Pendolinossa pehmeää päivääni

30.1.20151.11.2018 MarilkaLeave a comment

Olisikohan se ollut toissapäivänä, kun vastasin johonkin hänen kysymykseensä kuivakan huumorini mukaisesti jotain varsin päivänselvää ja mies totesi: “you are Captain Obvious”? Muistan mutsinkin joskus sanoneen minulle samaa. Senkin uhalla jälleen kerran totean: en ole aamuihminen, enkä tykkää junista (vähän understatement, sillä oikeasti kai lähinnä inhoan junia). Tänä aamuna silti työreissu Tampereelle kutsui, ja viime perjantain väsyneen kotimatka-ajon “innoittamana” päätin mennä junalla, Niin paljon kuin autoani rakastan, huonossa kelissä väsyneenä yksin ajaminen ei ole mielekästä puuhaa.

Eilen oli vähän vaikea päivä sekä teinin että esiteinin kanssa, ilta oli yhä vääntöä etenkin tosikoisen kanssa. Lopulta köllin tytön vieressä melkein puoli yhteentoista, annoin tyttären purkaa mieltään, kun viimein sai juteltua asioista, jotka on painaneet mieltä jo muutaman päivän. Omaan sänkyyni kömpiessäni muistin, etten ollut aamuksi junalippuakaan vielä ostanut, joten avasin VR:n verkkokaupan iPadillani. Ihan jees siihen saakka, kun koitin valita istumapaikan. Flash! Die, Flash! Mies ojensi silloin minulle MacBookinsa ja tein varauksen sillä ja tilasin liput (meno-paluu, saman tien) kännykkääni. Parit plinkututkset kertoivat lippujen tipahtaneen kännykkääni.

Asetin herätyksen klo 5:40 ja nukahdin autuaaseen uneen miehen kainalossa. Noin klo 3:30 havahduin unestani ajatukseen: “unohdin ottaa lipuista kuitin”. Maksoin ne firman kortilla, mutta samapa tuo, vaikka olisin omallani maksanut, matkalaskuun sen tarvitsen kuitenkin. Aamulla tätä ääneen puhuin, ja mies sanoi, että on se siinä kännykkälipussakin. Juu, tekstarissa, Ehkä pitää ottaa siitä screenshot ja lähettää sähköpostiini. Tai sitten koitan Tampereen asemalla pyydellä kuittia asiakaspalvelusta. Minulla on aikaa sekä mennessä että palatessa, uskoisin. Äkkiseltään en tässä löytänyt VR:n sivuilta keinoa hankkia lipuistani kuittia jälkeenpäin (kun en ole rekisteröitynyt Veturiin).

Nukuin vähän levottomasti siitä sitten viimeiset pari tuntia, heräten sitten 5:25 ensimmäisen kerran. Päätin vielä ummistaa silmäni ja koittaa nukkua sen vikan vartinkin, mutta mieleni oli jo levoton. Lopulta nousin viisi minuuttia ennen kellon soittoa, otin kännykkäni mukaan aamutoimiini ettei se yksinään siellä soi, ja aloin valmistatutua lähtöön. Aikaa minulla oli, kahviakin kaipasin, mutten todellakaan ollut riittävän hereillä laittaakseni cappucinoa, enkä arvannut espressoa kipata tyhjään vatsaan. Vaatteet päälle, meikit naamaan, lasi tuoremehua, hetki koirien rapsuttelua ja miehen kanssa jutustelua ja oli aika vetää saapasta jalkaan ja kutsua taksi.

Tekstaritaksi toimii aina yhtä nopeasti ja luotettavasti. Ihan huippu. Tekstarin lähettämisestä ja saman tien tulleesta vastauksesta oli kulunut vain pari minuuttia, kun kävelin alas meidän pihatietä ja taksi kurvasi paikalle. Avasin oven ja olin astumassa taksiin, kun tajusin käsilaukkuni puuttuvan. Pyysin taksia odottamaan ja ravasin hakemaan sen himasta, säikyttäen juuri alakertaan tassutelleen unisen keskimmäisen pahanpäiväisesti. Palasin taksiin, pyysin viemään minut Tikkurilan juna-asemalle ja taksin rullatessa liikkeelle muistin etten ollut ottanut iPadiani mukaani, kuten olin suunnitellut. Jeh.

TIkkurilassa maksoin taksini (ylltyksekseni jopa musitin kortin pin-koodin) ja nousin todeten ääneen, että no nyt on sekä käsilaukku että läppärireppu mukana. Taksi kurvasi paikalta ja minä huomasin jättäneen lapaseni taksiin. Koitin huitoa, mutta eihän se taksisuhari peruutuspeiliinsä katsonut. Seinään nojaillut mies katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan. “Lapaset jäi taksiin,” selitin ja kiipesin kaiteen yli ja lähdin kohti laitureita. Tsekkasin screeniltä, että kyllä, junani lähtee laiturilta kaksi, aivan kuten enempikin junalla matkustava mieheni oli minulle sanonut. Suuntasin kulkuni sinne, toinen käsi syvällä takin lämpimässä taskussa, toinen naputellen miehelle tekstaria lapasista.

Aina järkevä mieheni käski minun soittaa kuskille. Kuitissa kuulemma puhelinnumero. Toden totta. Ja soitinkin. Kuski oli jo tiessään, kuten tiesinkin, mutta lupasi yrittää jossain välissä tiputtaa lapaseni postilaatikkoomme. Mies kehotti ostamaan Tampereen Stockalta uudet. Ehkä sitten kotimatkalla. Nyt aamulla ei taida Stocka vielä olla auki, kun ysiltä pitäisi olla jo asiakkaalla.

Tämä alkaa muistuttaa muutaman yön takaista untani, missä olin Tampereella ja menin jostain syystä sisälle Pendolinoon, joka oli matkalla Ouluun. Juna lähti, ja hädissäni hyppäsin junasta ulos sen vasta ollessa rullaamassa liikkeelle. Päädyin toiseen junaan ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani – läppärilaukun, käsilaukun, kännykän, kaikki – siihen Oulun junaan. Tämä toinen juna hyppäsi raiteilta ja suistui suohon. Minä lainasin konnarin puhelinta ja tajusin, etten muista mitään numeroita ulkoa, joten en saanut soitettua kuin esikoiselle (jolla käytössä oma vanha numeroni, jonka satunnaisesti jopa muistan oikein vielä). Monen vaiheen jälkeen uni päättyi onnellisesti: pääsin kotiin, sain tavarani takaisin ja koko Tampere upposi Näsijärveen. Ihan totta!

Nyt istun täällä Pendolinossa, oikeassa vaunussa (extra-luokassa), väärällä paikalla (varaamallani paikalla istuu joku muu, mutta ei sen väliä, sillä se paikka oli selkä menosuuntaan, sillä en tajua näitä junajuttuja ollenkaan), mukillinen ihan mukiin menevää Kulta Katriinaa mahassani. Mukin kyljessä lukee “Pehmeää päivääsi”. Pakko myöntää, että se oli pehmeää ja hyvää kahvia. Makuun saattoi vaikuttaa myös helpotus siitä, että olin viimein löytänyt sinne, minne pitikin.

Nousin Tikkurilassa junan ensimmäiseen vaunuun, sillä lipussani luki Vaunu 1, Paikka 23, Vastakkaiset paikat. Hämmennyin, kun paikka 23 olikin selkä menosuuntaan ihan tavallinen paikka. Eikä vaunussa ollut sitä kahvia, jota mies oli sanonut extraluokasta löytyvän. Istuin jollekin satunnaispaikalle odottelemaan konnaria kysyäkseni apua, avasin läppärin ja kirjoitin turhautuneen status-päivityksen Facebookkiin. Mies vastasi siihen, että extra-luokan ovissa kyllä lukee niin, joten totesin, että ehkäpä lähden vähän kävelemään ja etsimään.

Seuraavassa vaunussa jo törmäsinkin konnariin, todettuani olleeni vaunussa 6. Näytin lipun ja sanoin ääneen, että taisin olla ihan väärässä päässä junaa, joten olen tässä matkalla… Konnari valisti minua, että vaunu yksi on aina Helsingin päässä. Kiitin ja totesin, etten juuri junilla matkusta joten olen vähän hukassa. Ympärillä istuneet kanssamatkustajat katsahtivat minuun pieni hymynkare kasvoillaan. Sääliä? Empatiaa? Huvittuneisuutta? Kuka tietää, en jäänyt asiaa pohtimaan vaan jatkoin matkaani kunnes löysin vaunun yksi, paikan kasvot menosuuntaan ja sen kahvin. Pistinpä elämän risaiseksi ja söin yhden kanelikeksinkin.

Kaipa minä vähitellen alan olla hereillä. Ja jollen, viimeistään kai herään kun kävelen asemalta asiakkaalle. Google mapsin mukaan matkaa on kilometrin verran, joten en minä mitään takseja ala ottaa. Kädet lämpöisiin taskuihini ja menoksi. Raitis ilma on hyvästä. Päivän kommellukset saisivat olla nyt tässä, kiitos.

Pikkujoulut Barcelonassa, lyhyt oppimäärä ;)

15.12.2014 MarilkaLeave a comment

Perjantai 12.12. noin klo 18:30

Ihmettelin, miksei ulkoinen näppikseni toiminut ollenkaan, kunnes harmaa massa yhdistyi ja hogasin, etteihän bluetooth-näppäimistöä voi käyttää iPadin ollessa lentotilassa. Bugger.

Oli aika levoton työpäivä, lähtöfiilis kupli ihan pinnan alla. Sain silti aikaiseksi paljon, joskaan en keksinyt nimenomaisen issue ratkaisua, jonka niin olisin toivonut keksiväni. Yöllä maatessani sängyssä valveilla olin jo saanut jonkinmoisen heureka-elämyksen. Harmillisesti se ei ihan toiminut sittenkään.

Kolmen pintaan tuli keskimmäinen koulusta, juuri kun minä tein lähtöä ulos ovesta. Riemastuin, sillä se tarkoitti sitä, ettei koiria tarvinnut jättää yksin. Tekstasin taksitilauksen, huikkasin heipat tytölle (“where are tou going?” ‘to Barcelona for the weekend” “so unfair!!!” “company trip…”) ja koirille ja suunnistin ulos taksille, joka jo kurvailikin talomme ohi, hogasi mokansa ja kääntyi takaisin.

Lentokentällä skumppaa ja koneeseen, koneen nokka siis kohti Barcelonaa. Työmatka. Huomenna pikkujoulut. Office manager yksin tietää missä (tai ehkä joku muukin, mutten minä ainakaan). Lentäminen on puuduttavaa.

***

Sunnuntai 14.12. noin klo 18:30

Barcelonassa oli kymmenisen astetta lämmintä kun astuttiin ulos lentokentältä ja bussiin. Tultiin hotellille, laitettiin laukut huoneisiin ja lähdettiin Barcelonan iltaan etsimään ruokapaikkaan. Käveltiin Ramblaa satamaa kohti ja poikettiin jollekin aukiolle ja valittiin ravintola. Ruoka ei ollut ihan niin hyvää kuin olisi voinut toivoa, mutta aina se Dennisin voitti. Puoli yhden maissa väsyneet meistä suunnisti hotellille, osa jäi jatkamaan iltaa aamuyön tunneille saakka.

Lauantaina ehdittiin päivällä vähän kaupungille. Kauppahalli oli huikea elämys! Ne lihatiskit kokonaisine Jamon Ibericoineen, kalatiskit elävine ja jo kuolleine merenelävineen, suklaa- ja karkkitiskit, hedelmävuoret, salaatit, chilit, vihannekset… Jotain aivan mieletöntä! Ostin välipalaksi suklaamansikkavartaan ja myöhemmin illalla chiliköynnöksen kotiinviemisiksi.

Satamassa pysähdyttiin toviksi shoppailemaan ja Desigualista tarttui mukaan uusi mekko, neule ja käsilaukku. Todella kauniita. Ja tytöille svetarit/neuleet toisesta kaupasta. Istahdettiin ulos terassille lämpimään auringonpaisteeseen juomaan vähän kahvia ja sangriaa ja mitä nyt sitten kukakin ennen kuin osa hajaannuttiin taas teillemme.

Minä menin yhden porukan kanssa katsomaan Barcelonan akvaariota, Euroopan suurinta. Oli haita ja merihevosia, mustekaloja ja skorpionikaloja, meduusoja ja vaikka mitä. Jopa pingviinejä! Akvaarion jälkeen oli aika kokoontua myöhäiselle lounaalle Hard Rock Caféhen. Varsinainen feast. Vatsat piukeina lähdettiin tekemään vielä pieniä shoppailuita ennen kuin oli aika laittautua iltarientoja varten.

Illalla suuntasimme Olympiakylään syömään ensin (puuh!) ja baariin sitten. Ravintoloiden joukosta valikoitui lopulta seafood-paikka, joka tarjoili hummeria, simpukoita, rapuja, erilaisia kaloja ja vaikka mitä. Olin vielä niin täynnä edellisestä ateriasta, että tilasin pienen annoksen katkarapuja ja vihreää parsa ja katselin hivenen kateellisena vieruskaverin seafood-vuorta. En olis kuitenkaan millään jaksanut syödä sellaista! Omakin pieni annos teki tiukkaa…

Istuttiin illallisen jälkeen baariin drinksuille ja jälleen osa meistä lähti hotellille “ajoissa”, osan jäädessä jälleen Barcelonan yöelämää ihmettelemään. Aamulla olin kyllä onnellinen siitä, että olin jälleen ymmärtänyt lähteä ajoissa nukkumaan. Jotenkin ei enää niin houkuta tuo yötä myöti rellestäminen.

Sunnuntaina oli vielä puoli päivää aikaa tehdä jotain. Suunnattin muutaman työkaverin kanssa Montjuïcille vievälle gondolihissille. Otettiin hotellin edestä taksi ja yritettiin selittää taksikuskille, minne haluttiin, kun ei kukaan muistanut edes tuon “vuoren” nimeä, ei eikä taksikuski oikein ymmärtänyt meidän englannin kielistä selostusta gondolihissistä. Lopulta kartan avulla työkaveri näytti minne piti mennä, ja päästiinkin perille oikeaan paikkaan.

Ensimmäinen rata vei sinne kukkulanrinteelle, käveltiin vähän matkaa ja seuraava hissi vei huipulle, missä on vanha linnoitus. Meillä ei oikein ollut ylenpalttisesti aikaa, joten katseltiin vain maisemia ja linnoitusta ulkoa päin ja suunnattiin takaisin alas, ja takaisin lahden yli ja tultiin jälleen taksilla takaisin hotellille.

Nyt ollaan koneessa matkalla kohti Rigaa, missä on lyhyt välilasku ja viimein lento kotiin. Viikonloppu Barcessa oli hieno, mutta kyllähän tässä on jo väsy itse kullakin. Täällä koneessa on sangen hiljaista väkeä. Kävelyä, syömistä, juomista, myöhäisiä iltoja, shoppailua, nähtävyyksiä. Raskasta tämä hauskanpito 😉

Huomenna skarppina taas duuniin, vaikka omaan sänkyyn taitaa päästä kaatumaan vasta yöllä yhden maissa.

Tankillisen tarina

2.10.2014 MarilkaLeave a comment

Olin tienpäällä. Vaihteeksi, pitkästä aikaa. Lähdin eilen ajelemaan kohti Harjavaltaa iltasella vähän viiden pintaan. Päivällä olin käväissyt asioilla, muistuttanut itseäni, että sitten lähtiäisiksi pitää kurvata Teboilin kautta. Tankki oli melkein tyhjä, mutten silloin päivällä jaksanut täyttää. Olin myös aikonut lähteä jo neljän pintaan, etten ihan niin myöhään olisi perillä, mutta unohduin tekemään töitä. Sitten kävin vielä koirien kanssa ulkona, ja ainiin! jotain pitäisi kai pakatakin. Saatuani itseni ja kamani autoon, unohdin autuaasti auton liki-tyhjän tankin.

Hogasin mokani juuri kun kaarsin Kehä-ykköseltä Turun motarille. Siis juuri siinä pisteessä, kun olin juuri jättänyt taakseni sen toisen alkumatkan varrella olleen TB:n. Seuraavasta ei tietoakaan – Turkuun päin mennessä olisin tiennyt, etten mitenkään selviäisi niillä tankillisen rippeillä matkan seuraavalle Teboilille. Jos joku ei siis vielä ymmärtänyt, tankkaan Teboilin kortilla. Maksan bensat kerran kuussa laskulla mieluummin kuin suoraan tililtä.

Arvoin vaihtoehtojani ja tuijottelin ajotitetokonetta (no siis en, mutta vilkuilin punnitsevasti, siinä ajamisen lomassa) ja päätin ajaa Nummelaan saakka. Arvelin, että siellä voisi olla TB:kin. Nummela oli vielä kohtuun rajoissa, ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 72. Sinne siis. Motaria Porin tielle asti ja koukkaus Nummelan keskustaan. Neste. ABC. Keskusta. Kurvasin jonkin toimistorakennuksen pihaan näpräämään Teboilin ei niin hyvää mobiilisaittia.

Etsin Teboilia paikasta Nummela. Nada. Yritin kartalta – ei se mitään näyttänyt mihinkään ilman jotakin tuloksia tuottavaa hakua. Syötin hakukoneeseen reitin: Nummela-Forssa. Jo tärppäsi! Karkkila, 25km. Ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 41, en arvannut ihan sillä tankilla kokeilla onneani. Se vielä olisi puuttunut, että olisin ollut tienposkessa bensattomana! Tankkasin autoon kympillä bensaa Nesteellä ja matka jatkui. Sanokaa vaan: olisit nyt tankannut täyteen sillä Nesteellä. En voinut. Se soti rutiiniani ja feng shuitani vastaan.

Matka jatkui kohti Karkkilaa. Hurautin autollani paikallisen Lidlin pihaan, missä oli yksinäinen kylmäasema yhdellä automaatilla, kahdella pumpulla (tai siis kaksi kertaa kolmella pumpulla). Auto kummallakin pumpulla, yksi toisella puolen jonossa. Kurvasin sen toisen perään jonoon. Kesti. Ja kesti. Ja lopulta ne ensimmäiset autot saivat tankkinsa täyteen ja se toinen jonossa ollut meni syöttämään korttiaan automaattiin. Ja se kesti. Ja kesti. Lopulta mies pääsi tankkaamaan ja tuli minun vuoroni syöttää korttini automaattiin.

Herran tähden se kesti! En oikeasti valehtele, jos sanon, että kone mietti ainakin viisi minuuttia ennen kuin pääsin syöttämään PIN-koodin! Loppuasiointi ei kestänyt ihan niin kauan, mutta minulta meinasi jo loppua usko ja arvelin laitteen syöneen korttini. Soitin asiakaspalvelun numeroon. Ja jonotin. Koko sen ajan kun tankkasin autoani. Ja vielä pitkälti sen jälkeen. Olin jo monta kilsaa taas tienpäällä, kun siellä vihdoin vastattiin. Sanoin, että jotain tarttis tehrä sille Karkkilan automaatille. Eihän tuollaista hitautta esiinny Hämeessäkään.

Matkan jatkuessa pyörittelin mielessäni ajatusta pysähtyä jonnekin haukkaamaan vähän iltapalaa tai ainakin ostamaan vähän jotain pureskeltavaa ja juotavaa hotellihuoneeseen. Ajomatka puudutti ja kun viimein Huittisissa melkein meinasin pysähtyä ABC:lle, huomasin liian myöhään, että sinne olisikin pitäny kääntyä jo. Ajoin siis suoraan hotellille ja vielä mietin, että tsekkaan itseni sisään, vien kamat huoneeseen ja lähden käymään “kylillä”. Respassa seistessäni muutin mieltäni ja ajattelin kävellä takaisin aulan baariin hakemaan edes jotain juotavaa, kunhan saan kamat huoneeseen. Huoneeseen päästyäni lysähdin sängylle, enkä siitä noussut kuin pesemään hampaani ja seuraavan kerran aamulla.

Yöllä sieltä ei olisi parennutkaan mihinkään lähteä hipsimään, sillä ovessa oli lappu: “Hotellihuoneen oven avaaminen vastaanoton aukioloaikojen ulkopuolella 50€” 😉

Heräsin aamulla kuuden aikaan ihan tukkina nukutun yön jälkeen. En minä silloin vielä mihinkään noussut, nukahdinkin pari kertaa uudestaan, herätäkseni jälleen johonkin kolinoihin ja naapureiden suihkuääniin ym. Nousin seitsemän aikaan ja olin aamupalalla puoli kahdeksan aikaan. Hörpin pahanmakuista kahvia söin perusaamupalan ja kuuntelin puolella korvalla uutisia telkkarista. Säämies sai korvani hörölleen: sateita luvassa iltapäiväksi ja illaksi. Sääkartan mukaan koko kotimatkani piti oleman sateinen.

Pakkasin kimpsuni ja lähdin asiakkaalle. Päivä koulutusta ja workshoppausta, ja jälleen auton rattiin. Nokka kohti kotia. Lounas ei ollut ollut mikään järin maittava tai runsas – pari salaatinlehteä ja pari siivua graavilohta (no okei, se oli hyvää kyllä), joten se Huittisten ABC kutsui jälleen ja tällä kertaa pääsin sinne asti, enkä ajanut ohi. Hesen kanawrap ja smoothie ja matka jatkui taas, laskevan auringon säteissä. Sateesta ei ollut tietoakaan. Tykkään niin, kun säämies on väärässä minun edukseni!

Kehä-ykköselle saapuessani näin yhdellä silmäyksellä ehkä enemmän autoja kuin koko siihen astisen ajomatkan aikana yhteensä. Vaikka olin ajanut ilmiselvissä paikallisissa työmatkaruuhkissa (kuusi autoa jonossa). Tervetuloa takaisin pääkaupunkiseudulle. Kellokin jo puoli seitsemän – mikä ruuhka se siihen aikaan? Kehä on kehä. Ja koti on koti ❤ Koirat vastassa ovella, onnesta sekaisin. Taisivat raukat luulla, ettei mommy tule enää koskaan kotiin. Taas 😉

Kotimatkalta

1.6.2014 MarilkaLeave a comment

Aeropuerto de Las Palmas, GC, la 31.5. klo 5:30

Haikeahko kotimatka on aluillaan. Istuskelen SohoCoffeessa mui grande cappucinon kera ja yritän ymmärtää, miltä tämä lähtö tuntuu. Toisaalta täällä ei ole minulle enää mitään, toisaalta tuntuu haikealta päästää irti siitä viimeisestä pienestä rihmasta, joka vielä tuntuu yhdistävän minut äitiin. Täällä äiti tuntuu olevan lähempänä kuin kotona, vaikka sydämessähän hän elää. Silti. Äidin saari.

Lähtö täältä on joka kerta ollut haikea, sillä vaikka on ollut jo ikävä omaan kotiin, pala minua on asunut täällä äidin myötä. Nyt ikuisesti. Pieni pala Espanjaa, Gran Canaria aina sydämessäni. Tällä kertaa tänne jää vain muisto, ja monta ihmistä, joista on lyhyessä ajassa tullut oudolla tavalla läheisiä; meidät yhdisti äitini eläessään, ja nyt suru ja ikävä.

Kyyneleet vierivät taas poskiani pitkin, enkä voi sille mitään. En tosin edes yritä. Itkun pitää antaa tulla, kun on sen aika, vaikka sitten keskellä lentokenttää.

Eilen yksi mutsin ystävistä kutsui minut viettämään päivää perheensä kanssa. Yhden aikaan iltapäivällä he tulivat hakemaan minua mutsin asunnosta, jonka olin jo lähes viimeistellyt lähtökuntoon. Viisi kiloa liian painava matkalaukku oli pakattu, ja jäljelle jäävä irtaimisto siististi pusseissa ja pöydillä ja vähän vielä kaapeissakin. Mutsin ystävät lupasivat tyhjentää loput. “Älä välitä. No te preocúpes,” he sanoivat kun kysyttiin siitä siskon kanssa. Hyvin oppivat tuon yhden lauseen 😀

Perhe meinasi viedä minut ylös vuoristoon, mutta noustessamme ensimmäistä rinnettä, totesimme että siellä sataa. Myöhemmin päivällä eräs toinen äidin ystävä puhelimitse vahvisti (vahvistaessaan, että tänään tuo minut kentälle), että toden totta, siellä vuoristossa satoi ja oli 12 astetta lämmintä. Como en Finlandia. Vaikka eilen taisi Suomessa aurinkokin taas pilkahdella.

Käännettiin auto ympäri ja nokka kohti etelän lämpöä. On se jännä, miten vain 30km Las Palmasista etelään pilvet loppuvat kuin seinään ja kun Las Palmasissa on läpi vuoden suomalaisen mittapuun mukaan kevät/syksy (täkäläisen talvi 😉 ), on etelässä läpi vuoden kesä. Sukellettiin tihkupilvien alta kirkkaan taivaan alle, aurinkoon.

Käytiin Maspalomasin San Fernandossa syömässä kiinalaista. Täkäläinen kiinalainen on minusta paljon maukkaampaa kuin se mitä saa Suomessa! Ajettiin El Tableron kauppakeskukseen mini-shoppailulle. Las Palmasissa ja vuoristossa kaikki oli eilen kiinni Kanarianpäivän takia, mutta etelän turistiseuduilla ei pyhä vakuttanut kauppojen aukioloon.

Edelleen, toistan itseäni, pidän näistä Kanarian vaatekaupoista enemmän kuin Suomen. Enkä siis tarkoita rantakojuja (vaikka niissäkin on ihan kivaakin vaatetta kyllä) vaan kauppakeskusten putiikkeja. Löysin Pull&Bearista vielä kivat paidat tytöille ja itselleni. Ja “Kasa”-kaupasta miehellekin vähän jotain.

Jatkettiin Maspalomasista Playa del Curan ohi Puerto de Moganiin vähän kävelemään. Paljon muistoja, paljon nostalgiaa. Nappasin auton ikkunasta vielä viimeisen kuvan Monsenorin asuntokompleksista. Minulla on mutsin Curan kodista vain hyviä muistoja, vaikken voi olla miettimättä onko sen halvassa (suomalaisessa) rakentamisessa käytetty asbestia tai jotain, mikä aiheutti äidin keuhkosyövän. Siellä se ainakin ensi kertoja alkoi oireilla, vaikkei mutsi silloin sitä tajunnutkaan tutkituttaa tarkemmin.

Kuljeskeltiin pitkin Moganin satama- ja ranta-alueita. Yhdestä pienestä matkamuistomyymälästä ja silmiin osuneesta Espritin myymälästä ostin viimeiset kotiinviemiset. On minulla jo ikävä kotiin, ikävä miestä, lapsia koiraa. Mietiskelin, mihin väliin minä oikein kuulun, perheen vanhempien ollessa äitini ystäviä ja ikäluokkaa, minun ollessani kuitenkin samanikäisen teinin äiti kuin heidän nuorin tyttärensä, joka oli matkassa mukana. Hassu tunne.

Jaksan hämmästellä sitä, miten hyvin selviän täällä ihmisten kanssa, joiden englannintaito ei ole sen kummoisempi kuin minun espanjantaitoni. Hyvin saatiin juteltua kaikenlaista pitkin päivää, ymmärrettiin toisiamme, eikä translate appiakaan tarvittu kuin pari kertaa. Englantia (täälläkin nuoriso opiskelee sitä koulussa enemmän kuin vanhempi väestö, joten mutsin ystävän 13v osasi vähän vanhempiaan enemmän), espanjaa ja elekieltä. Äiti olisi ylpeä. Kummitätikin ilmoitti facessa olevansa 🙂 Ylpeä siis.

Las Palmasin tihkusateeseen palatessamme mietin jälleen, että Las Palmaskin itkee kanssani. Koko viikon on ollut pilvistä ja tuon tuosta vähän sadellutkin. Tosin, sellainen on Las Palmas tähän aikaan vuodesta.

Illalla asetin kännykän herättämään neljältä, ja as after thought, laitoin vielä mutsin herätyskellonkin hälyyttämään siltä varalta että jostain syystä en kuulisi ja heräisi kännykkään. Heräsin kuitenkin itsekseni vartin yli kolme, ja puoli neljältä todettuani, etten sitten nukahtanut enää uudelleen, nousin sängystä laittamaan itseäni rauhassa valmiiksi.

Puoli viiden aikaan, sovitusti, soi alaoven summeri. Olin juuri avannut ovet parvekkeelle vielä viimeisen kerran, ja kesti hetken tajuta, että se olikin summeri eikä hälyauto ulkona. Päästin mutsin ystävän sisälle, ja raahattiin kamelikuormani autoon, ajettiin enimmäkseen hiljaisina lentokentälle. “Muchas gracias por todo ayuda y que tu eras amigo de ma madre.”

Ystävä halasi ja katsoi, että sain ongelmitta matkalukkuni sisään (ylikilot maksavat maltaita, etenkin kun ne chargataan molemmilta lennoilta erikseen, mutta kelasin mielessäni matkalaukin sisällön ja totesin, etten mitenkään saa sieltä mitään järkevästi käsimatkatavaroihini, missä oli pari kiloa to spare), boarding cardit käteen ja vielä turvatarkastuksestakin läpi. Vilkutus, ja olin toisella puolella. “Hyvää reissua,” toivotti ystävä. Mutsikin oli opettanut ystävilleen vähän suomea 🙂

Jaha, portille. Koneen nokka kohti auringonnousua. Adios, Gran Canaria. Ehkä vielä joskus nähdään.

Lennolla Barcelonasta Helsinkiin, la 31.5. klo 12:45

Tällä kertaa ensimmäinen lento, Las Palmasista Barcelonaan, oli ajallaan ja vaihto Barcessa sutjakka, mutta kiireetön. Ehdin hoitaa toilettibisnekset ja käydä DutyFreessäkin, johon en Las Palmasin kentällä yksinkertaisesti jaksanut jäädä palloilemaan. Pullo giniä ja vähän karkkia kotiinviemisiksi. Juustotarjotin mutsin luona tehdyn kanaleivän seuraksi.

Päästiin koneeseen kutakuinkin saman tien, kun porttikin oli tiedossa. Istuin koneessa kaikessa rauhassa syömässä eväitäni muiden valuessa koneeseen. Olin kuvitellut syöväni lounaani vielä kentällä, mutta boarding aloitettiinkin niin aikaisin, että söin sitten lentokoneessa.

Siitäkin huolimatta jostain syystä (jokin toinen saapuva lento myöhässä? hyvänäkään hektenä ei saa noista kuulutuksista selvää, saati sitten puolikuuloisena puoliselvästä englannista, espanjasta nyt puhumattakaan…) tämä Helsingin lento pääsi lopulta lähtemään puolisen tuntia myöhässä. Onneksi ei ole jatkolentoja Helsinki-Vantaalla odottamassa, vaan oma mies

Kotona taas, la 31.5. klo 22

Kone laskeutui noin vartin myöhässä. Kentällä minua oli vastassa mies ja tosikoinen, joka hyppäsi kaulaani tullessani autolle. Kotona odottivat toiset tytöt ja Meggie, joka luultavasti oli paluustani onnellisin 😀 Se oli reppana varmaan jo luopunut toivosta, että ikinä palaisin kotiin! Se näki minut viikolla Skypessa muutaman kerran ja pyöritteli kummissaan päätään, kun mommy oli tietokoneessa. Koira pieni meni aivan villiksi, kun huomasi minun palanneen kotiin.

Nyt on tuliaiset jaettu ja juustohampparit syöty ja vietetty iltaa yhdessä. Aika mennä nukkumaan. Meggiekin pääsee taas normaalipaikkaansa jalkoihini nukkumaan; koko viikon se nukkui tyynyni vieressä vahtimassa paikkaani. Ihana olla kotona

Crispy and well-done

29.5.2014 MarilkaLeave a comment

Why is it that I always have to forget the sun block?

So, I found the sun. Las Palmas has been cloudy and rainy all week long, so today, when my sister flew home already and all the necessary stuff was done, I decided to take a trip south in search of the sun. And there it was. Together with a clear sky. The cloud line is approximately 30km south of Las Palmas.

Mom's friends were here at about ten this morning to take my sister to the airport. When they heard I was heading to the bus station with the intention of traveling down south, they told me to get in the car too, and then dropped me off at the bus stop on the highway, next to the airport. Three minutes and my bus came. Perect timing for I had just had time to study the bus schedules there enough to know which bus to take.

So I hopped on the bus to Faro de Maspalomas. When mom lived down there in the south of Gran Canaria, we drove around those areas a whole lot, but sort of avoided Playa del Ingles mostly, and never visited the Maspalomas lighthouse, oasis and dunes. I had wanted to go there for some time already and had planned it for my next visit which was supposed to be in July, mom being still alive, but ~~life~~death happened. So I went there today, alone.

It felt funny, decending to the tourist area of the island. It's been so long since I last was there. I don't feel like a tourist on this island anymore, even though obviously not a resident either. I don't know what I am. A visitor in my mother's home, on my mother's island, that she loved so much. If I lived here, I'd live here in the northern not-so-touristy areas too, despite the poorer weather.

When we reached the target, I hopped out of the bus with a dozen or so noisy tourists, and set my pace towards the lighthouse. Taking pictures of some flowers and blooming trees on my way, I admired the lighthouse towering ahead. I sat down in the lighthouse coffee shop and ordered some water and a Frappelatte with whipped cream and cinnamon. I figured that'd hold my energies for a while 😉

I sat there facing the sea my mom loved so much. Red skinned happy tourists were walking past, and a probably honeymooning couple stopped to make out right in front of me in a way that made want to shout “get a room”. Then again, probably they had one. “So use it!”

Without warning I burst in tears. A couple who walked into the café gave me some concerned looks, but didn't say anything. I tried to wipe my cheeks and my sunglass-hidden eyes, asked for bill and left.

Walking down the beach, toes wet with the waves caressing them, I cried some more. I drew a heart for mom in the sand, took a picture of it and continued down the beach with my bolero and sandals hanging from my purse, shirt inside of it – I had been optimistic enough to wear a bikini-top underneath of my top. Not that anyone would've minded if I'd gone nude, as I learned soon enough, but I'm just not quite that liberal.

I quit the beach and headed past the oasis and onto the dunes. It wasn't even noon yet, so I braved the sand bare foot until it became simply too hot to walk on. All around the dunes there were guys going commando, and I felt a bit intimidated there so far from the crowds. So I strayed away from the dunes and back to the beach when I noticed I was thirsty. I got a “nestea al melocotón” from the booth on the beach and continued walking the shoreline around the dunes towards Ingles.

When I saw this real high dune right there by the beach, I just had to climb it. I got to the top of it, sat down straddling the dune, and burst into tears again and felt like screaming into the wind. Suddenly I noticed an intruder on my private moment; some older man had appeared behind me like out of nowhere and was looking at me with question in his eyes.

I decided to ignore him and continued to let my feelings flow. After all, I had been there first! This man was not about to leave, though, without making sure I was ok, so finally he simply sat down next to me and stated: “You are not ok today.” And his kind smile and eyes popped the cork from my bottle of words and we started talking. After I had spilled my guts, I asked him where he was from and he told me Switzerland, where he'd (allegedly) been part of the couching team for Susanna Rahkamo and Petri Kokko.

What a coinsidence 🙂 I was a huge fan back when. We went on about that for a while, and when the guy was sure I was ok, he left. I left the dune too, slid and hopped back to the beach. Another nestea from another booth, this time al mango, and I prodded along.The waves became higher and wind stronger as I worked my way aroung the bend. Yellow beach flag turned into a red one. Too dangerous to swim. Not that I was interested.

I almost walked all the way to Ingles, but half a kilometer or so away decided against it and turned my steps instead back towards the lighthouse, accross the dunes. Standing in the middle of the sandy hills, something I had never experienced before – Yyteri can't compare… – I called my husband to share the moment. I was feeling lonely and home sick, even with the sun and the ocean and the wind.

The sun was hot above, the sand below. I tied my shirt on my head to play the role of a scarf. Still, I could not cross the dunes all the way, but returned to the shoreline again when I thought my feet would burn otherwise. Little did I notice in the wind how the sun was roasting me all over, since, as said, I had not even thought about any sun screen. I had an ok base tan already, but should've rememebered that a Finnish tan is seldom enough for the sun down here.

When I reached the oasis again, I went searching for a place to eat. I was starving after all that traipsing in the sand! I had an excellent meal of Canarian cheese and a crisp grilled fish – kinda like my arms too 😛 – and a Bailey's on the house for dessert. Too bad for the bartender that he read me so wrong – I had no intention to stay, or return later either, for multiple drinks even if the first one was on the house.

Back to the bus stop and bus ride to Las Palmas. I am quite beat now. And sun-burned all over. The aloe vera lotion I bought from one of the beach markets cools the skin down a little bit, for a little while. I hope I manage to sleep well anyaway!