Vaikka ensin ajattelin, ettei minun elämässäni ole varsin ollut kuin kaksi koiraa ja Jose, muistin sitten puput (miten hetkeksi saatoinkaan unohtaa ne!). Ja sitten muistin undulaatit. Ja sitten kissatkin. Ja totesin, että onhan minunkin elämässäni muutama eläin sentään ollut. Jotenkin lyhytaikaisia melkein kaikki, mikä mistäkin syystä. Toivon, että Meggie on elämässäni vihdoin pitkään!

Ensimmäiseksi elämääni tuli Della.Tai kai pitäisi sanoa, että minä tulin Dellan elämään, sillä tuo isoäitini viimeinen kettuterrieri oli noin vuoden ikäinen minun syntyessäni. Vietin lapsena, aina teini-ikään saakka, todella paljon aikaa isoäitini kanssa, ja näin ollen myös Dellan kanssa. Olin kaiket kesät landella, missä ensimmäisinä vuosina ei leikkikavereina paljon muita ollutkaan kuin Della. Laatikkonenäinen pörheä karkeakarvainen kettuterrieri oli pitkään minun mielestäni ainoa todellinen koira.

Della oli kettuterrieriksi erikoinen. Se ei metsästänyt ikinä tasan yhtään mitään. Se istui ja heilutti häntäänsä iloisena, kun kettu porhalsi jään poikki parinkymmenen metrin päästä. Se hyppäsi kerran riitelevän sorsaparven keskelle järveen hajottamaan tappelun. Se adoptoi ensimmäisen kanini pennukseen ja pesi ja hoivasi sitä. Ja minun kanssani se leikki ja touhusi. Me käytiin yhdessä “kioskilla” saamassa makupaloja, ja heitin sen kanssa keppiä ja mitä nyt kaikkea. En minä enää niin hyvin muista.

Ukkosta ja raketteja Della pelkäsi. Jos kesällä ukonilma pääsi yllättämään Dellan ollessa ulkona, se saattoi sännätä teilleen pitkin kyliä, mikä ei liene kovinkaan epätavallista. Erään kerran meidän pihaan ilmaantui toinen moinen, ilmeisesti edellispäivän ukkosta säikähtänyt koira. Se asettui meille taloksi, kunnes se (seuraavana päivänä) löysi takaisin omistajalleen, kun isoäitini kävi kaupalla kiinnittämässä ilmoituksen koirasta.

Della eli kuuden- tai seitsemäntoista vanhaksi, en muista ihan tarkalleen. Se kuoli muistaakseni kohtutulehdukseen tai vastaavaan. Siinä vaiheessa minulla alkoi jo olla niin oma elämä, että olin jonkin verran etääntynyt Dellasta.

Seuraava elämäni eläin oli Vanha Pupu. Tai siis ei se ollut tietenkään vanha meille tullessaan, mutta koska sen nimi oli yksinkertaisesti Pupu (jostain syystä minun antamani nimet Rebekka, Mrs. Hyde, ja mitä noita nyt oli, eivät koskaan oikein lentäneet, edes omassa mielessäni), sen kuoleman jälkeen siitä alettiin käyttää nimitystä Vanha Pupu. Tai viimeistään sitten kun meillä oli uudet. Ei voi muistaa.

Pupu oli iso valkoinen maatiaiskani, joka nuorena oli ihan hoikka, mutta ehkä vähän vääränlaisen ruokinnan ansiosta kasvatti ison “kuvun” eli leukapussin ja muutenkin kai vähän lihoi. Ja sen maha oli lopulta aina löysällä, kaiken banaanin ja salaatin seurauksena varmaan. Minä opin tuolloin pesemään vauvan kokoisen pupun pyllyn sujuvasti, joten ei kai ihme etten sen koommin kavahdellut vauvojen peppupesuja tai muutakaan.

Pupu tuli meille sinä kesänä kun täytin 10 vuotta, kai kesän lopulla. Seuraavana kesänä se vietti minun kanssani aikaa landella, ja rakensin sille oman pienen kopin, jonne se aitauksessaan pääsi halutessaan piiloon. Tosikoinen oli ehkä kolmen tai neljän nähdessään kuvan Pupusta kopissaan, ja kysyi: “Kuoliko se siihen kun koppi romahti sen päälle?” Myönnän, puusepän taitoni eivät ehkä olleet huikeat, mutta ei, koppi ei romahtanut Pupun päälle.

Pupu oli lauhkea ja kiltti. Ja iso. Minulla oli tapana pukea sille vaippa ja nukenvaatteet ja laittaa se nukenvaunuihini, joista se sitten ponkaisi ulos ja noin kolmella loikalla se ravisteli vaatteet päältään. Sisko oli tuolloin, Pupun tullessa meille, vain neljän, mutta Pupu antoi systerinkin kantaa/retuuttaa itseään; sisko näytti Pupun kanssa aivan Tenavien tytöltä jolla on luonnonkiharat hiukset ja aina kissa kainalossa.

Pupu kuoli vaille kolmevuotiaana laajalle levinneeseen tulehdukseen. Se ei suostunut syömään mitään minun ja äitini ollessa viikon Japanissa, sairastui korvatulehdukseen, johon se sai väärän lääkeannostuksen eläinlääkärin punnittua sen väärin, sai tasapainohäiriöitä ja pomppi kantapäänsä rikki ja se tulehtui. Hyvistä yrityksistä huolimatta tulehdusta ei saatu parannettua, vaan lopulta se oli lopetettava. Itkin Pupua vuosikaudet.

Neljä ja puoli vuotta Pupun kuoleman jälkeen systeri toi meille kotiin kaksi uutta pupua. Minä en vieläkään olisi ollut valmis ottamaan uutta lemmikkiä, mutta sisko käytännöllisesti katsoen salakuljetti ne meille kummitätini “kanifarmilta” (lue: otti ne kiinni ja jollain puppy-eye-pretty-please manouverilla jonka vain siskoni osasi sai mutsin suostumaan tuomaan ne himaan asti). Puput olivat Jeri ja Jami, a.k.a. Jercy ja Jamsi, kaksi poikaa jotka sitten parin kuukauden päästä meille tulostaan alkoivat tapella keskenään ja ne erotettiin toinen minun huoneeseen/keittiöön, toinen siskon huoneeseen.

Jami oli siskoni kani, valkoinen herkkä pieni eläin, jolla oli jokin silmävika. Jamsi oli lempeä, eikä ollenkaan niin riitaisa kuin Jeri. Kerran, siskoni ja äitini ollessa poissa ja minun jo ollessa naimisissa, minä kävin hoitamassa pupua ja pelkäsin sen kuolevan käsiini, sillä sillä oli nuha. Taisinpa käyttää sen Mevetissäkin. Jamsi selvisi siitä silloin, ja eli vielä jonkin tovin, en muista kuinka kauan.

Jeri oli siis minun riiviöni. Vilkas kuin elohopea, reviiritietoinen ja ärhäkkä. Eikä sietänyt siskoani lähellekään, Jamsin hajun vuoksi. Systeri aina koulun jälkeen minun kumpparit jalassaan koitti hosua Jerin minun huoneeseeni keittiöstä, että pääsi välipalalle. Ei ollut yksi kerta, kun sisko soitti olohuoneesta mutsille: “Tule pelastamaan mut, Jeri pääsi keittiöstä.” Kanin purema ei tunnu kivalta, tiedän, sillä kerran Jeri sai sylissäni sätkyn siskon tultua liian lähelle ja nappasi hampaillaan kiinni poskestani. Kerran se puri kumppariini reiän.

Jercy oli minulla kaksi ja puoli vuotta, kunnes hääni lähestyivät. Ex-mieheni ei halunnut kania meille, enkä minä osannut pitää puoliani. Kanin piti lähteä. Leikkautin sen, ja palautin maalle, samalle kanifarmille, jolta se oli tullutkin. Se eli siellä vielä pari ihan onnellista vuotta, kunnes kuoli ikävään sen suuren rakkauden jouduttua ilmeisesti ketun suuhun sen lähdettyä kissan perään. Talk about a kolmiodraama…

Entä minä? Surin, surin ja surin suremasta päästyäni! Tunsin pettäneeni parhaan ystäväni. Enkä meinannut millään päästä siitä yli. Niis.

Ne undulaatit? Ne kai olivat enemmän siskoni kuin minun, ja ihan rehellisesti en edes muista missä välissä ne meillä oli. Luultavasti joskus ennen Jeriä ja Jamia, itse asiassa. Minä en erityisemmin piitannut niistä, vaikka kait siivosin häkkiä ja välillä lennätinkin niitä. Muistan hämärästi, että yhden nimi oli Sani, toisen Villeriina (taisi tulla sen jälkeen kun Sani kuoli?) ja olisiko se uros sitten ollut Santtu? Miten voi muistaa näin hatarasti?!

Joskus siinä about Jerin pois antamisen yhteydessä vannoin, etten ikinä ottaisi mitään lemmikkiä enää. Enkä sellaista kaivannutkaan, mutta sitten tulivat tyttäret, jotka alkoivat kinuta eläintä jo ihan pieninä. Esikoinen taisi olla kahden kun pyyteli ekan kerran lemmikkiä. Ja silloin jo riittävän nokkela kysyäkseen, että josko saisi kanin. Olin, juu, kyllä kertonut hänelle jo pupuistani, ja kyllähän nyt tyhmempikin tajusi kotiamme katsoessaan, että siellä asui ainakin yksi pupufani!

Esikoinen oli hilkun vaille yhdeksän, tosikoinen kuuden, meillä aviokriisi väliaikaisessa stabiilissa tilassa, kun minä hetken mielenhäiriössä lämpenin ajatukselle kissasta. Ettäs pitikin katsella duunikaverin suloistakin suloisempia kuvia norjan metsäkissan pennustaan! Ja kuten kaikki elämässäni, kun tapahtui, tapahtui nopeasti. Ajatuksesta kissaan meni ehkä päivä. Ja niin meille tuli suloinen ihana mustavalkoinen Lumo.

Lumo oli vain puolivuotias ja risat, kun meille tuli ero. Minä löysin nopeasti reboundin (joka kesti juuri niin pitkään kuin reboundit yleensäkin…), joka oli (tai ainakin niin väitti) kissoille allerginen. Joten Lumo meni exälleni, joka otti sille kaveriksi tiikeriraitaisen Diegon Lumon ollessa noin vuoden. Puoli vuotta exäni jaksoi kissoja, mutta sitten hänellä paloi hihat. Ne kun herättivät niin aikaisin, ja kotikin oli ihan kissojen ehdoilla ja niin eespäin. Joten minä otin kissat, sillä siinä vaiheessa rebound oli ohi ja olin sinkku.

Olin juuri asettunut tyytyväiseksi kissasinkuksi, kun elämääni astui elämäni mies, nykyinen mieheni. Joka myös on kissa-allerginen, oikeasti ja pahasti. Puolisen vuotta siinä kitkutin kissojen ja miehen loukussa, kotini jatkuvassa hävityksen kauhistuksessa kissojen ollessa aivan liikaa yksin. Lopulta tein sen kipeän ratkaisun, että annoin kissat pois. Jollekin, joka oli niiden kanssa kotona toisin kuin minä. Eräs nuori pari otti kissat, ja toivon, että ne saivat hyvän uuden elämän heidän luonaan. Siksi meinaan ne unohtaa. Niistä luopuminen teki minullekin todella kipeää. Tekee yhä jos niitä ajattelen. Se oli silti ainoa oikea ratkaisu.

Tytöt ikävöivät kissoja vieläkin – tai en tiedä kuinka terapeuttiseksi Meggie on osoittautunut tässä asiassa. Meggie-murunen, meidän pieni espanjatar ❤ joka toivottavasti on elämässämme seuraavat noin viisitoista vuotta tai jotain. Kiltti ja lempeä, reviiritietoinen ja riehakas, suloinen pienoinen doglet, josta voi lukea lisää sen omasta blogista (Meggien maailma). Välillä voisin vaikka vannoa, että Meggie ymmärtää selkokielistä puhetta, välillä se on itsepäinen kuin muuli.

Bonus track: se Jose. En löytänyt Josesta kuvaa, vaikka kävin läpi kaikki albumini. Jose oli leikkihauvani, sellainen lyhytkarvainen mäyris, joka yhteen aikaan kulki aina mukanani. Jose kävi Dellan kanssa eläinlääkärissäkin, missä eläinlääkäri Ilves teki Joselle täyden terveystarkastuksen myös.