Eilen olin palaamassa iltasella kotiin leffareissulta, kun noin Hämeenlinnanväylältä noustessani, auringon häikäistessä silmiäni, jouduin yllättäen laittamaan pyyhkijät päälle. Taivaalta tippui vettä tuulilasiini ihan kunnolla. Ihan kesken kaiken, vaikka juuri olin ajanut rutikuivaa moottoritietä. Tuulilasin läpi en edes nähnyt sateen lähteestä kuin aavistuksen reunaa, taivas edessäni näytti pilvettömältä ja ilta-aurinko pilkotteli vielä juuri puiden yläpuolella.

 

Noin tuntia aiemmin olin vielä istunut elokuvateatterissa vähän toisenlaisessa sateessa ja paisteessa. Olin ystäväni kanssa katsomassa P.S. I love you -elokuvaa, joka oli vähän erilainen draaman ja komediankin välimuoto. Ei tipu ihan täysin kumpaankaan kategoriaan. Kaunis, vähän erilainen elokuva, josta kuivin silmin selviävän tarvitsee olla joko todella kova ja paatunut tai muuten vain sellainen, jota ei leffat yleensäkään saa itkemään. Vaikka myöntää täytyykin, että oli se aika epärealistinenkin monelta osin, mutta sallittakoon se nyt elokuville muutenkin.

 

Väliin siis satoi, väliin paistoi, kun vuoroin itketti ja nauratti. Se oli oikeastaan melko kivalla tavalla elämänmyönteinen elokuva. Sellainen, että vaikka se itketti, siitä jäi omalla tavallaan hyvä mieli. Sellainen "kaikesta voi selvitä" -mieli. Sellainen "elämä jatkuu vaikeidenkin aikojen jälkeen" -mieli. Joten jos elokuvan aikana, sen herkistämänä, miljoonaan kertaan itseltäni kyselinkin, miten ihmeessä minunkin elämäni tässä vielä käy, jätti elokuvan loppu sitten kuitenkin päällimmäiseksi uskon siihen, että kyllä minunkin vielä käy ihan hyvin. Positiivista.

 

Näihin fiiliksiin sopikin siis jotenkin vallan erinomaisesti tuo yhtaikainen sade ja aurinko. Nyt voi ehkä sataa, mutta aurinkokin on tuolla jossain, ja jos ei sulje siltä silmiään, voi sen nähdä paistavan minunkin elämässäni jopa sateen keskellä. Siitäkin huolimatta, että tämäkin päivä alkoi huudolla ja riitelyllä. Se kuitenkin jatkui anteeksipyytämisellä. Elämää tämä kaikki vaan on. Elämää, joka on vain elettävä. Elämää, joka jatkuu joka tapauksessa. Jos kulkee kohti aurinkoa, pääsee pois sadepilven alta. Kuten eilenkin, kotipiha kylpi ilta-auringossa, sateesta ei enää ollut tietoakaan.

 

Luulen, että minun sateeni kestää vähän pitempään kuin muutaman kilometrin verran – on se vähän rankempikin kuin eilinen sade – mutta koska aurinkokin ainakin satunnaisesti pilkistelee, on mahdollisuudet hyvät päästä sateen alta pois vielä kokonaankin. Sitä paitsi, Alatalokin laulaa, että kun aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä. And summer is good 🙂 Sitä odotellessa.

Aina ei kaikki mene ihan putkeen, vaikkei johdot edes kulkisi lattialla. Verhojen kaukosäädinkin oli hukassa, enkä ehtinyt edes kävellä aamulla kahviautomaatille asti. Ovi oli jumissa, eikä kaikki muutenkaan päässeet kaikkialle, minne olisi pitänyt ja lisäksi puhelutkaan eivät kytkeytyneet oikein. Vesikannuakaan ei saanut ilman keittiöbyrokratialuentoa. Ja yliajalle mentiin, paitsi sitten ihan lopuksi kun jäi peräti 4 minuuttia aikaa yli. Mutta lähdinkö vielä silloin? Ehen, tuntia myöhemmin starttasin auton, kun oli parit meilit lähteneet ja unohtuneet laukut palauteltu ja kaappikin taas paikallaan. 

 

Jonotin postissa hyvän tovin tiskille kainalossa paketti, joka piti palauttaa asiakaspalautuksena. Sitä olisi pitänyt vähän teipata, mutta paikallisessa pikkukyläpostissani olen tottunut siihen, että ystävällinen postintäti teippaa siinä tiskillä. Toisin kävi, kun joutui käymään ihan tuolla suuren maailman postissa Espoossa:

 

"Teippi on tuolla paketointi-tiskillä", sanoo minulle täti tiskin takana. Katsahdan takanani kiemurtelevaa jonoa ja kiire-kukkasistani väsyneenä ja hivenen ärtyisenä mokomasta "asiakaspalvelusta" tiuskahdan: "Ja sinäkö et sitä voi teipata tässä tiskillä?" Täti ojentaa kätensä ja lykkää pakettini viereen piskuisen paperiteippirullan (onko se sana? kun on paperiliimaakin as opposed to kunnon liima? kumminkin sitä sentin levyistä, joka ei pysy edes paperissa) ja katsoo minua merkitsevästi. Huokaisen ja kysyn: "No voitko edes tehdä tälle paketille ne muut jutut ensin, niin käyn teippaamassa sen sitten?" "Toki. Ja sitten voit viedä paketin suoraan tuonne rullatiskille niin ei tarvitse jonottaa uudestaan."

 

Jep, kiitos. Mikä se sellainen posti on, jossa ei ole edes pakettiteippiä asiakaspalvelutiskin takana? Ja mikä se sellainen postintäti on, joka ei voinut sanoa suoraan, että laitan tarrat, mutta tässä ei ole teippiä, voit käydä teippaamassa paketointitiskillä ja viedä sitten rullatiskille? Olisi minulta säästynyt ärtymisen vaiva ja tätsy säästynyt joutumasta tiuskinnan kohteeksi. Myönnetään, oli minussakin vikaa; olen kyllästynty itsepalveluun, haluan asiakaspalvelua!

 

Mutta tänään onkin ollut muutenkin asiakaspalvelijoiden aateliset vauhdissa muutenkin. Meidän jääkaapissamme oli pelkkä valo jo tänä aamuna, joten kun tulin kotiin (jouduttuani jättämään tanssitunnin väliin miehen raksasäätöjen takia) kävin ruokakaupan kautta. Kassat olivat harvinaisesti peräti lähes kaikki lähes vapaita, joten suuntasinpa vain lähimmälle.

 

Jolloin kassan tyttö tokaisi minulle: "Tuolla takana olisi ihan vapaa kassa." Hämmennyin aivan täysin, tuijotin tyttöä toinen käsi kiinni hihnalle juuri nostamassani mehutölkissä, toinen kärryssä ottamassa seuraavaa. Tyttö korjasi: "Saat sinä siihenkin tulla, mutta ajattelin vain, että tuolla on kokonaan vapaa kassa." Edellisen asiakkaan tavaroita oli ehkä 5 jäljellä, joten änkytin: "Ei tuossakaan taida kauan mennä, kauemmin minulla menee näiden tavaroiden lastaamisessa hihnalle", yhä paikalleni jähmettyneenä. Edellinen asiakas jo katsoi minua huvittuneena ja kassaakin alkoi hymyilyttää. Ravistin pääni selväksi ja ladoin kamat hihnalle. Ei asiakkaita saa noin hämmentää!

 

Tai kukkasia vaatteissa. Kävin tänään GinaTricot-nimisessä vaateliikkeessä ja vaatteissa oli paljon kukkasia. Mutta oli siellä paljon vaatteita ilmankin ja olisin oikeasti voinut ostaa puoli kauppaa tyhjäksi… Olin silti semi-järkevä ja ostin vain yhden topin ja mekon. Ja menin Hentsuun, josta olisin taas voinut myös ostaa puoli kauppaa tyhjäksi, vaikka sielläkin oli monessa vaatteessa niin kukkia kuin pallojakin. Pääsin silti sieltäkin ulos melkein järjellisesti, mukaan lähti shortsit, musta biletoppi ja pinkki toppi – ja viimeisenä heräteostoksena bilekäsilaukku. Kyllä nyt stailaan itseäni bilekuntoon 😉 Ta jotain… Mutkun lauantaina olisin menossa taas…

 

Hakiessani tyttöjä raksalta ruokakaupan jälkeen miehen hoivista (päivään jotenkin sopi, että jouduin jättämään tanssitunnin väliin miehen soittaessa, että "on ollut kamala kiire koko päivän, ei millään ehdi ja…" ja saatiin melkein riita aikaiseksi minun seisoessani pukukopissa, eikä edes tuosta aiheesta vaan ihan muusta…), sain todeta esikoisen olleen synttäreillä peräti niin nätisti puettuna, että kukkafarkuissa (joo ei nätit, vanhat ja resuiset) ja kollarissa. Miehet… Olivat sentään saaneet kaverille ostettua lahjan (jota en yllättäen ollut ehtinyt ostaa itse), mutta sen sijaan, että olisivat löytäneet lahjalle lahjapussin, joita meillä on vino pino, olivat sitten ottaneet lahjapussiksi seppälän (sentään vaaleanpunaisen tukevan) vaatekassin 😀 Noh, ainakin lapsi oli päässyt synttäreille ja on sekin jo paljon 😉

Aina välillä muiden blogit ja kommentit herättää niin monta ajatusta, ettei omien kommenttien heittäminen sekaan tunnu riittävän, vaan pitää oikein kirjoittaa ikioma entry aiheista. Niinpä nyt seuraa sekalainen kokoelma ajatuksia, kaikki kyllä jostain tuolta mieleni pohjilta löytyneitä, mutta juuri nyt akuutisti jonkun muun triggeröimiä.

 

 

Mitä sitä ei nainen ulkonäkönsä eteen tekisi? Hiukseni ovat olleen milloin minkäkin punaiset nyt, oliskohan 13 vuotta? ja niiden sävy on vaihdellut elämäntilanteeni ja värjäyshetken mielialani mukaan. Välillä on ollut syvää purppuraa, välillä lähes mustaa vähän ylipoltettua väriä. Välillä melkein oranssia (mutta siitä on aikaa). Nyt on jo jonkin aikaa ollut tätä hehkuvaa punaista, Liven Hypnotic Red, välillä hivenen tummempi Red Passion.

 

Päänahka näiden kanssa tosiaankin menee, kun ovat niin stydejä aineita (mutta ymmärtäähän sen, kun on niin stydi punainenkin sitten!), mutta todellakaan ei muista värisarjoista löydy samanmoisia punaisia. Ja luonteeni, elämäni, fiilikseni – ne vaativat räiskyvää punaista tällä hetkellä. Ei siis auta kuin kestää 😀 Aina se ehtii siitä tasaantua ennen seuraavaa värjäyskertaa 😉

 

 

Näitähän on tässä itsellenikin sattunut jonkinkin verran viimeisen about puolen vuoden aikana, ja toki aina silloin tällöin satunnaisesti muutenkin. Osa on facebookin ansiota, osa ihan sattumalta sattuneita. 

 

Naamakirjasta on löytynyt lapsuuden ajan paras ystäväni, jonka kanssa oltiin paita ja peppu melkein kymmenen vuotta, jostain 4-5vuotiaista lähtien. Ja ala-asteajan paras luokkakaverini, jota en ollut nähnyt ala-asteen jälkeen kuin ehkä kerran ohimennen 15- tai 16vuotiaina jossain pikkusisarusten joulujuhlassa tai jotain. Ja mökkinaapurit, joiden kanssa vietin kesät landella ainakin 6 kesän ajan noin ala-asteikäisinä (ja joiden kanssa oltiin tosin samassa lukiossakin myöhemmin). Ja monen monta muuta vanhaa (jos kohta uudempiakin) ystävää.

 

Ihan sattumalta on tullut kohdattua mm. yksi vanha luokkakaveri ihan ammattipiireissä, toinen oli meillä kurssilla (siitä tosin taitaa olla jo yli se puoli vuotta aikaa).

 

On se joka kerta yhtä häkellyttävää ja toisaalta myös riemastuttavaa kohdata vanha ystävä tai luokkakaveri tai muu tuttu, jonka kanssa on jotain elämänsä aikaa elänyt. Se on kuin löytäisi kateissa olleen elämänsä palapelin palan, vaikka vain pienen, mutta kuitenkin osan sitä suurta kokonaisuutta, joka tekee ihmisestä sen, mitä on.

 

Hassuinta on, että omassa kouluajassani on paljon sellaista, minkä ennemmin uohdan kuin muistan – ja olen melkeinpä onnistunut unohtamaankin kaiken paitsi tiedon siitä, että kamalaa oli – mutta silti on hauska tavata niitäkin luokkakavereita, jotka silloin elämästäni h*lvetin tekivät. Joskus tuntuu, että melkein tekivät minulle palveluksen kiusaamisellaan. Minusta on tullut itsenäinen, itsellinen ja vahva, osittain juuri sen vuoksi. Ihminen on outo olento. Ja minä olen selviytyjä. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

 

 

Minä seurailen myös ainakin ehteissäni noita kuukkelointeja, joilla blogiini/kuviini eksytään. Ne on oikeasti niin hassunhauskoja välillä, ettei paremmasta väliä! Mitä se sitten ikinä kertookaan omasta blogista 😛 Top-listaa google-hauista, joilla pääsee Marilkan pähkinöihin (poissulkien marilka ja peanuts ja playa del cura -haut):

 

– siskon kanssa saunassa

– kolibri

– no pun intended

– puppugeneraattori

– out of my way i am running

– mikä on nuorten mielenterveystilanne

– Italialainen illallinen

– "vitsaa"

– Tulistuva lapsi

– impulssikontrollihäiriö

– "may day"

 

Ja paljon muita, mitkä ei nyt just löydy listalta ja joita en tietenkään muista kun yritän muistella. Välillä sitä vaan ihmettelee, mitä kaikkea ihmiset googlesta etsiikään! Toisaalta, sitten sitä miettii, mitä kaikkea sitä oikein blogiinsa kirjoittaakaan, kun kerran niillä hauilla se oma blogi löytyy 😀

Niin se äitienpäivä siitä valkeni eilen aurinkoisena ja lämpimänä. Minulle kannettiin puoli yhdentoista aikaan aamupalatarjotin sänkyyn (sisältäen aamiaisen koko muullekin perheelle :D), kera kortin ja sen esikoisen laatikossa olleen lahjan: minua esittävän jääkaappimagneetin.

 

 

 

Miehen lähdettyä siitä sitten raksalle, leikin minä normaalia perheenäitiä vähän aikaa. Ainakin niin normaalia kuin nyt minusta esiin saa – en tiedä onko normaalia tiskata, tehdä aleksantereita ja sämpylöitä bikineissä ja shortseissa Nightwishin pauhatessa vieressä ja huomata lasagneen tarkoitetun jauhelihan menneen vanhaksi jo monta päivää sitten 😀 Ainakaan pihan mukeloiden mielestä ei bikineissä kulkeminen ollut ihan normijuttu, kun sillä tavoin minulle kikattivat viedessäni roskia. Mut hei oikeesti, kun aikka paistaa ja on lämmin, on moraalinen pakko olla pelkissä bikineissä! Tai ainakin bikini-yläosassa ja lyhyissä shortseissa!

 

Harmitti kyllä vietävästi jo se ehkä parin tunnin pakko-sisälläolo – ihan eppii, ettei keittiötä voinut siivota pihalla! Tai laittaa ruokaa pihalla, kun ei meillä ole grilliä. Mutta heti kun oli pakolliset tehty sisällä ja sisko ja äiti saapuneet meille, mentiin koko joukko takapihalle lojumaan bikineissä. Likatkin vaihtoivat bikiniä/uikkaria päälleen, esittivät toivomuksen saada sadetinta päälle (vaan kun se on autotallissa ja tuo tämän hetken piha on aikas pieni sille sitä paitsi) ja vuoroin loikoivat meidän kanssa tai touhuilivat mitä touhuilivatkin.

 

 

 

Siitä ei sisälle sitten enää ennen illan viilentymistä mentykään kuin hakemaan ruokaa, jätskiä, aleksantereita, mehua, dooleysia ja jelloa.

 

 

   

 

Oli ihanaa makoilla auringossa, jutella ja vaan olla lähimpien kanssa. Mieskin kävi raksalta meidän seurassa syömässä edes ja toi tullessaan ihanan vaaleanpunaisen äitienpäiväruusukimpun minulle 🙂

 

 

Illalla tuli vielä serkkukin käymään, hakemaan systerin meiltä. Mies sanoi myöhemmin illalla, ettei ollut meinannut pystyä keskittymään koneella mihinkään, kun naislauma nauraa rätkätti olohuoneessa, mutta minkäs teet, vanhoja oli tällä kertaa superhauska muistella, ei mitää tikkuja kenenkään silmään!

 

Kaiken kaikkiaan, päivä oli ihana 🙂 Oli aurinkoa, lämmintä ja yhdessäoloa. Ja hyvää syötävää ja juotavaa. Kaikkea sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Ja päänikin on taas hehkuvanpunainen (ja päänahka kipeä – se ei oikein meinaa sietää Swartzkopf Live -värejä…)

 

Niin tässä vaan on viimeiset viikot juostu, että huominen äitienpäivä on uurastusta täynnä. Mies sentään eilen sai aikaiseksi imuroida ja pesipä koneellisen pyykkiäkin, mutta tiskivuori keittiössä alkaa olla jo pelottava! Joten huomenna, jahka olen popsinut aamupalani sängyssä (se on minulle luvattu jo, touhukas esikoinen on jo esivalmisteluina tiedustellut, mitä aamupalaksi toivon 🙂 ), pääsenkin sitten tiskaamaan, leipomaan ja laittamaan ruokaa. Taitaa siis olla niin, että äitienpäivänä tänä vuonna teen sitä mitä äidit yleensä – muina päivinähän olenkin tehnyt enempi kaikkea ihan muuta kuin mitä äidit yleensä tekee 😛

 

Nimittäin olin sitten eilenkin menossa. Vietettiin yhden työkaverin läksiäisiä meidän alakerran ravintolassa ja sinne tuli myös yksi entinen työkaveri, jonka kanssa olin treffejä jo sopinut illaksi muutenkin. Johonkin aikaan lähdettiin sieltä pienemmällä porukalla stadiin, seurauksella että olin sitten himassa vaihteeksi puoli neljän aikaan aamulla… Tänään en yllättäen siis jaksanut alkaa täällä tiskata tai leipoa (mikä olisi vaatinut myös sokerinhakumatkan ilman autoa, koska se oli vielä firman hallissa) ja iltapäivällä mentiinkin ystäväperheen tytön ristiäisiin, minkä jälkeen kävin noutamassa autoni ja tämän ah niin rakkaan läppärini duunista.

 

Story of my life nykyisin, että käyn kotona lähinnä nukkumassa muutaman tunnin. Jos ei ole tanssitunteja, on sitten päiväkodin kevätjuhlaa, myöhäisiä työiltoja (lomaa tässä odottelisin, mutta siihen asti työtahti senkun kiihtyy…), laattakauppareissuja, ristiäisiä sun muita – ja näemmä näitä muita reissujakin piisaa. Sosiaalinen elämäni on yllättäen herännyt henkiin ja tapaan ystäviä ja istun iltaa heidän kanssaan tiuhempaan kuin koskaan ennen. Mikä on mukavaa, mutta viehän se veronsakin kasaantuvien kotitöiden muodossa…

 

Mutta huomenna sentään olen kotona. Ja teen niitä kotitöitä 😉 Mutten ehkä kuitenkaan koko päivää, tänne tulee mutsi ja systeri syömään ja päivää viettämään meidän kanssa, joten ihan mukava päivä on tiedossa! Tytöt ovat taas tohkeissaan äitienpäiväsalaisuuksistaan; esikoinen ei malttanut olla paljastamatta, että hänellä on minulle kortti ja lahja ("mut se laatikko, joka on kääritty siihen paperiin ei sit oo se lahja, vaan se lahja on siellä laatikossa sisällä"), kun taas tosikoinen jopa jo antoi korttinsa minulle tänään. Äitienpäiväorvokin sain jo torstaina päiväkodin kevätjuhlassa ja muitakin kukkia minulle on tuolta kedoilta kannettu 🙂

 

 

 

Tosikoisen kortissa on apinan kuva ja siinä lukee: "Minä pyöräilen äidin kanssa. Äiti on kiva, kun käy mun kanssa potkulautalenkillä. Syön äidin kanssa karkkia." Niin, olenhan minä nyt oikeasti ehtinyt lastenikin kanssa aikaa viettää ja tosiaan on tuota ulkoliikuntaa tullut harrastettua, kun on säät olleet niin hienot! Kuten nyt tänäänkin, kun oltiin siellä ristiäisissä (siis oli hieno sää). Sai oikein vetää kesämekkoja päälle niin itselle kuin tytöillekin (tosin vastarannankiisi esikoiseni välttämättä halusi sukkikset jalkaan ja sinnikkäästi piti boleroakin päällä koko ajan, vaikka lämpötila oli 22 astetta ja aurinko paistoi!).

 

   

 

Toivottavasti tässä ei käy nyt niinkun viime vuonna, että lämmintä toukokuuta seurasi kylmä kesä. En meinaan kyllä kestä toista moista! Tahtoo hellettä lomalle!