Olipa jähmeä aamu tänään. Voisi luulla, että perjantai olisi jotenkin parempi kuin maanantai, mutta oikeastaan perjantaiaamu on yhtä paha kuin maanantaiaamu. Perjantaiaamuna on jo arkiviikon jäljiltä niin poikki, ettei millään jaksaisi enää sitä yhtä päivää puurtaa läpi. Mutta niin se vaan on, että perjantai on yhtä pakollinen asia kuin maanantaikin, joten elettävä sekin vain on. Töiden jälkeen ilta yleensä on jo sitten mukavaa. Ja silloin voi jo huokaista, että TGIF. Muttei vielä aamulla.

 

Tänä aamuna herättiin kaikki hyvin väsyneinä. Tyttärillä on yhä vieläkin vaikeuksia nukahtaa iltaisin, joten herääminen aamulla on vielä vaikeampaa kuin ennen, tosikoisella varsinkin. Ja tänään olikin sitten kaikki nurinperin heti heräämisestä asti. "EI! En syö tota jugurttia!" Ok, ei sitten, ei ole tarjolla muutakaan. Sitten vaan aamupesulle. "EI! En mene aamupesulle!" No sitä nyt ei kysytä kylläkään. "EI! En riisu pyjamaa! EI! En tule yläkertaan! EI! En…" Niin ja siis tytärhän on kuukauden päästä viisvee, ei siis suinkaan kaksi. Ja hoitopäivän jälkeen sama meno jatkui, tosin niin päin, että neitonen sai raivarin "Mä HALUUN banaania!" juuri kun olisi pitänyt istua päivällispöytään ja sitäpä huusi ja raivosi hyvän tovin. Univelkaa, univelkaa.

 

Sitä tosin on tässä itselläkin. Joka ilta tulee keikuttua koneella tai muuten tuonne puolille öin. Ja silloinkin kun saan itseni sänkyyn jo yhdentoista maissa, pyöriskelen hereillä vaikka kuinka kauan ennen nukahtamista levottomaan uneen. Juu, unihäiriöt ovat taas täällä. Eilen illallakin oltiin nukkumassa jo yhdentoista aikaan, mutta minä kääntyilin ja kuuntelin miehen tasaista unituhinaa kateellisena siitä, että taas hän oli jo nukahtanut, mutta nukkumatti vaan oli unohtanut minut. Ja kun viimein vaivuin uneen, näin levottomia unia, pyöriskelin ja heräilin pitkin yötä. Puoli seitsemältä kellon soidessa olisi tietenkin nukuttanut makeasti, mutta pakko oli raahautua ylös. Esikoisen koulukyyti oli klo 7:15. Epäinhimilliseen aikaan…

 

Ei sillä, minullakin oli ihan hyvä syy mennä töihin ajoissa, joten ylös vaan. Kuuntelemaan tosikoisen kiukkua. Tosin lähdin niin aikaisin, että aamupesuhuudoista kuulin vain alun miehen jäädessä hoitelemaan sitä puolta, kunhan oli ensin myös saanut itsensä ylös (huomattavasti minua ja esikoista myöhemmin). Maa oli taas riitteessä, ei sitä oikein voinut lumeksi kutsua, kun sitä valkoista oli hädin tuskin puolta senttiä. Mutta juuri sen verran, että maa oli valkoinen. Melkein ainakin. Ja oli pakkasta, huikeat 5 astetta, ettei peräti tämän helmikuun pakkasennätys 😀

 

Auton tuulilasi oli tolpasta huolimatta vielä vähän jäässä (en yhtään tiedä, mihin ajankohtaan mies on ajastuksen laskenut, jonnekin sinne päin kai, muttei näemmä pakkasella riitä ihan ainakaan näin aikaseen lähtöön), enkä meinannut saada tolpan luukkua auki. Avain ei vaan meinannut kääntyä. Ja radiokin soitti jotain rockjazzia, hiukan outoa musaa, kun käynnistin auton.

 

Tulisi nyt jo oikeasti kevät! Tämä lunta-vettä-lunta-vettä-aurinkoa-vettä-lunta on ihan hölmöä. Tänäänkin sitten työmatkalla paistoi nouseva aurinko, ihana phenomenon, vaikka onhan sitä siis tosiaan nyt viime aikoina aina silloin tällöin näkynyt. Mutta sitten päivällä satoi taas lunta, joka tosin vetenä suli maahan, sillä oltiin kuitenkin useita asteita taas jo plussan puolella. Miten outo "talvi". Melkein pahempi kuin lumitalvi, loppujen lopuksi.

Painelin tänään Itikseen työpäivän jälkeen – joo, vähemmällä vauhdilla kuin tuosta kuulostaisi, kävin asiakaskonsultoinnin jälkeen vielä toimistolla ja vasta puoli kuuden aikaan sinne Itikseen suuntasin. Minulla oli yksi asia listalla, jonka halusin tehdä: varata ajan toista tatuointia varten. Ennestäänhän vasemmassa olkavarressani on pupu, nyt aion laitattaa liljan oikeaan nilkkaan, sen mikä-sen-nilkan-pyöreän-luun-nimi-olikaan yläpuolelle. 6cm korkean, viivapiirroksen, johon varmaan vähän sheidaustakin tulee. Muutaman viikon päähän meni aika, mutta sehän on minulla lopun elämääni, joten kaipa minä maltan odottaa 😉

 

Eli sain sen hoidettua. Tanssituntiini oli kuitenkin vielä aikaa hyvä tovi, joten lähdin lorveksimaan kauppoihin ja istumaan vähän kahvilassa haukkaamassa jotain. Tai oikeammin parissakin 😀 Mutta hämmästyttävästi ei yhtään ollut shoppailufiilis! Siis minulla! The supershopparilla! Hämmentävää. Tai sitten sen tatska-asian hoitaminen vei pahimman terän 😉 Joten vaikka kaupoissa maleksin katsomassa, jos löytyisi sellaista ihan tietynlaista mekkoa, mitä haeskelen, mukaan sieltä lähti vain lahja tosikoisen kaverille (synttärit ensi lauantaina) ja pyjama esikoiselle.

 

Täytyy sanoa, noin niinkun edes kasikytluvun jotenkin muodista tietoisena ja nuoruuden nousukauden silloin eläneenä, että voi elämä! Seiskytluvun vietin enimmäkseen vaipoissa, joten mielikuvat siitä pohjautuvat elokuviin ja valokuviin, mutta jonkinlainen tieto nyt kuitenkin siitäkin ajasta hämmentävine muoteineen on. Ja siis jos ysikytluvulla oli seiskytluku muotia ja pari vuotta sitten teki kasari tuloaan – mikä on tämä omituinen 70+80-muodin yhteinen comeback?!

 

Värit ovat niin kasaria kuin olla voi. Siinä missä minä olen vähän jo pinkkiä dumpannut, näyttää muu maailma sitä taas halaavan. Vaateräkit ovat vaaleanpunaista ja harmaata (kasariklassikko oikein!), oranssia ja kirkkaankeltaista (muistan oman kananpoika-aikanikin vielä hyvin…), vaaleansinistä (esikoisen uusi toppis on liki toisinto siitä, millainen minulla oli kasikytluvun alkupuoliskolla) ja kasarivihreetä. Siis jaiks ja apua!

 

Mutta ne vaatemallit? Ei ole ainakaan vielä tullut takaisin ne järkyttävät lepakkohihat (oh, pliis, ei tarviikaan!). Pillihousut jossain määrin kyllä, samoin v y ö t. Ne leveät ja vyötäröllä ja pusakan päällä. Mutta muuten seassa on aimo annos seiskytlukua. Ei enää ysärin malliin kovinkaan leveitä housunlahkeita, mutta puserot muistuttavat paljon enemmän seiskytlukua kuin kasaria. Ok, liivejä oli ainakin kasikytluvulla, seiskytluvullakin lie, ja taas ne ovat muotiin tulossa niinikään. Ei, en suostu!! Ja ne mekot… Vesirajamekkoja, joiden vartaloamyötäilevä kohta osuu noin rintojen kohalle, alle tai ylle tai päälle.

 

Siis itseasiassa, sellaista seiskytlukutyylistä mekkoa, tavallaan, etsin kyllä itsekin. Sellaista, jossa on leveät olkaimet ja tiukka yläosa, joka aavistuksen levenee juuri rintojen alapuolelta, mutta ei mitään liehumekkoa, eikä trikoista, eikä villaista, eikä vesirajaista. Vähintään puolireiteen, mieluummin melkein polviin, jämäkkää kangasta. Muttei farkkua. Sellaisia on kohdille sattunut pari, molemmat olisivat olleet kivat, mutta malliltaan sellaiset, että 36 oli tuosta rintakehästä (yhdestä tietystä kohdin vain!) hämmästyttävää kyllä pieni, mutta toisaalta 38 jo selvästi liian reilu kainaloiden alta. Joten I’m still searching…

 

Tämän aikamatkailun väärälle vuosikymmenelle sitten kruunasi smoothie Wayne’s Coffeessa. Siis kumpiakaan ei toki minun nuoruudessani nähty, mutta siellä oli auki Voice Tv ja voi jummi sitä musavideoa, joka siellä pyöri! Se oli se Scissor Sistersin "I don’t feel like dancing…" ja siis oikeesti! Vaatteiden kuosit ja mallit olivat suoraan seiskytluvulta ja mieslaulaja ihan kasari. Tai vaikka sitten seiskytluvun Travolta. Sekin käy. Lila lateksi-kokopuku, jossa ei ollut alla mitään ja napaan asti edestä auki ja kaulukset, oih. Ja kun se oli blondi ja elehti siinä videolla, tuli sellainen Ressu Redford deja vu -kokemus. Joko se oli parodiaa tai sitten maailma on tullut hulluksi. Niinno, sehän kuulostaakin ihan BeeGeessiltä…

Olipa upea aurinkoinen päivä tänään! Kävin aamupäivällä kaupassa – ihan keskenäni, lasten touhuillessa kotona omiaan. Mies lähti raksalle jo aikaisin aamulla, nuorin proidinsa sinne tuli häntä auttamaan tänään. Kauppareissun jälkeen pohdin, miten kuluttaisin puolisen tuntia ennen kuin oli aika laittaa ruoka miehille, ja meille naisväellekin toki, ja kerrankin maltoin olla tulematta koneelle. Sen sijaan sain hetkellisen mielenhäiriön ja otin ja leivoin meille sulkaamuffinssikakun jälkkäriksi. Sen kaverina oli vielä jätskiä ja kermavaahtoa, joten avot 🙂

 

Siivosin keittiön lounaan jäljiltä saman tien. Kylläpä tunsinkin itseni tarmokkaaksi 😉 Lähdettiin tyttöjen kanssa ulkoilemaankin niin kauan kuin aurinko jaksoi niitä säteitään meidän suuntaan lähettää, vaikka vähän pilviä yritti siihen väliin tullakin. Tuossa onkin ihan kiva pieni leikkipuisto ihan meidän talon lähellä, sinne voi tytöt mennä ihan hyvin keskenäänkin ulkoillessaan. Siellä on kiipeilytelineitä jos minkälaisia (joista yksi puinen härvellys näyttää toimivan teinijätkien röökimestana 😦 ).

 

Äiti-apinakin kiipeili ja tasapainotteli (minulla on pakkomielle kiivetä niin korkealle kuin pääsen ja keikkua siellä tasapainoillen yhdelläkin jalalla) siellä missä ei olisi saanut 😉 ja tyttäret suunnilleen yhteen ääneen minulle moittivasti sanoivat: "äiti, et sä saa näyttää meille lapsille noin huonoa esimerkkiä!" ja kun puistoon tuli muitakin lapsia, esikoinen huolestui jo tosissaan, joten lasteni mielenrauhan vuoksi tulin alas. Mutta kiipesin sitten myöhemmin vielä keinujen päälle keikkumaan, keinut kun oli otettu pois. Ja kiikuin keinulaudalla tyttöjen kanssa, tytöt toisessa päässä, minä toisessa, niin päästiin jo parempaan tasapainoon kuin tytöt keskenään. Olenko vähän outo äiti?

 

Parin tunnin ulkoilun jälkeen minä tulin sisälle haukkaamaan vähän jugurttia ja vaihtamaan lenkkikamoja ja laittamaan saunaa päälle. Tytöt tulivat perässä sisälle kuin tilauksesta oikeaan aikaan ja jäivät kotiin taas siksi aikaa, kun minä lähdin juoksemaan. Miehen piti tulla niillä main himaan, mutta oli hommat niin pahasti kesken, että eipä hän ollut vieläkään kotona, kun vajaan tunnin päästä palasin. Hyvinhän nuo tyttäret täällä silti keskenäänkin pärjäsivät taas tuonkin ajan. Aivan ihanaa, että heidät voi turvallisin mielin jättää kaksin tunniksi, pariksikin! Vaikka ovat välillä tosi valopäisiä, keskenään ollessaan eivät ole kertaakaan vielä tehneet mitään älyttömyyksiä.

 

Vielä viime syksynä, kun esikoinen aloitti koulun, oli hän ollut max. 20min yksinään kotona. Siinä syksyn mittaan joutui oppimaan viettämään iltapäiviä, eli tunteja, yksin kotona ja vähän kerrassaan aloin jättää tyttäriä kaksistaan hetkeksi. Ensin videoa katsomaan, sittemmin ihan vaan olemaan. Helpottaa elämää tässä raksatilanteessa niiiin paljon! Pääsen kauppaan yksin, tai pääsen kauppaan piste. Likat kun eivät suinkaan aina halua edes lähteä mukaan. Tai yleensä eivät. Ei edes tosikoinen enää, joka ennen oli vakikaveri kauppareissuille. Ja tänään tajusin, että jos kerran pärjäävät yksin kun käyn kaupassa, ei kai siinä mitään eroa ole, jos käyn lenkillä! Tai onhan siinä, minulla ei ole lenkillä kännykkää mukana, toisin kuin kaupassa. Mutta onhan iskällä raksalla kände, eli hänelle voi soittaa, jos jotain tulee.

 

Eli minä pääsin piiitkästä aikaa taas lenkille! Siitä täytyy olla viikkoja, kun juoksin viimeksi ja sain sen keuhkoputkentulehduksen. Sitten satutin pikkuvarpaanikin. Keuhkot eivät tuntuneet parantuvan ja pikkuvarvaskin on vieläkin vähän kipeä, joten aikaa tosiaan kului kärvistellessäni täällä uskaltamatta lähteä juoksemaan. Mutta tänään jo arvelin, että uskallan. Ja JESH!!! Niin keuhkot kuin varvaskin kestivät kutakuinkin täyspitkän lenkin (7km, kertoo googlemaps) mukisematta, siis oikeasti ihan perfetto! Hapenottokyky täysin ennallaan, ei tietoakaan maitohapoista tai lihasten väsymisestä. Päin vastoin, kun tulin kotiin, oli fiilis, että pitempäänkin olisin voinut juosta. Ensi kerralla sitten venytän toisesta päästä vähäsen 🙂 Kilsan, kaksi tuohon voi lisätäkin ihan hyvin.

 

Lenkille lähtiessäni aurinko oli jo painunut taivaanrannan taa (ihanaa muuten sekin, miten päivät pitenevät että kohisee!) ja pilvetkin haihtuneet jonnekin pois. Ylläni loisti upea kirkas tähtitaivas, pohjantähti prikulleen pääni päällä. Hyvin helmikuinen ilma muuten, mutta normaalisti on kyllä ollut aika monta astetta kylmempää ja lumi maassa tähän aikaan vuodesta… Outoa, kun kaikkialla lapset pyöräilevät, vaikka on hiihtoloma!

 

Kotona odotti sauna, jonka olin laittanut lämpiämään ennen lenkille lähtöä ja mieskin saapui kotiin parahiksi. Joten saunottiin yhdessä koko perhe ja iltapalaksi keittelin vielä kattilallisen täysjyvämannista. Ainoa puuro, joka tässä taloudessa uppoaa kaikille, on mannapuuro eri muodoissaan, joten olen koittanut sitten edes valita sieltä sellaisen suht terveellisen vaihtoehdon. Nyt alkaa täällä olla jo rauha maassa, iltahärdellistä huolimatta tyttöjen huoneessa on hiljaista (vaikka eivät vielä nukukaan). Mies tuolta huhuili, että se nelosen leffa on alkamassa, aika siis siirtyä sohvalle miehen kainaloon leffaa katsomaan 🙂

 

Elämä hymyilee taas tänään täällä pohjantähden alla 🙂

Minä tuotan tekstiä tähän maailmaan varmaan enemmän kuin kukaan koskaan jaksaa lukea. En muista, miten asian laita oli tuollaisena ekaluokkalaisena, koulussa kirjoitettiin kyllä paljon, mutta kirjoittelinko niinkään kotona? Ei muistikuvaa. Jotain tarinoita kyllä joskus muistan kirjoittaneeni kotonakin, jotain tarinoita kuvien selostukseksi – kaikkihan pitää aina selittää pisimmän kautta, kuten lienette jo huomanneet. Äitini nimittikin minut joskus selitys-förklaringiksi 😉

 

On minullakin sellainen selitys-förklaring täällä kotona. Tai oikeastaan kaksikin. Kyllä nuo molemmat selittää enemmän kuin kukaan jaksaa kuunnella. Tai enemmän kuin minä aina jaksan kuunnella. Valitettavasti. Ja inttävät ja jankkaavat enemmän kuin minä aina jaksan kuunnella… Niinpä tänäkin iltana, kun muutenkin oli taas elämä jotenkin vaikeeta, kun lapset riehuivat ja tekivät päättömyyksiä ja korvat oli kai tuuli vienyt matkalla, esikoinen sitten vielä matkalla sänkyyn intti jotain, minkä aina keskeytin, kun luulin tietäväni mistä inttää, kun olinpa juuri komentanut aiheesta, josta ensin oli inttänyt. Niin, niin ei sitten lopulta suostunut enää sanomaan, kun minullekin valkeni, että asia olisi ollut jotain muuta.

 

Tuonne sänkyyn heidät laitettiin, sieltä ylös pomppivat ja milloin mitäkin taas. Yhtäkkiä yhä vihaisen näköinen esikoiseni ilmestyi tähän viereeni ja länttäsi tekstiä täynnä olevan nenäliinan näppikselleni. Minusta on suunnattoman mainiota, miten tämä syksyn puolella lukemaan ja kirjoittamaan oppinut lapseni niin tykkää ilmaista itseään ja tuntojaan kirjoittamalla! Siis vaikka nytkin asian triggeroi negatiivinen juttu, on loistavaa, että kykenee kirjoittamaan asiansa ja tuntonsa paperille kunnollisin lausein. Niin sitä pitää, lapseni!

 

Sanallisesta ilmaisustaan (toistaiseksi etenkin) esikoinen saa muutenkin jatkuvasti ihmetystä osakseen. Viimeksi tänään isoäitini hämmästeli sitä, miten esikoiseni itseään ilmaisee. Niin kaunokirjallisesti, jotenkin epälapsimaisesti. Sanavarasto on varsin laaja ja kyky keksiä ja kertoa tarinoita on hämmästyttävä. Mutta toisaalta meillä luetaan paljon kaikenlaista. Ja se on geeneissä joka suunnalta. Ja etenkin minä käytän puhuessakin sekä mielestäni varsin rikasta kieltä, että monipuolisesti sanastoa laidasta laitaan – samassa (tai ainakin melkein) lauseessa voi olla slangia, sivistyssanoja, englantia ja it-jargonia 😀

 

Puhuminen on silti vielä eri juttu kuin että osaa ilmaista itseään kirjoittamalla. Miehelläni esimerkiksi ei sanavarasto välttämättä ole yhtä monipuolinen ja laaja kuin minulla – perinnöistä johtuen – mutta hän on silti erinomainen kirjoittaja hänkin. Ja toisaalta, voi olla vaikka kuinka kirjanoppinut, eikä silti osaa tuottaa tekstiä niin hyvin kuin joku toinen.

 

En muista nyt kenen quote se on, enkä muista sitä edes sanasta sanaan, enkä juuri nyt löytänyt sitä googlettamalla, enkä jaksa kaivaa sitä muistaakseni Korpelan – vai jonkun muun? verkkokirjoittamisohjeistakaan. Mutta ajatus siis on, että jokainen osaa kirjoittaa niin hyvää tekstiä kuin on tottunut lukemaan. Monipuolinen lukeminen kehittää niin tietämystä kuin sanavarastoa kuin itseilmaisua kuin tunteiden ymmärtämistä kuin kirjallista ilmaisutaitoa. Ja kehtaan väittää, että kirjallinen ilmaisutaito on yhä vaan arvokas asia. Siis todellinen ilmaisutaito, ei se kyky lähettää tekstareita täynnä lyhenteitä, joista ei vanha tajua mitään 😉

Joskus kauan sitten puistossa juteltiin muutaman muun äidin kanssa fiiliksistä. Kun ne ovat sellainen heiluri, jonka liikkeiden mukaan vaan ei voi elää, koska muuten ihmisestä tulisi heiluri itsekin. Ei voi vain jäädä sänkyyn, vaikka aamulla kuinka koko maailma ottaisi päähän. Mutta eipä sitä sillekään mitään voi, että kyllä ne fiilikset ihmistä aina jonkun verran heiluttelee. Nousee sieltä sängystä armotonta sapetusta tuntien. Ja kulkee läpi päivän vihaisena kaikille. Mutta kulkee kuitenkin, tehden sen mitä pitääkin. Vaikka ehkä kiukkuisena.

 

Sen heilurin toinen pää on myös saavutettavissa. Kuinka suuri se heiluriliike on, riippuu niin ihmisestä kuin elämäntilanteestakin, mutta tunneheiluri on kuten muutkin heilurit, se käy toisessa laidassa ja yhtä lailla se käy toisessakin. Liikkeen nopeus vaihtelee myös ja joskus sitä on pitempään noiden välillä, joskus on pitempään toisessa päässä, joskus liikkeet heilahtelevat nopeastikin. Ihan maanis-depressiivisyydestä en nyt kuitenkaan puhu, en väitä, että ihminen heilahtelisi äärimmäisten tunteiden väliä. Vaan oman elämänsä äärilaitojen väliä.

 

Sunnuntai ja maanantai olivat minulle aika, hmm, äärilaitaisia siinä toisessa päässä. Siinä, missä kaikki otti aivoon ja koko maailman tuska tuntui olevan myös minun. Mutta koska sen jälkeen on tapahtunut paljon kaikkea hyvää ja terapeuttista, eilen olin taas jo heilurini kanssa jossain siellä välimaastossa, suorastaan lähempänä sitä hyvää kuin huonoa laitaa. On mukavaa olla taas rauhassa itsensä ja elämänsä kanssa. On mukavaa olla taas oma hyväntuulinen itsensä. Much more so, kuin olen taas ollut aikoihin. Asiat vaan ovat kasautuneet.

 

Eipä niille asioille varsinaisesti ole nytkään mitään tapahtunut. Tuolla ne yhä ovat ja vellovat ja vaikuttavat elämääni. Mutta käynti siellä heilurin äärilaidalla helpotti oloa. Tai siis se, että sieltä sai heilurin liikkeen käännettyä taas toiseen suuntaan ja pienellä tai oikeastaan vähän isommallakin avulla tönäistyä sen kunnolla kohti sitä toista laitaa.

 

Sunnuntaina juttelin mesessä yhden ystävän kanssa. Sellaisen, joka ei juurikaan tiedä elämäni kokonaisuudesta vielä, koska ollaan tunnettu niin vähän aikaa. Mutta jonka kanssa oli mukava jutella, jolle oli helppo purkaa tuntoja, koska ei ole vanhoja rasitteita 😉 Saman ystävän kanssa juttelin vielä pitemmän tovin eilen illalla, ollen silloin jo varsin hyvällä tuulella. Terapeuttista.

 

Vaikka täytyy sanoa, että vielä terapeuttisempaa oli maanantaina mukavan tanssitunnin jälkeen jutella pitkä tovi siskoni kanssa. Sisko on parasta maailmassa 🙂 Mihin joutuisinkaan ilman! There’s just something special about the sister. Ihmeteltiin systerin kanssa elämän outoutta jälleen kerran ja päästiin suurin piirtein siihen tulokseen, että elämä vaan on. Välillä vaikeeta. Ja scrabble addiktoivaa 😉 Teki hyvää jäsennellä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, jakaa ajatuksia ja tuntoja, systerin kanssa. Perspektiiviä elämään.

 

Tänään oli vuorostaan hurjan terapeuttinen tanssitunti. Erityismaininnan musiikkivalinnoista ansaitsee joku himmee versio Living la vida locasta (joka myös mese-nouttini sattuu tällä hetkellä olemaan, tämän kaiken keskellä 😉 ) ja Lauri Tähkän ja Elonkerjuun (joista noin yleisesti ottaen en kylläkään pidä, mutta nyt natsasi tämä hittinsä) Pauhaava sydän. Siinä sai oikein sydämensä kyllyydestä nyrkkeillä ilmaa ja tanssia ulos sitä sisäistä pauhuaan.

 

Ja sitten kotiin tullessa. Leppoisa ilma. Asteen verran plussan puolella, mutta maa oli valkoinen ja hiljainen. Lumen ihmemaa nimittäin alkoi kun käännyin isolta tieltä tänne taajamaan. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut. Ja siellä vettä tihkuvan ohuen pilvipeitteen takana hämyisästi kumotteli täysikuu. A perfectly peaceful moment. Ja kotonakin olivat jo tytöt nukahtaneet.

 

Smile on my face 🙂 Feeling groovy for a change.