettiin ensin Tervoon, missä saatiin torimyyjältä viimeinen paketti paistettuja muikkuja, joita popsittiin siinä järven rannalla maisemia ihaillen. Niin rapeita ja herkullisia muikkuja en muista milloin viimeksi syöneeni! Ehkä toissakesänä Tinoksella?

Siitä jatkettiin matkaa sukulaisteni lehmätilalle. Aurinko alkoi juuri laskea, kun lähdettiin sisältä kahvilta kävelemään vähän rantaan ja laitumelle lehmiä moikkaamaan. Maailma hohti upean oranssisena. Jokasyksyistä pakomatkaansa suunnittelevat joutsenet uiskentelivat lammella uusien tulokkaiden saapuessa kohtauspaikalle parin-kolmen joutsenen ryhmissä muutaman minuutin välein.

Ennen kotiin suuntaamista käytiin vielä katsastamassa tilan navettakin parin kilsan päässä. Siellä oli lehmät lisääntyneet sitten viime näkymän – edellisestä tilalla vierailustani oli kulunut jo yli kolme vuotta, ja silloin viimeksi tuo uusi isompi navetta oli vasta juuri otettu käyttöön. Silloin navetta oli vielä vajaakäytössä, mutta nyt sitä asuttaa yhteensä parisen sataa lypsylehmää.

Lähdettiin kotimatkalle joskus seitsemän jälkeen, pysähdyttiin pari kertaa tekniselle tauolle ja oltiin kotona nipin napin ennen puolta yötä. Hankasalmen Jari-Pekassa käydessämme totesimme, että tuolla kiertoreissullamme onnistuttiin ajamaan jokikisen Jari-Pekan ohi. Ei sillä, eihän niitä nyt olekaan kuin kolme. Mutta sattuivatpa reitin varrelle kaikki. Hankasalmella pihassa oli vanhoja traktoreita.

Melkein kotona tyttäret alkoivat käydä takapenkillä jo ihan villeinä, heilua ja mesota. Pyysin heitä koittamaan jaksaa aloillaan vielä 33 sekuntia. Tytöt alkoivat laskea, keskimmäinen ja tosikoinen aivan liian nopeita sekunteja, mistä huomautin, ja lopettivat laskemisen kesken. Kotipihalla esikoinen katsoi minua kummasti ja sanoi: “Äiti sä oot pelottava. Mä laskin tasan 33 sekuntia!”

Takana oli pitkä matkapäivä, pikkuisen parin päivän roadtrippimme jälkimmäinen päivä halki saariston, monen lauttamatkan ja pitkän kotimatka-ajon. Meitä alkoi kaikkia jo matkanteko uuvuttaa, vaikka reissussa olikin ollut mukavaa, enimmäkseen 😉

Torstaiaamuna aikaisin (yhdeksän on kesälomalla meille aikaisin…) pakattiin jääkaapista edellisenä päivänä grillattua ruokaa, voileipiä, vettä ja mehua, sen sellaista evästä kylmälaukkuun ja koriin. Pakattiin kori ja kylmälaukku sekä edellisenä iltana pakatut reput takakonttiin ja ahdettiin viisihenkinen perheemme pikku-Hondaani. Nokka käännettiin kohti Turun saaristoa.

Tosikoinen nukkui tunnin verran matkasta, toiset tytöt nuokkuivat musiikkinsa kanssa. Paraisilla tyttäret alkoivat valitella nälkää. Luvattiin lounastauko Nauvossa, kunhan on ensimmäisestä lautasta selvitty.

Ruokailupaikan löytäminen saaristosta ei kuitenkaan ollut ihan yksinkertainen juttu, kuten huomattiin Nauvossa ja sittemmin muillakin saarilla. Teiden varsilla ei juurikaan ole pysähdyspaikkoja, puhumattakaan että missään pääsisi vaikkapa rantakallioille istumaan ja syömään eväitään. Kaikki rannat tuntuvat olevan yksityisomistuksessa.

Nauvossa ajeltiin parinkin nähtävyysmerkin perässä katsomaan, josko siellä olisi jotain nähtävää, ja ehkä picnic-paikka. Toinen oli hotelli ja toinen leirintäalue. Lopulta syötiin eväät saaren ilmeisesti ainoalla levähdyspaikalla, melkein niinkun rantakalliolla, pienen sillan kupeessa. Ei huono ollenkaan, vaikka isommat tytöt olivatkin sitä mieltä, että tuolit ja pöytä pitäisi olla 😀

Nauvosta matka jatkui Korppooseen, missä niinikään koitettiin löytää rantakaltseja, ihan muuten vaan. Pysähdyttiin kirkonkylään jaloittelemaan ja nuoremmat tytöt äityivät verkkokeinumaan. Ajettiin mainostetulle näköalatornille, jonka juurelle vierailijat olivat kirjailleen nimiään kivillä kalliolle. Ajettiin takaisin kirkonkylälle ostamaan jätskit. Ja etsittiin hotellimme, ihastuttava Hotel Nestor, entinen navetta.

Kun oltiin saatu tavarat huoneeseemme, tytöt enstöikseen avasivat oleskelutilan TV:n ja tumpsahtivat sohvalle. Siis eivät olleet istuneet riittävästi?! Katsoivat siinä “this-is-just-so-funny”-ohjelmia – joita eivät ainakaan meillä ikinä edes katso kotona – yhden toisensa perään, ja taisipa välissä olla yksi dokkarikin. Ruokittiin tytöt ja lähdettiin itse kävelylle.

Hotel Nestorin ympäristöön on rakennettu paljasjalkapolku, sellainen taidepolku, joka kulkee ensin tietä pitkin ja sukeltaa sitten metsään. Matkan varrella on erilaisia tilataideteoksia, metsäisiä taideteoksia. Keijukylää, metsään sinne tänne istutettuja kukkia ja kaktuksia, kantoihin kiinnitettyjä peilejä, tyhjistä pulloista tehtyjä hattivatteja ja whatnot. Varsin mainio taidepolku!

Takaisin hotellille palattuamme löydettiin tytöt, ylläri! ei suinkaan telkkarin edestä vaan hotellin pihalta. Esikoinen ja keskimmäinen elbasivat aurinkoisella kivenlohkareella, tosikoinen tuli meitä vastaan: “Siinähän te ootte! Mullei oo mitään tekemistä, kun noi kaks ei haluu tehä mitäääää….” “Käyhän sanomassa niille, että nyt me lähetään kaikki rantaa katsomaan.”

Mutta ensin oli se kukko. Joka ei enää tytöille näyttänytkään naamaansa, vaikka meille oli kovasti kyllä keikistellyt vain vähän aiemmin. Lampaat siinä laitumellaan vieressä piileskelivät puolittain kivien takana hekin. Hotellin oma harmaa kissa sentään heittäytyi selälleen keskelle tietä, vähän tosikoisen siliteltäväksi.

Kuljettiin rantaan viljapellon ja hernepellon poikki ja metsätietä pitkin. Polku vei meidät pienen rantarakennuksen paikkeille, kallioille, ja laiturille. Haahuiltiin rannassa hetki, ketään ei kiinnostanut uiminen, joten aika pian lähdettiin takaisin päin.

Siinä vaiheessa esikoinen (ja toisinaan kuoronaan tosikoinen ja keskimmäinen) oli päässyt jo 68 pieneen marssivaan elefanttiin, ilmoitettuaan aloittaessaan aikovansa laulaa kunnes norsuja marssi 200. Minä koitin anella armoa ja ehdottaa, että elefantit pyytäisivät kerralla mukaan vaikka kymmenen kaveria. Mutta ei. Yksi kerrallaan mukaan, joten lopulta sadan kohdalla sanoin, että toiset sata saa luvan pyytää mukaan äänettömästi. Tiettävästi lauloi mielessään mukaan kaikki norsut 😀

Siinä iltasella me vielä hypättiin autoonkin ja ajeltiin vielä pieni kierros Korppoossa, mm. Wattkastin pikkusaarelle, missä Isaksson(ko se oli?) kasvattaa tomaatteja ja muita kasviksia ja myy niitä 24h, ja lehmät laiduntaa tien varressa. Kirkonkylän toiselta puolen löydettiin Sateenkaari (siellä ei ollut kultaa, vain hotellihuoneita) ja uimaranta, jolla käytiin viettämässä mukava pieni iltahetki.

Tänään aamulla noustiin jälleen jo kahdeksan maissa, tosikoisen maristessa aikaisesta noususta big time, syötiin aamupala hotellissa, pakkauduttiin autoon, ja suunattiin Houtskarin lautalle. Olin illalla katsellut lautta-aikatauluja ja koittanut tehdä jotain estimaatteja ajoajoista saarten läpi, olettaen että jossain halutaan välillä pysähtyäkin, ja sen mukaan haluttiin olla ajoissa 10:10 lautalla Korppoosta Houtskariin.

Oltiin lauttarannassa ajoissa, ehdittiin vähän käppäilläkin. Päästiin lautalle, ja Houtskarissa ajeltiin kohti ensimmäistä ja sitten toista pikkulossia, ja sitten Mossalaan, jotta ehdittiin 12:15 lautalle Iniöön. Jälkikäteen ajatellen kai olisi voinut poiketa hetkeksi Houtskarin kirkonkylään katselemaan ja mennä myöhemmällä lautalla, mutta ajateltiin ennemmin pysähtyä Iniössä, jotta on sitten enempi slackiä viimeisen lautan kanssa.

Vähänpä tiedettiin, että Iniössä tulee ja menee, kirkon verran. Eikä sielläkään, kuten ei Houtskarinkaan saarilla, ollut kivaa rantaa, jossa hypellä kallioilla tai kastella varpaita. Ei sillä etteikö saarten maalaisidylli itsessäänkin olisi ollut kaunista katseltavaa, ja etenkin tuolla pitkällä Mossala-Iniö-lossimatkalla oli mukava katsella saaristoa (joka tosin kaikkialla on vaan niin samannäköinen: metsäistä rantaa). Tytöille ehkä vähän kuitenkin tylsää. Kuuntelivat musiikkia takapenkillä.

Iniössä oltiin lauttajonossa kolmisen varttia ennen lautan lähtöä, joten käveltiin lauttarannan kahvilaan jätskeille. Odotusaika meni siinä mukavasti, mutta kun päästiin tuolle viimeiselle lauttamatkalle, alkoi jo tuntua, että onhan noita odoteltu, ja losseissa istuttu. Alkoi puuduttava kotimatka.

Mietittiin, mitä kivaa sitä voisi vielä kotimatkalla tehdä, sillä aiempien estimaattien mukainen myöhäinen kotiinpaluuaika oli mennyt metsään, ja meillä olikin vielä päivää jäljellä vaikka kuinka; tunnen Helsingin, en saaristoa 😉 Päätettiin piipahtaa Turussa vähän Aurajoen rantaa kävelemässä, siitäkin huolimatta, että autosta nouseminen aiheutti tytöissä mega-jurputuksen!

“Mulla on nälkä.” “Pää on kipee.” “Mä en jaksa, haluun kotiin nukkumaan.” “Onks ihan pakko?” “Eiks voitas mennä mieluummin shoppailemaan?” Jäpäti jäp jäp! Jäpätifiltteri paikalleen, ja kävelykin oli varsin mukava, lämpöisessä kesäsäässä. Jalkoja oli mukava verrytellä pitkän lautta- ja ajojakson päälle.

Kaikkiaan saariston rengastie oli, julkisten rantojen vähyydestä huolimatta, mukava ajoreissu! Ehkäpä ensi kerralla voisi matkaa tehdä pitempääkin, yöpyä yhdessä tai useammassa paikassa (majoitusta sieltä kyllä löytyy, vaikka viisihenkiselle perheelle se oli jo vähän haasteellisempaa löytää huone/mökki), vuokrata kanootteja tai fillareita, viettää siellä aikaa vähän enempikin. Mutta näinkin kokemisen arvoinen reissu 🙂