Itsenäisyyspäivän pitkä viikonloppu valuu kohti loppuaan. Lasissa on punaviiniterästettyä mustikkaglögiä, talossa hiljaista. Tytöistä esikoinen ja tosikoinen lähtivät isälleen jo torstai-iltana, lähteäkseen mummin ja parin serkun kanssa mökille aikaisin Itsenäisyyspäivän aamuna. Keskimmäinen lähti äidilleen perjantaina, alkuiltapäivästä. Nyt meitä on vain koira, mies, minä ja mutsi, ja huomenna mutsikin siirtyy systerille joksikin toviksi.

Tyttöjen kanssa on aina perinteisesti Itsenäisyyspäivänä tehty pipareita, mutta nyt kun eivät olleet täällä, tehtiinkin “itsarisushia”. Iltapäivästä alettiin hiljaksiin valmistella sushin tekemistä ottamalla lohi pakastimesta sulamaan, valmistelemalla pari pienehköä mustekalaa (mutsi hieroi mustekaloja merisuolalla, sen jälkeen keitettiin ne riisietikka-soija-vedessä), sulattamalla katkarapuja, valmistamalla tamago-rulla, pilkkomalla kurkkua ja avocadoa ja niin eespäin.

Iltasella keitettiin padallinen riisiä, mutsi teki “kökköjä” nigiriä varten, minä rullailin makeja ja sekoitin tempurataikinan, ja tempuroin osan makirullista, sekä vähän parsakaalia, sipulia ja loput mustekalapalat, jotka ei menneet makirulliin. Puoli kahdeksan aikaan meillä soi telkkarissa André Rieun Maastrichtin konsertti Youtubesta, ja sushi-illallinen oli valmis. Meitä ei oikein yleensäkään jaksa kiinnostaa Itsenäisyyspäivän vastaanotto.

Päivällä perjantaina urakoitiin koko viikonlopun ainoa isompi effortti, kun kannettiin pihalta viimeisetkin pihakalusteet varastoon, ihan kreivin aikaan, lumen vielä tullessa hädin tuskin maahan jäävänä räntänä, sillä vähän myöhemmin sitten jo pakastuikin, ja siitä asti on ollut lunta maassa. Ja me ihan vaan oleiltu – ja vaihdoin iPadiini näytön! – himassa, lukuunottamatta eilistä apteekki- ja kauppareissua ja tietenkin lenkkejä koiran kanssa.

Meggie sopeutuu päivä päivältä paremmin meidän perheeseen, vaikka välillä mennäänkin pari askelta eteenpäin, yksi taakse. Sisävahingot on loppuneet lähes kokonaan, ulkoilut sujuvat mallikkaasti, kotosalla Meggie on kovasti esikoisen perään, seuraavaksi paras on mies, me muut ollaan semisti ok, välillä vähän pelottaviakin vielä kai.

Nyt se taitaa vähän ikävöidä tyttöjä; ulkona pysähtyy kuuntelemaan joka kerta kun kuulee lasten ääniä, ja haluaisi kovasti mennä lasten luo. Muttei sitten kuitenkaan uskalla. Pieni on arka. Yöt Megsu nukkuu vieressä, jonkun tytöistä vieressä tai sitten meidän välissä.

Koiramuru on kuin kettu. Niin paljon Jack (Parson) Russellin oloinen sekä ulkoisesti että luonteeltaan, että sen täytyy olla koiruuden dominoiva rotu. Meggiellä on hurjan voimakas metsästysvaisto, ja ulkona kulkee kuono maassa nuuhkien, välillä pysähtyen toinen etutassu ylhäällä, meitä katsoen, jotta joskos saisi lähteä perään.

Tässä päivällä, kun Meggie torkkui meidän välissä sohvalla, pää tassujen päällä, meidän katsellessa Youtubesta viedoita metsästävistä Jack Russeleista, pää ja yläkroppa nousivat salamana pystyyn, kun viedosta kuului rottien vikinää 😀

Meillä on sushia jäljellä jääkaapissa vieläkin vähäsen, vaikka syötin osan rippeistä eilen kavereille pikkujouluissa – joita muuten joskus tällä kaveriporukalla kutsuttiin kettujouluiksikin yhden pitkän pikkujouluihin osallistuneen pehmoketun vuoksi 😀 Tänä vuonna pikkujouluihin osallistui vain vähän ketun näköinen ketunmetsästäjäkoira.

 

Viisikiloinen, nelijalkainen, nenästä peppuun varmaan sen 50cm. Meidän pieni karvavauva Meggie. Tai ei nyt ihan varsinaisesti vauva enää, puoltoistavuotias jo, mutta meidän vauva kuitenkin. Ja sikäli vähän vauva kuitenkin, että rescue-koirana se ei ole ihan sisäsiisti vielä. Meggie on pikkuinen ja arka, ja monen monta muutosta viime aikoina kokenut, mutta vähän kerrassaan murunen sopeutuu uuteen kotiinsa.

Tytöt on halunneet koiraa jo pitkään, mutta aina on sanottu, ettei sellaista tule, etenkään kun vuokrasopimuksessakin lukee ettei lemmikkejä sallita. Viimeiset puolisen vuotta on kuitenkin hauduteltu miehen kanssa ajatusta koirasta, esimerkiksi Jack Russelista. Kun sitten nähtiin Facebookissa kaverini seinällä kuva kotia etsineestä Meggiestä, alettiin puuhata Meggieä meille. Saatiin lupa ottaa pieni koira, ja siitä lähti rattaat pyörimään.

Kun ensi kertaa mentiin katsomaan Meggieä kotihoitokotiinsa kaverini luona typykkä hyppi ja pomppi, söi herkkuja, kiipesi syliin ja kaikkea. Tiedettiin heti, että Meggie on meidän koira, ja Meggiekin reagoi meihin hyvin. Silti tämä muutos on toki Meggielle iso ja pelottava, ja riehakas luonne odottaa vielä esille tulemistaan täällä meillä. Aivan ihastuttava sydänten valloittaja tyttönen on nytkin, kiltti kuin mikä, ja tykkää makoilla sylissä! Haettiin Meggie meille uuteen kotiinsa eilen, joten vastahan tässä tutustutaan.

Meggie on sekarotuinen, mutta ilmiselvä terrieri. Luonnekin – se mitä kotihoitokodissa tuli esille jo – on erittäin terrieri. Pikkuinen, eikä kasvakaan tuosta enempää. Meidän vauvanen ❤ Tuumasin eilen saunassa, että tässä taisi käydä niin, että kun me ei enää enempiä lapsia, yhteistä vauvaa, haluta, otettiin sitten koira 😉

Meggie tuli Espanjasta. Ja toinenkin Espanjantulija, äitini, on saapunut tänne. Mutsi tuli viime maanantaina, ja on omalta osaltaan vähitellen koittanut kotiutua meille. Onhan se iso muutos mutsillekin. Muuttaa omasta kodista tyttärien nurkkiin. Mutsilla on meillä oma huone, jonka on laittanut nyt itselleen, oman makunsa mukaan ja omin tauluin ja muin kotoisaksi.

Muutoksia muutoksia kaikille. Niin, ja Meggiellä on oma blogi: Meggien maailma.