Paljon kaikkea, mitä kirjoitin, mutten voikaan. Paljon kaikkea, mistä en edes saa kunnolla kiinni. Paljon kaikkea, mikä nousee pintaan, kun luen erään ystäväni blogia, missä hän kirjoittaa niin kovin tutuntuntuisista tunteista. Paljon kaikkea keskeneräistä, odottamassa, että aika kuluu ja asiat saavat muotonsa. Paljon kaikkea, mitä ihmetellä. Paljon kaikkea vaan. Keskeneräistä.

On se hassua, tai oikeastaan ei niinkään hassua vaan pikemminkin aika surullista, että sellainen asia kuin koulukyyti voi olla niin monen tunteen lähde. On hienoa, että taksi hakee kotitalolta ja vie koulun pihalle ja toisin päin. Mutta jotta tuohon tilanteeseen päästiin ja yhä päästään, käytiin ja yhä käydään läpi monenmoisia tuntemuksia.

 

Ihan ensimmäinen juttu oli se päätös, jonka alun perin asiasta sain. Ekaluokkalainenko muka vasta uudelle alueelle muutettuaan kävelisi aamun pimeässä puolisentoista kilometriä vilkkaan maantien varteen ja osaisi hypätä siellä oikeaan dösään ja jäädä oikealla pysäkillä pois koulun päässä? Tai sama toisinpäin. Koululta löytäisi pysäkin kyllä, mutta veikkaanpa että löytäisin lapseni Helsingistä asti, jos pitäisi kotiin dösällä tulla! Nimittäin tämäpä meille annettiin koulukuljetukseksi ihan ensiksi. Ja yhä kello yhden iltapäiviksi.

 

No way! Yllättäen sitten pienellä valituksella alkoi taksikyytejäkin järjestyä, siis kaikille paitsi kello yhden iltapäiville. Niille järkkäsimme tilauskuljetuksen itse, dösälipun hinta saadaan siitä hyvästä niiltä päiviltä takaisin. Avustus se on sekin 😉 Hienoa, koulukyydit järjestyksessä. Tai niinhän minä luulin!

 

Ensimmäinen kyytiaamu koitti, muttei mitään tietoa aikatauluista. Ei minulla, mutta kuten viikko sitten kirjoitin, ei myöskään taksifirmalla. Tieto oli lakannut kulkemasta jossakin kohti. Päivän aikana nekin selvisivät ja mentiin eteenpäin viikko. Tänä aamuna soitin jälleen taksifirmaan, koska meillä ei ollut tämän viikon aikatauluja – tytär oli unohtanut reissarinsa kouluun perjantaina ja luulin, että aikataulut olivat sen välissä. Mutta totuus olikin karumpi. Koska koululta ei ollut ilmoitettu päättymispäivää, olivat taksifirmassa luulleet, että kyseessä oli vain viikon keikka. No just! Löytyi sieltä silti lapselle kyyti kouluun lyhyelläkin varoitusajalla, mutta näin kuinka kuljettaja selasi papereitaan ennen kuin otti tyttäreni kyytiin.

 

Paperilla kaikki siis on oikein jees. Mutta on kyllä kova koulu oppia odottamaan sitä taksia! Se kun ei odota lasta, joten ajoissa on oltava, vaikka taksit melkein aina myöhässä. Ja sitten se lapsen pelko siitä, että myöhästyy taksista. Kohtuuttoman tuntuista! Perjantaina kävi nimittäin niin, että tytär tiesi, että taksiin on aika kiire, ja kun tuli koulusta ulos, näkin yhden taksin menevän. Luuli myöhästyneensä taksistaan ja paniikissa soitti minulle, että myöhästyi. Mutta minulla oli kännykkä ylhäällä, itse olin alhaalla, enkä kuullut sen soivan! Kuuntelin sitten, tyttären jo kotiuduttua (sillä hälytys oli väärä, oma taksi tuli vähän myöhemmin), lapseni puhelinvastaajaan jättämät itkunsekaiset viestit: "…äiti, sun täytyyyy vastataaa…!!" Ihan kamalaa, melkein aloin itkeä jo ihan sitä hätää itsekin. Tuollaisestahan jää traumoja!

 

Kuten siitäkin, että vanhemmat ottavat yhteen kunnolla. Eilen illalla tyttöjen iltahärdelli laukaisi tilanteen, joka räjähti käsille ja niinpä meillä tapeltiin hetken aikaa ihan kunnolla, mykkisteltiin pari tuntia (meillähän ei osata mykkistellä kovin kauan, kun ei kumpikaan osaa pitää asioita sisällään kovin kauan, mikä on tietenkin vain hyvä), yritettiin keskustella huutamatta ja sitten vähän rauhallisemminkin pari tuntia. On tiettyjä asioita, joissa olemme mieheni kanssa kovin eri linjoilla. Ja on monia asioita, jotka jäävät puhumatta ja puimatta normaalisti, koska elämä rakentamisen kanssa on mitä on. Joten oli ehkä odotettavissakin vaihteeksi yksi myrsky. Ehkäpä se taas vähän raikasti ilmaa? Toivon niin.

 

Tänään sitten sen sijaan vielä sydän syrjällään jännitin, miten tytär selviytyy siitä erikseen järkätystä tilauskyydistä. SeKIN kun oli myöhässä… Mutta hyvin selvisi ja keksi vielä uuden paremman reitin kotiin, kun mitä viikonloppuna katsastettiin. Reipas ja kekseliäs tyttö. Selviytyjä. Molemmathan nuo ovat. En osaa kuvitella kummankaan jäävän sormi suussa seisomaan, kun jotain tapahtuu. Ovat nokkelia ja reippaita kumpikin. Lienen tehnyt siis jotain oikein.

Lounas on syöty koko nelihenkisen perheen voimin yhdessä, kuten viikonloppuisin edes pyrimme tekemään. Ja keittiö hohtaa jo puhtauttaan. Hämmästyttävää! Minusta on löytynyt täällä tiskikoneettomassa kodissa se sisäinen tiskikoneeni, tai kotitalousihme, tai mikskä sitä nyt ikinä kutsuisi. Niin tai näin, keittiömme ei ole koskaan ollut näin siisti kuin se on viimeisen viikon ajan ollut, tiskikoneettomuudesta huolimatta. Tai ehkäpä juuri sen vuoksi.

 

Sillä on sitä joskus eletty ennenkin tiskikoneetta. Joskus nuorena vielä mutsin hoivissa siskon kanssa. Ja ensimmäiset kuusi vuotta miehenkin kanssa. Ei enää siis kovinkaan tuoreessa muistissa, mutta mitä ilmeisimmin jonnekin tuonne syvälle selkäytimeen on syöpynyt mielikuva siitä, mitä siitä seuraa, että antaa tiskien kertyä. Ja kertyä. Viikon tiskien tiskaaminen on ihan toinen juttu kuin tehdä se päivittäin.

 

Olen ottanut näin heti alkuun tavakseni siivota keittiötä joka kerta kun teen siellä jotain. Sillä välin kun ruoka valmistuu, tiskailen päivällä kertyneet astiat pois. Ruuan jälkeen, jos suinkin se kymmenisen minuuttia liikenee, tiskaan astiat pois samantien. Tiskaaminen osana ruuanlaiton rutiinia. Kuulostaa hyvältä ja kun se oikeasti vie vain sen kymmenisen minuuttia kerrallaan, kyllä kai minä nyt siihen pystyn – tähän asti ainakin olen pystynyt 🙂

 

Saa nähdä kuinka kauan tätä spurria kestää 😀 Millon meillä alkaa taas tiskit kasaantua ja koneettomuus ahdistaa. Toivottavasti ei näiden kuukausien aikana ollenkaan! Kummasti tiskausmotivaatiota antaa se, että tiedän, että jollen tiskaa astioita heti, ne odottavat minua huomenna. Ja ylihuomenna ja … Sillä tiedostan kovin selvästi, että kukaan muu täällä EI sitä hommaa tule tekemään tänä aikana. Mies on raksalla kun minä olen kotona ja kun en ole, hän on lasten kanssa. Ja kun ei ole kumpaakaan, ei vaan jaksa.

 

Ja oikeastaan, olen löytnyt itsestäni myös ymmärtäjän. Joten olen ottanut tiskiharjan kauniiseen käteen ja tiskannut.

 

Välillä tuntuu, etten enää tunne itseäni ollenkaan. Olen monia asioita ja tiedostan monta puolta itsestäni, mutta silti jaksan hämmästyttää itseäni jatkuvasti niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkäpä se vain on kaikki tätä ikäkriisiäni. Haen uutta olemisen muotoa. Olen tyytyväinen elämääni enkä kuitenkaan ole. Kaikki on hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Välillä kai täytyy elää läpi murrosten. Luoda nahkansa. For the benefit of all, finally. Elämä on mielenkiintoista.

 

Mitenkäs minä oikein pääsin tiskaamisesta tällaisiin mietteisiin? Ainiin, sitenkäs, että olen myös huomannut, että tiskatessani konemaisesti (heh, uninteded pun 😀 ), aivoni työskentelevät milloin minkäkin asioiden parissa. Tiskaamisesta on yllätteän tullut uusi mietintämyssyni. Suihkuhan on yksi niistä. Ja automatkat toinen. Ja nyt tiskaaminen siis kolmas. Tätä menoa tiskaan astioita ihan omaksi ilokseni vielä uudessa talossammekin kun taas olisi se tiskarikin 😀

 

Oh nou, wut i’z sayinz? LOL

Vai onkohan tuo nyt jo vähän yliampumista? Tai asian ilmaisemista liian negatiivissävyisesti? Olisikohan parempi sanoa intohimona liikkuminen? Jaa, en tiedä. Pakkomielteeltä se toisinaan melkein vaikuttaa, vaikka kaiken takana on vain sen hyvän olon tavoittelu, joka tulee siitä, että on liikkunut tarpeeksi.

 

Viime syksynä kirjoittelin, miten oikein hingun lenkille. Niin teen, vieläkin, mutta koska en ole päässyt lenkille – milloin keuhkotautien ja milloin kipeän varpaan vuoksi – aikapäiviin, yritän epätoivoisesti liikkua täällä kaikin muin tavoin. Edellisestä lenkistä on aikaa, apua, en muista, mutta siitähän seurasi silloin se bronkiitti, joka meni niukin naukin ohi lääkekuurilla ja sitten heti jo alkoi seuraava flunssa, jonka jälkimainingeissa keuhkojani taas kuulostelen, mutta toisaalta tuo kipeä varvas estäisi nyt juoksemisen vaikka keuhkot kestäsivät, vaikken siitäkään voi olla varma… vaikeeta 😉

 

Kaikin muin tavoin, as in tanssitunneilla käyn tietty! Kaksi kertaa viikossa, joskin ensi keskiviikko on miehen menon vuoksi vaakalaudalla, joten nyt on päällä hurja lastenhoitajahaku, että pääsisin tunnilleni. Stepperi olisi aika hyvä muu tapa, mutta sepä on autotallissa paketissa, joten sitä ei viitsi sieltä kaivaa. Mutta onhan meillä nyt portaat! Niitäpä ravailen päivittäin, ihan tarkoituksella, huomaan. Että se siitä optimoinnista. Tai no, optimointi on saanut uuden päämäärän: sen sijaan, että sijoittelisin tavaroita tai optimoisin toimintojani niin, että tarvisi mahdollisimman harvoin kulkea ylös-alas, optimoinkin toimiani siten, että voin juosta niitä mahdollisimman usein.

 

Esimerkiksi. Työskentelen päivät tässä koneellani yläkerrassa. Keittiö on alakerrassa. Nälkä, mikä ihana tekosyy (mennä alas ja palata taas ylös syötävän kanssa 😀 ). Ei vais, haen keittiöstä ensisijaisesti kahta asiaa: kahvia ja vettä. Kahvia monta kuppia päivässä, jokainen kuppi erikseen keittiöstä. Ja aina lasi vettä koneen tässä pöydällä ja kun se tyhjenee, en suinkaan täytä sitä täällä yläkerrassa kylppärin hanasta vaan kipitän aina hakemaan veteni jääkaapista, koska se on muka kylmempää. Totuus on, että siihen mennessä kun sen viimeisiä tippoja juon, se on niin lämmintä että on ihan sama, mistä sen veden lasiin otin. Haluan vain ravata portaita.

 

Siispä arkeni on ihan tahallisesti portaissa ravaamista aina kun voin. Ja eestaas steppaamista parilla askelmalla steppi-lauta-tyyliin. Ja plié-askel ylöspäin, seuraavalle relevé ja passé, ja takaisin alas ja sama toisella jalalla aloittaen. Kuperkeikkoja, päälläseisonta- ja käsilläseisontaharjoituksia olohuoneessa lasten kanssa. Postin hakua ja roskien vientiä, hurjaa liikuntaa 😉 Istun nykyisin niin paljon vain tämän koneeni ääressä, sen sijaan että heiluisin luokan edessä ja kävelisin kaiken päivää, että tuntuu, että kaikesta pienestäkin se on se arkiliikunta revittävä.

 

Kun ei sinne lenkillekään vieläkään pääse 😦 Haluaisin niin myös sinne juoksemaan. Voi miten kadena katselen aina niitä juoksijoita, joita autollani päivittäin tuossa maantiellä ohitan.

 

Miten outoa tämä minulle on! Ei puhettakaan tällaisesta vielä pari vuotta sitten, tokkopa vuosi sitten edes! Minä the mukavuudenhaluinen sohvalla nököttäjä. En enää. Kroppa huutaa liikuntaa. Endorfiineja liikkumisesta. Se on parempaa kuin suklaan syöminen – tai minkään muunkaan syöminen. Huomaan iltanapostelunkin tarpeen taas lisääntyneen, kun ei pääse juoksemaan. Ärsyttävää.

 

No, kaipa tästä vielä taas päästään juoksemaankin. Sillä välin kai ravaan vain niitä portaita (ja syön välillä vähän tummaa suklaata). Parempi kai sekin kuin ei mitään 😉

Työssäni on tällä haavaa menossa vaihe, joka mahdollistaa melko paljon etätyöskentelypäiviä. Mikä sopii tähän elämäntilanteeseeni kuin nappi silmään, sillä ekaluokkalaisellammehan ei ole iltapäiväkerhoa, joten näin saamme minimoitua yksinäiset iltapäivät. Niitäkin on tietenkin, kyllähän minuakin viedään, mutta ei niin paljon kuin jos tytär olisi aloittanut koulun vaikkapa vuotta aiemmin.

 

Minulla on ollut etätyöskentelymahdollisuus nyt kolmisen vuotta. Ennen en juurikaan osannut sitä käyttää. Ensinnäkin olin sen verran paljon menossa, että kun oli nk. toimistopäivä, oli vähän pakkokin mennä toimistolle viemään ja hakemaan papereita, materiaaleja jne. Lisäksi oli mukavaa nähdä työkavereita silloin harvoin kun ei ollut koko päivää asiakkaassa kiinni. Niitä työkavereita, jotka eivät juuri silloin olleet itse asiakkaassa kiinni.

 

Viime syksystä asti olen kuitenkin aktiivisesti hyödyntänyt tätä mahdollisuutta ja menen toimistolle oikeastaan vain niinä päivinä kun on oikeasti tarvis. Ja vähän joskus muulloin, kun kaipaa ihmisten ilmoille 😀 Vaikeinta nimittäin oli täällä kotona tottua hiljaisuuteen. Siihen, ettei ollut ketään kenen kanssa pitää pikku breikkiä työstä ja puhua asiaa ja vähän asian vierttäkin tuokio. Toisaalta, nyttemmin olen oppinut arvostamaan sitä kaikkein eniten. Sitä työrauhaa, joka tulee siitä, että istua nököttää yksikseen puurtamassa. Siinä saa paljon aikaan!

 

Sitä työrauhaa, jota kestää aamupäivän ajan… Iltapäivällä saapuu kotiin se koululaiseni, joka joko puhuu minulle taukoamatta tai sitten istuu nenä kiinni jossakin ruudussa – enkä nyt puhu ikkunoista. Joskus tyttärellä on kaveri tai joskus hän on kaverin luona. Silloin ei kuulu pulputusta eikä silloin tarvitse vahtia koneellaistumisaikoja. Jotka venyvät välillä huolestuttavan pitkiksi, kun en minä työhön keskittymiseltäni aina edes tajua ajankulua. Yksin leikkiminen ei ole koskaan ollut tyttären vahva puoli. Kaipaa aina kaveria.

 

Vielä jokin aika sitten työpäiväni ihan tavan takaa keskeytyivät, kun piti hakea tytär koulusta. Matkaa oli 2km ja syksyllä vielä kävely maittoi, mutta ymmärtäähän sen, ettei se tuolla märässä ja kylmässä mitään herkkua ole. Joten kun äiti oli kotona, pyydettiin äiti aina hakemaan. Nyt ei ole sitä keskeytystä, kun taksi vie ja taksi tuo. Tosikoisen kuitenkin haen yleensä hoidosta, jotta miehen ei tarvitse sitä varten ajaa pahimmassa ruuhkassa hirveällä kiireellä lasta hakemaan.

 

Sehän on yksi näitä etätyön loistopuolia. Ei tarvitse istua ruuhkassa kumpaankaan suuntaan. Sitä paitsi nykyisillä polttoaineiden hinnoilla on vain hyvä, että nekin eurot säästyvät. Puhumattakaan siitä miten paljon vähemmän saastutan, kun en päivittäin ajele stadiin ja takaisin. Sen sijaan huonoihin puoliin kotityöskentelyn osalta kuuluu se, että armaan puolisoni on vaikea ymmärtää, että teen täällä ihan oikeasti töitä enkä istu himassa sitä varten, että hoitelisin kotia ja juoksevia asioita. Ihan tavan takaa pyytelee: "voisitko hoitaa sitä tai tätä, kun täällä kotona päivät olet?" No EN! Teen töitä!!

 

Lounas on tässä kotityöskentelyssä myös yksi kaksipiippuinen juttu. Toisaalta on kiva saada juuri sitä ruokaa mitä haluaa, toisaalta on rasittavaa joutua valmistamaan ruokansa päivittäin itse. Joutuu käymään kaupassa paljon useammin ja kuluu siihen aikaakin aina, siihen valmistamiseen. Siksi useimmiten syönkin tässä koneeni ääressä, kun ateria viimein on valmis. Ennen keittiön pöydän ääressä se oli kätevää. Nyt istun makuuhuoneessani pienehkön työpöydän ääressä ja eilen sitten kävi sellainen mäihä, että kippasin lounaani syliini… No, en sentään koneelleni 😉

 

Tässä on siis puolensa ja puolensa. Hyvät puolet kuitenkin voittavat huonot niin ylivoimaisesti, että vaikka kuinka huokailen ja uhkailen tyttärelle jokatoinen päivä, että jollen saa täällä kunnon työrauhaa, menen vastedes taas toimistolle, en sitä uhkausta toteuta. En vain jaksa raahautua sinne asti, kun ei kerran ole pakko! Melkoisen hyvin olen oppinut sulkemaan korvani ulkopuolisilta häiriöiltä täällä kotona. Niinhän toisaalta joudun tekemään osittain myös toimistolla – siellä meillä on avokonttori.

 

Mies tuossa eilen illalla ilmoitti, että hänkin aikoo anoa etätyömahdollisuutta (heillä se on vähän byrokraattisempi kuvio kuin meillä). Joten mistäs sitä tietää, jonain päivänä saatetaan nököttää yhdessä samassa huoneessa, kumpikin oman pöytänsä ja koneensa ääressä töitä tekemässä 😀 Ja sitten meilaillaan toisillemme kun on asiaa 😀 On tämä omalla tavallaan aika luxusta. En tästä hevin luopuisi. Nähtävästi mieskin on jo päätellyt, että tämän täytyy olla mukavaa 😉