Vuosituhat vaihtui pahoinvoinnin merkeissä. Oltiin tuon miehen vanhimman veljen luona, syötiin nachoja, salsaa ja cheddar-dippiä. Sillä seurauksella, etten vuosiin kyennyt koskemaan mokomiin ruokiin. Ja syy ei suinkaan ollut minkään skumpan kuten nyt vuodenvaihteessa vaan tuon esikoisen, joka syntyi noin 8kk myöhemmin. Siinä välissä ehdittiin muuttaa ensimmäiseen ikiomaan pankin omistamaan kotiimme Puotilaan ja tehdä helteinen kesälomareissu ainakin Kolille sekä sukulaisiini Vesannolle.

Kesäkuussa tehtiin kesälomareissu Ahvenanmaalle ja miehen sukulaisiin Ruotsiin, käytiin myös Kolmårdenissa. Heinäkuussa palasin taas töihin vuoden vapaalta, aluksi tehden kuusituntista päivää, elokuun alusta taas täyttä päivää. Ykstoistakuinen esikoinen meni perhepäivähoitoon, vaikkei vielä kävellyt eikä puhunut ja oli täysin rintariippuvainen. Pari viikkoa hoidossa ja neiti lähti kävelemään, oli vieroitettu rinnasta ja sanoi tuo samoihin aikoihin pari sanaakin.

Kesällä tehtiin jälleen kesälomareissua, tällä kertaa Muumimaailman ja Ähtärin eläipuiston kautta Vesannolle ja mökille. Ähtärissä majoituttiin mökkiin johonkin kirkon leirikeskukseen tai vastaavaan, jossa oli trampoliini pihamaalla. Pompittiin kaikki vuoron perään trampalla ja minulle tuli siitä niin huono olo, että olin täysin varma olevani raskaana – ja olinkin – vaikka pari päivää myöhemmin tehty raskaustesti näyttikin vielä haamuviivaa. Myöhemmin syksyllä tehtiin lomamatka Lanzarottelle.

Olin käytännössä vuoden alusta lähtien töistä poissa, ensin sairaslomalla supistusten kanssa, sitten äitiyslomalla. Huhtikuun alussa syntyi tuo tosikoinen, keskelle jäistä maailmaa. Kättärin ikkunasta katselin vielä lumisadetta ja mietin, että tämänhän piti olla kevätvauva. Tuli se kevätkin sieltä ja pitkä kuuma kesä niinikään. Yksi vuosikymmenen parhaista. Ja meidän vuotuinen reissu suuntautui Vaasaan ja Kokkolaan, miehen mummon 90-vuotispäiville.

Tosikoinen lähti kävelemään heti alkuvuodesta, 9-kuisena. Alle kymmenkuisena mennä käpötti pitkin umpijäistä puistoa pikkuruisilla talvikengillään, kokoa 17. Ja kun maa suli, lähti lapsi juoksemaan ja sen jälkeenpä ei häntä ole enää mikään pysäyttänytkään. Hämmennyksekseni en tuosta vuodesta juuri muuta muistakaan, en edes kesälomailuja, taisi tosikoinen pitää minut niin liikkeessä. Paitsi että syksyllä piti palaamani töihin, mutta jäinkin kotiin lomautetuksi. Ja aloitin tanssitunnit, joista vuosien mittaan kehkeytyi hyvin aktiivinen ja mukaansa temmannut harrastus.

Lomautukseni päättyi helmikuussa tosikoisen ollessa vajaat kaksi ja esikoisen 4 ja puoli. Tytöt menivät jälleen perhepäivähoitoon, tutulle äidille, jonka lapsiin olivat omani tutustuneet jo puistossa ja kirkon kerhossa. Kesällä tehtiin autonhakureissu Saksaan ja elokuussa muutettiin ensimmäiseen Klaukkalan-asuntoomme, rivari-neliöön.

Lyö ihan tyhjää. Töissä olin, se on selviö. Kesälomakin oli, sekin on selviö. Mutta mitä vuoden varrella tapahtui? Ei mitään tietoa. Ei mitään rajapyykkejä lasten elämässä auttamassa muistamisessa. Esikoinen aloitti eskarin, sen verran voi laskea. Ja olisikohan meidän Sveitsin-lomareissu ajoittunut juuri tuohon kesään. Ja olisikohan tämä tontti ostettu tuolloin syksyllä. Luulen niin.

Keväällä vaihdoin duunissa osastoa, mikä tarkoitti runsain mitoin uuden opiskelua. Nautin haasteesta samalla kun välillä tunsin avanneeni varsinaisen Pandoran laatikon ja hukkuvani siihen. Kesällä aloitettiin tämän talon rakentaminen, uskoisin, päätellen siitä että syksyllä esikoinen aloitti koulun. Syksyllä myös myytiin se rivariasuntomme. Joulun aikaan sairastin todella rajun influenssan, jonka seuraukset ovat näkyneet elämässäni jälkeenpäin. 

Muutettiin helmikuun alusta väliaikaiseen vuokrakämppään, joka oli varsinainen pommi. Asunnon oma home-epäilyni sekä joulusta alkanut sairastelukierre aiheuttivat minulle rasitusastman, joka todettiin elokuussa. Edellissyksynä hyvin käyntiin lähtenyt lenkkeilyurani jäi siten syksyn mittaiseksi, sen koommin en ole siihen hommaan uudestaan päässyt kiinni. Esikoinen ressukka kärsi koulukyydeistä kevään ajan. Siitä taisi jäädä traumat meille kaikille, paitsi ehkä tosikoiselle. Elokuussa muutettiin tähän omaan taloon, josta alkuun oli valmiina vain makkari ja keittiö ja puol pesuhuonetta. Jouluun mennessä oli jo olkkarikin käytössä. Mutta se syksy… elämäni varmasti rankin.

Tuota viime vuottahan jo edellisessä entryssä purkitinkin. Vuosi alkoi toiveikkaissa merkeissä, jatkui minun ja tyttöjen lomareissulla mutsin luo Kanarialle, miehenkin ilmaantuessa sinne viikonlopuksi aivan yllättäen. Vuoteen mahtui melkoista heiluriliikettä, hyvää yritystä korjata rikki mennyttä, ja epätoivoa siitä kun ei se korjaantunutkaan. Vuosikymmen päättyikin siten eroon. Vuoden vaihtuessa oli jo eropaperit sisällä, joten teknisesti olen vielä naimisissa, asunkin vielä saman katon alla, mutta periaatteelisesti miehestä tuli vuosikymmenen viime metreillä ex-mies. Uusi vuosikymmen alkaa näin ihan uusissa merkeissä.

Viime vuonna tähän aikaan oli oma mieli toivoa täynnä ja kirjoittelin jotain tulevaisuuden rakentamisesta onnelliseksi perheenä ja miehen kanssa. Ihan niin ei käynyt. Elämä ei olekaan ihan niin yksioikoista. Meillä oli hyvä yritys, välillä asiat olivat ihan hyvinkin, mutta se ei riittänyt. Syksyn mittaan tultiin tilanteeseen, josta ei enää ollut muuta uloskäyntiä kuin ero. Aika alkaa rakentaa onnea erillämme, kun emme siihen yhdessä pystykään. Olemme vielä nuoria, meillä on vielä paljon elämää elettävänä.

Viime vuoteen mahtuu monta hyvää ja kaunista. Hiihtolomareissu Kanarialle oli ihana. Perheen yhteiset hetket ja retket kesälomalla virkistäviä ja hyviä. Kissanpentu sai loppukesästä hetkeksi koko perheen hassuksi, ja on tietenkin kaikkien silmäterä yhä. Tytöt loistivat upeina setänsä häissä elokussa. Nämä tulevat mieleen noin from the top of my head.

Etenkin syksyllä meni kuitenkin liian vaikeaksi ja mielessä ja tunteissa myllersi niin että oli vaikea kirjoittaakaan tänne mitään. Suuria asioita ei voinut ulos kirjoittaa, vähäpätöisemmistä ei jaksanut välittää. Niinpä olemme nyt tässä, purkamassa yhteistä kotia, kääntämässä yhteisen elämän kirjaa kiinni, aloittamassa uutta. Olemme sovussa, ero tuntuu oikealta ratkaisulta meille. Olo on pettynyt, haikea, mutta ehkä tässä vaiheessa kuitenkin eniten helpottunut, kun tulehtunut tilanne on päätöksessään.

Lapsilla on kaikki hyvin. Heillä on kaksi vanhempaa, jotka rakastavat heitä yli kaiken ja tekevät kaikkensa, että ero toisi heidän elämäänsä niin vähän muutosta kuin suinkin. Mutta tuleehan tuosta seuraavasta vuodesta iso muutosten vuosi meille kaikille. Ystävien tuella siitä selvitään!

Näin viime yönä harvinaislaatuisen aidontuntuista unta. Olin hetken jo ihan varma, että jostain todellakin kuului pienen vauvan itkua. Unessa ei oikeastaan ollut mitään muuta kuin tuo vauva, jonka näin potkivan ja huitovan ja parkuvan tutti suussa. Vauvan ympärillä ei ollut mitään, eikä se tuntunut makaavan missään erityisesti. Unta kesti vain hetken, heräsin siihen, tuumasin, että sehän oli vähän kuin vertauskuva alkavasta uudesta vuodesta, sitähän toisinaan verrataan vauvaan.

 

Vuoden vaihtumiseen on enää puoli vuorokautta aikaa, lienee sopiva hetki pikakelata tämän vanhan läpi. Aikamoinen vuosi on ollutkin, monellakin tapaa.

 

Tammikuu alkoi alavireisessä mielentilassa. Ja vaikka ajattelin sen siitä hellittävän, se jatkui. Ja jatkui… Koko vuosihan oli melkoista myllerrystä sisimmässäni. Vuoden ensimmäinen merkittävä tapahtuma oli, että tammikuussa viimein tehtiin kaupat meidän vanhasta asunnosta. Muuttopuuhat alkoivat saman tien – 60% omaisuudesta varastoitiin autotalliin ja loput ruodattiin tammi-helmikuun vaihteessa vuokra-asuntoon. Duunissa taisi olla ensimmäinen iso haasteesta selviytyminen tammikuussa.

 

Helmikuun alkajaisiksi oli muutto hirveässä räntäsateessa sinne vuokra-asuntoon. Kaksi kerrosta ja liian vähän tilaa jopa meidän karsitulle tavaramäärälle… Ai miten niin meillä muka paljon kamaa?! Vaikkei se edes ollut merkittävästi meidän edellistä asuntoa pienempi. Mutta jotenkin omituinen. Esikoisella alkoi samalla koulukyyditykset, taksih**vettiä loppukevät.

 

Maaliskuussa Susie muuttui Marilkaksi. Muutin kaikkialla netissä Susie-aliakseni Marilkaksi. Talvi näytti “viimein” vähän hampaitaan ja päästiin lasten kanssa Snowtubing-mäkeen. Luistelemassakin olisi käyty, muttei ollut tietenkään enää kukaan tekemässä jäitä. Vietin yhden päivän ammattiapahtumassa, missä ilalla soitti Indica. Otin toisen tatuointini, liljan nilkkaani. Tosikoisen 5-vuotissynttäreitä vietettiin kuun lopussa.

 

Huhtikuussa “kaupunkimatkailin” tyttöjen kanssa stadissa Finlandia-talolla konsertissa ja ystävien kanssa viikonloppureissulla Tallinnassa. Huhtikuun puolivälissä oli vuorossa ammattireissu maaseudulle ITpro-bootcampin merkeissä. Huhtikuun loppupuoliskolla alkoi elämäni siihen saakka pahin kriisiaika.

 

Toukokuun avasi tietenkin Vappu, jota vietin yhdessä muutaman ystäväni kanssa stadissa. Toukokuussa vietettiin yhden ystäväperheen vauvan ristiäisiä ja äitienpäivää. Loppukuusta vietettiin yksi päivä koko perheen voimin Lintsillä. Kriisinikin taittui kuun puolivälin tietämillä ja jonkin aikaa elämä oli taas seesteisempää. Toukuun viimeisenä päivänä esikoinen päätti ekan luokan ja ajelin viemään tytöt mökille mummin hoiviin pariksi viikoksi.

 

Kesäkuussa tuli minulle jälleen vuosi lisää ikää. Synttärijuhlinta sujui mukavasti firman bileissä, jotka juuri synttäreikseni sattuivat. Aloitin jälleen kodin pakkaamisen laatikoihin, jotka kuun lopussa tuotiin tänne meidän taloon. Tärkeimmät essentiaalit pakkasin laukkuihin, joita vietiin pari autokuormallista isoäitini kotiin Munkkivuoreen, missä asuttiin evakossa elokuun alkuun asti. Juhannusta vietin tyttöjen kanssa meidän landella, mies taisi senkin ajan olla raksalla…

 

Heinäkuu asuttiin siis Munkkivuoressa. Minä olin lomalla, mies ei. Kuljin tyttöjen kanssa pitkin Munkkiniemeä ja stadia muutenkin, Suomenlinnat, Seurasaaret ja Gallen-Kallelan museot sun muut koluten. Pisin reissu tehtiin vähän pitemmälle, kun käytiin mökillä, Vesannolla sukulaisten lehmätilalla ja Visulahdessa. Podin kovaa ikävää omaan kotiin, toisen nurkissa ilman sitä toistakin on vähän rasittava olla. Kuun lopussa loppui minunkin lomani.

 

Elokuun alkajaisiksi muutettiin taas, nyt vihdoin omaan taloomme. Hyvin hyvin keskeneräinen se oli, yksi huone, keittiö ja pesuhuone suunnilleen valmiina ja hermot etenkin sähkäriin palaneina. Ennen kuin elokuu oli päätöksessä, oli meillä käytössä pari makuuhuonetta lisää ja pesukonekin toiminnassa. Esikoinen aloitti tokan luokan koulussa, mutsi muutti Kanarialle ja minulla todettiin astma ja aloitettiin astmalääkitys, minkä seurauksena pääsin lenkille ekaa kertaa koko vuonna niin ettei keuhkoihin sattunut!

 

Syyskuussa vietettiin esikoisen 8-vuotissynttäreitä puistopiknikillä. Syyskuussa alkoi seuraava kriisivaihe, joka toppasi sen keväisenkin niin rajuudessa, syvyydessään kuin kestossaankin. Tuunasin Mazdaa, josta tuli “mun auto” loppusyksyn ajaksi.

 

Lokakuun aloitti seuraava ITpro-bootcamppi upeissa järvisuomimaisemissa. Töissä oli hirveä kiire jatkuvasti, paahdoin yhä ylipitkiä viikkoja. Omat fiilikset heilahtelivat laidasta laitaan, mutta tein loppukuusta myös varsin oleellisen valinnan elämäni suhteen.

 

Marraskuu oli viluinen ja harmaa, mutta kriisini kääntyi viimein parempaan suuntaan ja oloni alkoi helpottaa. Duunissa kiire jatkui ja haasteita oli vino pino. Käytiin katsastamassa Helsingin joulukadun avajaisia hirveässä tuivertavassa myrskyssä sekä tutkimassa Luonnotieteellistä museota.

 

Joulukuu toi tullessaan joulunvalmistelut. Saatiin joulukuussa olohuone ja pikku-wc kotona käyttöön, yhtäkkiä tilaa olikin taas hurjasti enemmän kuin ennen! Äkkiäpä sekin tila alkoi elämällä täyttyä… Monena iltana nautiskeltiin takkatulen loimusta. Töissä tahti kiihtyi joulua kohti ja kävin lopulta todella ylikierroksilla. Joulukuussa oli kolme kuorokonserttia, lasten joulujuhlia sekä tanssikoulun joulujuhla. Jouluksi rauhoituttiin kotosalle.

 

Oikeastaan koko vuotta värittää sekä oma kriiseilyni ja kipuiluni, talon vähittäinen eteneminen, muutto poikineen ja työkiireet. Arki on koko vuoden ja etenkin koko syksyn yhtä matalalentoa. Henkisesti hirvittävän vaikea vuosi, elämäni vaikein. Mutta se on nyt hellittänyt, maailma näyttää taas valoisalta, ja uskallankin toivoa ja odottaa tulevasta vuodesta paljon paljon parempaa kuin kulunut on ollut! Kaikkiaan luvassa paljon seesteisempää elämää, uskoisin.