…ja juu, otsikon kirjoittaminen Isoilla Sanoilla tuotti outoa mielihyvää 😀

 

Päivä alkoi ihan jees. Jonkinasteinen potutus väreili ilmassa jo valmiiksi, mutta maanantai oli pukeutunut Aurinkoinen Päivä -valeasuun ja melkein onnistui hämäämään. Puoleen päivään mennessä aurinko oli painunut tuonne pilvipeitteen taakse ja kaikenlaista alkoi sattua ja tapahtua, kääntäen potutuskäyräni jyrkkään nousuun. Kaikkea pientä, mikä meni pieleen ja otti päähän ja sitten vähän "isompaakin". Ja jos ei muuta niin riittävän monta pientä tai isompaa juttua silleen peräkanaa. Ja kun yksi juttu saa pahalle tuulelle, kaikki tuntuu olevan nurinperin. Ja päätä oli salakavalasti alkanut särkeä.

 

Ihan ensin alkoi Wordini tahmata jälleen. Silleen, että kirjoitin sanan, sitten odotin n. 5 sekuntia että se ilmestyi ruudulleni. Eikä auttanut ohjelman buuttaaminen. Sinnittelin kuitenkin sen yhden dokkarin loppuun, kun ei siinä niin paljon ollut, join paljon kahvia samalla ja yritin kestää. Toinen dokkari kesti vain järjettömän kauan aueta, mutta teksti sentään ilmestyi silleen ihan reaaliajassa, silleen ihan normaalisti. Mutta koska kyseistä dokua varten tarvitsin kuvia softasta, joka minulla on virtual pc:llä, käynnistin sen seuraavaksi. Sekin vielä ihan jees ja homma näytti kääntyvän sittenkin kohtalaiseksi, mutta sitten päätti SnagIt alkaa kenkkuilla. Kunnon conspiracy. En saanut screenshotteja leikepöydä kautta, ei auttanut ohjelman buuttaaminenkaan. Grrh.

 

Joten ei siinä sitten muuta kuin kone buuttaamaan. Nämä windows-koneet… Blaah. Siihen mennessä oli jo aikalailla nälkäkin, sekä minulla että hiihtolomaa viettävällä esikoisellakin, joten totesin, että nähtävästi onkin aika sitten lähteä syömään. Ja ostamaan tyttärelle uutta talvirotsia. Se oli meinaan agendassa tälle päivälle muutenkin. Lähdettiin Myyrmanniin. PIdän enemmän Jumbosta – ja tämän reissun jälkeen vielä enemmän 😀 – mutta esikoinen halusi pizzaa ja Jumbon ravintolamaailma on rempassa, joten ajattelin, että saadaan pizzat helpommin Myrtsistä ja vähän vaihtelua elämään muutenkin.

 

Mutmut! Eihän siellä ollut muita pizzamestoja enää kuin Rax, joka ei kelpaa meille kummallekaan (minusta sen pizzat maistuu pahalta ja esikoiselle siellä vaan ei ollut mieleistä muutenkaan, kun haluaisi vain kinkulla sen pizzansa). Ja sitten oli kahviloita ja oli intialaista ja kaikkea muuta, mikä minulle olisi kyllä käynyt, muttei tyttärelle. Päädyttiin lopulta Heseen ja siihen mennessä ketutti jo niin, että otin sitten ihan täysin extrana sipulirenkaat lounaan jatkoksi. Ja poltin niiden kanssa kieleni. Ja se nosti käyrää jälleen, joten jälkkäriksi syötiin Arnold’silta donitsit, tai no, minä söin suklaamuffinssin. Joka oli taivaallisen hyvää.

 

Mutta mitäpä tuosta syömisestä sitten tietenkään muutakaan seurasi kuin ähky olo ja morkkis. Ja kun lähdettiin etsimään tyttären rotsia, eikä cittarista löytynyt ja kassalla parin hammastahnan kanssa odotellessa kassatyttö pyytelee anteeksi, että menee pieni hetki, kun setvii pullopostin tuomat kolikot, mumisen minä hampaitani kiristellen, ettei mitään hetkiä kun on jo lounastauko venynyt moninkertaiseksi muutenkin (minkä luullakseni kuuli vain kassapöytään nojaillut tyttäreni, ei kassatyttö), totesi armas lapsenikin jo, että äidillä on tänään vähän huono päivä. Jep jep. Mutta se vähän sulatti nousujohteista kiukkuani.

 

Takki löytyi Anttilasta ja päästiin kotimatkalle. Haettiin tosikoinen hoidosta, vaikka saatiinkin kuulla, että tultiin ihan liian aikaisin hakemaan. Uusi (pieni) eläintarhalegopaketti kompensoi harmistusta ja nyt tytöt leikkivät uusilla ja vanhoilla legoilla. Mikä antaa minulle rauhan jatkaa työpäivääni toivottavasti hamaan iltaan ja tanssitunnille lähtöön asti (jaa no, kaipa noille on annettava joku nakki jossain välissä), kun kerran tuli tuota safkistakin vähän venytettyä.

 

…ja juu, Isojen Sanojen satunnainen käyttäminen tekstissä yhä vaan tuotti outoa mielihyvää 😀

Virallisesti kai ei papereissa tarvitse taloilla tai tiloilla olla nimeä. Ei meidän talolla ainakaan ole mitään osoitetta kummempaa. Enkä ole kyllä aiemmin edes ajatellut, siis ennen omaa raksaproggista, että taloilla ylipäätänsä nyt tarvisi olla nimiä sen ihmeemmin. Onhan niillä osoitteet. Mutta olenkin aina asunut kerrostaloissa, paitsi viimeiset 2,5 vuotta, mutta senkin rivareissa (kääks, kyllä, kahdessa eri rivarissa tuon ajan sisään ja vaille kolmen vuoden sisään tulee kolmas muutto. Double-kääks.)

 

Jossain vaiheessa loppukesästä, kun talonrakennus alkoi ensimmäisen kerran rassata oikein urakalla, annoin jo mielessäni talolle nimeksi Villa Angst. Mutta olisihan se aivan liian paha nimi! Joten hylkäsin sen hyvin pian ja toisaalta, se pahin angstikin hellitti hieman. Jäljelle jäi se, mikä rassaa varmasti loppuun asti. Se, että meillä miehen kanssa on niin eri odotukset minun roolini suhteen. Se, että minulle työ-perhe-kotityöt-harrastukset täyttävät jo elämäni minuutit niin, että kun mies vielä on kaiken vapaan raksalla, ei se kerrassaan mahdu enää minun elämääni!

 

Niin, viime aikoina, ehkä tämän tähän, eh, "uuteen" kotiin muuton seurauksena on raksapaine kasvanut taas, sekä miehellä että tällä toisella osallisella tässä. Mutta talon nimeksi en nyt ehkä edelleenkään olisi valmis antamaan Villa Angstia. Tai muutakaan sen suuntaista. Siitä tulee hieno talo ja kaunis koti. Nostan miehelle hattua, sillä itselleni tämä homma kaikessa laajuudessaan näyttäytyy lähinnä epätoivoisen loputtomana projektina. Sitä kärsimättömyyttä ja lyhytjännitteisyyttä niin. Ei niinkään, että kaiken pitäisi olla valmiina heti, vaan se, että tekemistä on niin paljon, että se lamaannuttaa minut täysin. Onneksi ei miestäni.

 

Tänään luin lapsille iltasaduksi Marikki, katso lunta sataa. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi lukenut Marikkeja, Marikki ja Kesäkummun Tuikkua kerran aloitettiin, mutten enää muista, miksi se jäi kesken. Sitä ennen ehkäpä silloin kun olin itse vielä lapsi. Tai joku varkkis. Luin sen pitkän Marikin. Kumminkin siis, Marikin perhehän on ihan kuin meidän! Tummatukkainen kohtalaisen tunnollinen isosisko ja vaaleatukkainen vähän yllytyshullu pikkusisko, jotka riitelevät ja rakastavat. Isä, joka hulluttelee lasten kanssa (lumessa) ja äiti, joka kotitöiden ohessa katsoo lumessa peuhaajia päätään puistellen. No okei, aika yksinkertaistettua, mut, you know. Tutun oloista.

 

Ehdotinkin lapsille, että annettaisiin meidän talolle nimeksi Kesäkumpu, kun sehän on vallan kiva nimi ja perhekin kuin Kesäkummusta. Mutta eipä kelvannut neideille. Jotain eläintennimeä pitäisi kuulemma siinä olla. Eihän sitä kaukaa tarvitse etsiä sopivaa sellaistakaan. Onhan meillä talossa myös yksi Eemeli, eikun ainiin, Emilia, noh, sellainen enkeliltä näyttävä kurittomuuksiin taipuvainen pellavapää kuitenkin, joten ehdotin sitten Kissankulmaa. Ja tuo eemeli tosikoinen sitten isosiskon koirakuumeen (yhäkin, kun ovat kuulemma kuitenkin ihanampia kuin kissat) muistaen ehdotteli vuorostaan Koirankulmaa. Kirjallisen äidin mielestä tosin sen pitäisi sitten ainakin olla Koiramäki.

 

Mutta jos kerran elukkamieltymyslinjalle lähdettiin, pitäisi sillä nyt ainakin olla jotain merkitystä, mistä vanhemmat pitävät, eikä vain sillä mistä lapset pitävät. Joten miten olisi Pupunkolo? Sai kylläkin jo lapsilta tyrmäyksen sekin. Kukkotunkio? Eiih, nyt menee liian hämärksi :DD, eikä tuota enää tajunnut kuin korkeintaan mutsi ja sisko, sikäli kuin hekään enää muistavat. "Vaihdetaan puput tuohon kukkoon!" "Noooooooooo!"

 

Talo on siis yhä nimetön, sillä talon naisväki ei päässyt siitä yhteisymmärrykseen eikä talon ainoan miehen (jolla lienee asiaan veto-oikeus ihan sen nojalla, että on sen omakätinen rakentaja) mielipidettä ole vielä ehditty kysellä.

 

Sen sijaan meidän perhe tulevine kissoineenkin on jo eräällä tavoin sisään muuttanut: lapset viihdyttivät tänään siellä raksalla itseään piirtämällä meidän koko perheen (noin about lasten korkuisina) pesuhuoneen seinään ja pelaamalla ristinollaa olohuoneen seinällä. Hupi se on sekin. Kunhan muistavat, ettei sitä saa enää pakkelointien ja maalausten jälkeen harrastaa!

 

Aurinko on hellinyt meitä säteillään nyt muutaman päivän. Maailma on kylpenyt valossa ja vaikkei se tähän vuodenaikaan juuri lämmitäkään muuta kuin mieltä – päinvastoin se on tarkoittanut tälle talvelle harvinaisia pakkaspäiviä ja -öitä – tuntuu kaikki iloisemmalta ja paremmalta, kun aurinko paistaa. Ja sisätiloihin eksyvät säteet lämmittävät jopa aavistuksen verran kroppaakin.

 

Parina aamuna on siis saanut töissä aamupalalla ihailla rusottavaa taivaanrantaa. Ja vielä kun lähdin töistä viiden kieppeillä oli valoisaa auringon vielä luodessa viime kosketustaan Helsinkiin. Eilen en tuohon aikaan suunnannutkaan kotia kohti vaan hytistelin tuivertavassa tuulessa juna-asemalla matkalla stadiin. Sattuipa nimittäin sellainen harvinaisuus, että olin lähdössä illanviettoon ihan suunnitellusti. Entisen lukiokaverin bileisiin.

 

Minulla oli kuitenkin vielä aikaa ennen pippaloita, joten suuntasin kauppoihin. Minulla oli ihan agendakin, piti saada (heh) yhdet kengät. Ei niin kauan sitten kävin nimittäin niin minun casual ware -tyyppiset talvikenkäni menivät rikki. Ei, ne eivät olleet ainoani sitä laatua, mutta ne toiset saivat häädön kirpparille, sillä ne olivat pikaisesti tehty susiostos alunperinkin. Kolmannet ovat sellaiset ulkoiluklompsut, ettei niillä ole kiva esim. ajaa autoa.

 

Sain minä jo mieheltä noottia kenkien määrästä (odotettavaa tietenkin), kun torstaiaamuna en meinannut osata päättää, mitkä laittaisin ja sitten illalla tulin maitokauppareissulta uusien kenkien kanssa, eikä nekään silti olleet sitä, mitä väitin tarvitsevani eli casual ware -talvikengät… Tyttäreni olivat kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, että ne torstaina ostetut olivat sellaiset must have -kengät, good girls, hyvin opetettu 😉 Se talvikenkäasia nyt kuitenkin ratkesi vasta eilen stadissa, kun viimein löysin sitä mitä piti enkä jotain ihan muuta.

 

Ennen kenkäostoksia poikkesin matkan varrella Anttilan Top Teniin, mistä mukaan tarttui peräti kolme uutta cd-levyä. Parin viikon sisään siis neljä uutta cd:tä, edellisistä cd-ostoksista onkin jo aikaa, vuosi? AvenueQ soundtrack viime keväänä lienee se edellinen ostos. Matkaani lähti tällä kertaa Foo Fighters, Maroon5 ja Danko Jones, jotka ovat tänään tahdittaneet automatkailua.

 

Eiliseen kuitenkin vielä. Minishoppailujeni jälkeen suunnistin sinne kaverin bileisiin. Ainoa vaan, ettei kaveri ollutkaan siellä itse! Oli kuulemma kipeä, muttei ollut kuitenkaan tiloja perunut. Joten siellä sai hengata, mutta juomansa kukin sai maksaa ihan itse. Tuttuja ei vielä paikalla ollut, mutta päätin jäädä odottelemaan. Kymmenisen minuuttia nökötin sohvannurkassa keskenäni, kunnes sain "viihdyttäjiä" – joiden seurasta ponkaisin taakseni katsomatta moikkaamaan vanhoja kavereita heti kun he sisään saapuivat.

 

Ilta muuttui siis tyttöjen illaksi, yhden aviomiehellä vahvistettuna. Ei meitä monta ollut, mutta oli mukava jutella kuulumisia – osan kanssa kun ei oltu nähty viiteentoista vuoteen! Hyvin luisti silti juttu vielä ja niin hassua kuin se onkin, melkein tuntui kuin ei näitä vuosia tässä olisikaan välissä ollut. Paitsi että minä olen melkoisen erilainen ihminen kuin silloin taannoin. Eipä tuntunut haittaavan. Naureskeltiin tosin sille, että juu, onhan meillekin jo ikää kertynyt, kun tanssilattiaksi valittiin se, missä soi ne "lapsuuden" kasarit ja abbat – oikeesti, pitää olla vanha laulaakseen abbaa ulkoa 😀

 

Ilta muuttui yöksi, mutta olin kotona sentään jo kolmen aikaan. Vahingossa 😀 Luulin meneväni 03:20-dösään, mutta dösäasemalla totesin katsoneeni kelloa siellä hämärässä tanssilattialla pieleen ja lähteneeni tuntia liian aikaisin (ja siis 3:20 oli se seuraava vuoro, välissä ei yhtään)! Eipä paljon huvittanut hengata ulkona pakkasessa tuntia eikä poiketa yksin mihinkään sisällekään, joten loppujen lopuksi nappasin kuitenkin taksin himaan, hyvistä dösäaikeistani huolimatta. Toisaalta ihan hyvä niin. Tänään on väsyttänyt sitten tunnin unien verran vähemmän.

 

Tänään lähdettiin lasten kanssa ihan Porvooseen asti uimaan, nimittäin. Ihan extempore, lasten serkkujen ja näiden uussisarusten kanssa. Menomatkalla yritin piristää itseäni Foo Fightersilla ja punaisella Edillä – ja silti ajoin ajatuksissani Lahdentielle Porvoon motarin sijaan, joten mentiin sitten kiinankautta eli Sipoon läpi. Porvoossa seurasin aavistustani siitä, mistä uimahalli kenties löytyisi, kunnes päätin ottaa varman päälle ja syötin lähtiessäni 0100100:sta kysymäni hallin osoitteen kändeni googlemapsiin (kuka tarvii navigaattoria, kun on googlemaps kännyssä?), joka arpoi sijaintini vain yhden poikkikadun verran pieleen, mutta näytti uimahallin sijainnin pilkulleen – samalla hetkellä kun silmäni osuivat uimahalli-tieopasteeseen täsmälleen edessäni 😀

 

Perille siis päästiin ja lapsilla oli hauskaa! Minä tapani mukaan enempi tyydyin vahtimaan touhuja reunoilta, palellen, auringonsäteissä lämmitellen. Talvi tai ei, oli hohdokasta istua porealtaassa, joka kylpi auringonsäteissä! Ooh ja aah. Aivan, sen verran kävin vedessäkin. Ja toisen kerran uin tosikoisen kanssa hetken. Ihanaa on, että esikoinen voi jo hallissa mennä missä tykkää, uimataito on niin loistava. On vain yksi vahdittava, tosin tänään tosikoisesta huolehti enimmäkseen vanhin serkku. Yes!

 

Mäkin kautta kyseisille serkuille vielä illaksi. Takapenkki täynnä päättömiä pälpättäviä mukeloita, jotka suunnittelivat jotain hämärää metsämajahässäkkää, jossa voisivat nukkua talviunta, jotta jaksaisivat sitten juosta kerralla Lappiin asti tai jotain – tuunasin enimmäkseen out ja työnsin soittimeen Maroon5:n. Kotimatkalla sen viimeiset biisit tuntuivat liian unettavilta, joten vaihdoin soittimeen Danko Jonesin. Tytöt nukahtivat autoon siitäkin huolimatta. Kuten arvelinkin. Kuten oli hyväkin.

Ystävänpäivää on vietetty Suomessa jo parikymmentä vuotta, sanottiin radiossa aamulla. Kai tässä täytyy siis jo vanhan valentine’s-fiksautujankin uskoa, että se on täällä jäädäkseen ja antaa periksi ja sillee. Eli hyvä on, päivällä on Suomessa oma sisältönsä, joka poikkeaa siitä, mihin minä aikoinaan totuin ja opin.

 

 

Btw. Olen Sartsan kanssa samaa mieltä siitä, että jokainen päivä saisi olla ystävänpäivä. Mutta toisaalta, vietetäänhän sitä lasten ja naisten ja ties minkä muidenkin päiviä. On kai se hyvä muistaa ystäviäänkin edes kerran vuodessa…

Tällaista ei vaan pitäisi tapahtua. Ei koskaan eikä ollenkaan, mutta ei varsinkaan kesken kurssipäivän. Lapsen paniikki, äidin painajainen.

 

Esikoinen ressukkani on yhä aivan sekaisin siitä, millä hän minäkin päivänä kotiin tulee. Tänään oli soittanut iskälle – kuten ohje kuului, kun äiti oli asiakkaassa koko päivän kiinni – kysyäkseen, millä hänen oikein pitikään tänään tulla kotiin, jotta osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan koulun jälkeen. Ja oli mennyt oikealle pysäkille, odottamaan tilauskuljetusta. Jota ei kuulunut. Yksi auto tuli, mutta ei kuulemma löytynyt lapseni nimeä listalta. Tytär alkoi hätääntyä ja soitti äidille. Mutta koska olin kiinni, oli kännykkäni äänettömänä.

 

Toisen soiton jo huomasinkin, puhelin oli kuitenkin edessäni pöydällä. Totesin asiakkaille, että lapsi soittaa, pakko vastata. Onneksi minulla oli edessäni luokallinen äitejä ja isejä, jotka olivat hyvin empaattisia seuratessaan tapahtumien etenemistä, eikä säätämiseni häirinnyt, vaikka puoli tuntia menikin vuoroin opettaen, vuoroin puhelimessa puhuen.

 

Nimittäin hätähän oli suuri. Autoa ei näkynyt, ei kuulunut ja koska kello oli jo paljon, soitin tilauskeskukseen kyselläkseni, missä se mahtoi viipyä. Tilaustapa ei ollut! Siellä oli kämmitty tilaukseni maanantaille ja keskiviikolle olikin muuttunut siellä tilaukseksi maanantaille ja tiistaille! Totesin heille, että minulla on siellä nyt yksi ekaluokkalainen, jonka pitäisi päästä kotiin, mitenkäs hänelle nyt kyyti saataisiin. Sanoivat, että menee taksijärjestelyksi, kysyin pääseehän samalla lipulla, sillä eihän hänellä rahaakaan ollut! Näin sovittiin ja taksikin saatiin järjestymään saman tien. Hienoa, homma hoidossa. Soitin tyttärelle ja sanoin, että kohta tulee taksi noutamaan.

 

Mutta hetken perästä soi taas puhelin. Tytär kertoo, ettei mitään taksia kuulu edelleenkään, vaikka hän odottaa pysäkillä. Sanon, että odottaa vielä hetken. Sitten soi taas puhelin. Nyt soittaa tilauskeskus, joka ilmoittaa, että taksi oli ilmoittanut, ettei pysäkillä ole ketään! No johan! Olin sanonut tilauskeskukseen, ettei minulla ole pysäkin numeroa tiedossa siinä hetkessä, mutta että lähettävät sille pysäkille, joka näkyy alkuperäisessä tilauksessani. Mutta kuinka ollakaan, joku oli näppärästi vain kuullut tien nimen josta puhuin ja taksi oli kuin olikin väärällä pysäkillä.

 

Mikä selvisi, kun ensin käskin tilauskeskuksen käskeä taksia vielä odottamaan ja soitin tyttärelle ja pyysin häntä luettelemaan sen pysäkin numeron, jolla hän seisoi ja sitten soitin takaisin tilauskeskukseen ja kerroin sinne tämän numeron. Taksi oli tien toisella puolella, ei siis kaukana, hyvä. Mutta viiden minuutin kuluttua soi taas puhelin ja siellä on taas tytär, joka kertoo, ettei taksi ole vieläkään tullut! Mutta tuli siinä puhelun aikana sentään. Missä hevonkuusessa se oikein kävi kääntymässä, kun siinä ihan risteyksessä olisi voinut tehdä uukkarin ihan niinkun nou probleemos!?!

 

Loppu hyvin kaikki hyvin, kymmenisen minuuttia ja tytär soittaa olevansa kotona, hyväntuulisena selvittää, miten taksi ei edes jättänyt häntä sille normipysäkille vaan toi ihan kotiovelle asti. Kysyin onko kaikki hyvin ja sain iloisen vastauksen, että on, nyt hän tekee läksyt. Miten äärettömän reipas tyttö minulla on! Minulla sydän pamppaili ja kädet hikosivat, kun suunnatonta avuttomuutta tuntien vain sompailin puhelimella kahteen suuntaan ja toivoin, että taksi ja lapsi kohtaavat. Tytär oli selvinnyt hätäännyksestään suunnilleen siinä vaiheessa, kun viimein sai minut langattoman päähän. Luulen, että hänelle isoin hätä oli se, etten heti vastannut ekaan soittoyritykseen. Tytär on tainnut kouliintua näihin itsenäisiin seikkailuihin katoamalla minulta Itiksessä pienempänä ainakin kymmenkunta kertaa 😉

 

Kyllä sapettaa entistä enemmän se kunnan päätös säästää kahden iltapäivän kuljetuksissa! Kiukuttaa! Vieläköhän asiaan voisi vaikuttaa? Vai sekottaako se pakan entisestään? Ehkäpä tämä tästä rutnoituu. Vaikka noin taisin kirjoittaa jo toissapäivänäkin.