Tiesin toki jo illalla, että aamulla on edessä aikainen nousu, tai no siis, ihan normaaliaikainen, puoli seiska. Nukkumassa olin silti siihen normaaliin puolenyön aikaan, tai ehkä jo himpun ennen. Uni ei tullut silmään heti, mutta heti kun olin nukahtamaisillani, alkoi esikoinen valittaa sängyssään. Oli valitellut mahaansa jo illalla, nyt tuli sitten oksennus.

 

Sitäpä siinä sitten kestikin muutaman tunnin. Sitä, että yritettiin nukkua, minä en saanut unta ja juuri kun olin vaipumassa viimein uneen, oksensi lapsi jälleen. Onneksi on jo monta vuotta osannut oksentaa ämpäriin, joten ei sentään lakanapyykille tarvinnut keskellä yötä ryhtyä. Jos tuosta tosikoinenkin sairastuu, saattaa sekin riemu vielä koittaa – en tiedä, miten on tämän laita hänellä.

 

Jeejee. Ei olekaan mahatautia meillä nähty pitkään aikaan, mutta ei nyt oikeastaan olisi väliksi ollut nytkään. Eipä sille silti mitään voi, tietenkään. Jotenkin silti toivoisin, että jäisi vain esikoisen sairastamaksi tällä kertaa ja että menisi nopsaan hältäkin ohi, sillä huomiseksi meillä olisi rannekkeet koko perheelle Linnanmäelle! Ja minulla ensi viikollaKIN tuota ohjelmaa siihen malliin, ettei olisi aikaa sairastaa. No oikeasti, milloin olisi?

 

Tämä viime yön mahatautiepisodi nyt kuitenkin verotti muutenkin vähäistä unimäärääni ja kasvatti muutenkin suurta univelkaani siihen malliin, että kun noin 4 tunnin yöunen jälkeen nousin ja lähdin ajelemaan n. 60km päähän asiakkaalle, kurvasin ensimmäiseksi ensimmäisen huoltoaseman pihaan hakemaan jättisuuren kahvin (kotona en jaksanut keittää) ja koska siellä ei ollut EDiä punaisena, otin tölkin sokeritonta RedBullia. Ihan ok sekin. Ja perillä asiakkaalla hakemaan kahviosta lisää kahvia (ja sainpa sieltä ihanan lämpimän sämpylänkin!).

 

Silmät on silti ristissä yhä ja aivotoiminta hiukan tahmean oloista. Mutta eiköhän tästä taas selvitä sillä kuuluisalla rutiinilla, joka kicks in, kun kytken sen vaihteen päälle, kohta. Ja hyviäkin uutisia sain: päiväni on vain puolikas, pääsen puolen päivän jälkeen lähtemään kotiin ja voin vaikka nukkua iltapäivän. YES!

Väsyttää. Niin maan vietävästi. Kaikki se minua eteenpäin puskenut vihainen adrenaliini on haihtunut pois ja jäljelle on jäänyt armoton nimenomaan fyysinen väsymys. Eilen tanssitunnillakin jäsenet tuntuivat aivan vierailta jatkeilta, jotka eivät minua oikein millään olleet totella.

 

Iltaisin ei silti uni oikein tule, hassua kyllä (tai sitten se johtuu siitä kahvin määrästä, jonka päivän aikana juon 😉 ), mutta aamuisin nukuttaisi kyllä niin makeasti, niin makeasti (ja siksipä sitten juon sitä kahvia niin paljon, töissä pitää kuitenkin jaksaa).

 

Kroppa kaipaa myös ravintoa jälleen. Kun vielä jokin aika sitten saatoin mennä päivän läpi lähes syömättä, nyt on kyllä nälkäkin ja ruoka maittaa. Tottumuksesta syön silti ihan kohtuudella – en minä enää osaa suuria määriä kerrallaan mitään syödäkään. Mutta vuorokauden aikana enemmän kuin vielä muutama päivä sitten.

 

Viime päivinä olen taas päässyt edes vähän lataamaan akkujani myös aurinkoenergialla. Nyt kun taas on aurinkoiset päivät, ei minua pitele työpaikan sisäpihalta koko päivää poissa mikään. Kuten viime keväänäkin, aina kun vain taukoa voi pitää, istun hetken pihalla auringonpaisteessa, ja kotiin tultua istun takapihalla kunnes aurinko katoaa puiden taa. Minulla on aurinkokennot, jotka lataavat sisäisiä akkujani auringon lämmöllä ja valolla 😉 

Lepo, ruoka, aurinko. Siinäpä ne tärkeimmät tekijät, joilla nämä fyysiset akkuni latautuvat. Henkinen puoleni sai pikalatauksen täyteen silloin maanantaina. Siitä lähtien olen vain hymyillyt ihan non-stop 😀

 

 

Minunkin happy recharge on tällä hetkellä complete 🙂 Elämä on taas mallillaan ja ihanaa 🙂 Ihanaa 🙂

Ihanaa 🙂 Aurinko paistaa, istun takapihan portailla. Auringossa on mukavan lämmin, vaikkei ilma muuten edelleenkään ihan kesäinen olekaan. Ei silti yhtä kylmäkään kuin tässä muutama päivä on ollut. Sää sopii loistavasti myös huulillani karehtivaan hymyyn, joka pitkästä aikaa ulottuu aidosti silmiin asti ilman mitään ulkoista syytä. Hymyyn, joka on noin eilisillasta asti nykinyt suupieliäni ylöspäin tuon tuostakin. Onnelliseen hymyyn.

 

Ei uskoisi, että vain pari päivää sitten vielä itkin pahaa oloani portailla. Samaan aikaan tosikoinen laittoi soimaan Jippiin CD:n. Esikoinen oli ulkona, minä istuin portaiden alapäässä itkemässä ja Jippii soi yläkerrassa tosikoisen laulaessa mukana. Laulujen sanat pääsivät jonnekin syvälle sisälleni, sisältäni nousi rukous, viimeinkin avunpyyntö ylöspäin.

 

Sunnuntaina juttelin jälleen mesessä parinkin ystävän kanssa ja tällä kertaa keskusteluja seurasi jälleen uusia oivalluksia. Ensimmäisiä sitten tämän pahimman "riisiajan" laukaisseiden. Marikkikohan se oli, joka jossain kirjassa siskonsa sairastaessa pohti, mikä se sellainen riisi oli, mikä siskolla oli menossa? Kyseinen "riisi" kuitenkin oli se, joka ratkaisi pikkusiskon sairauden etenemisen: paraneeko vai meneekö pahemmaksi. Siksi se minulle tulee aina mieleen näitä viime viikkojani miettiessäni.

 

Sillä kuten Marikin siskon kävi siinä kertomuksessa, myös minulle tämä "riisiaika" oli eräänlainen vedenjakaja tässä viimeisimmässä (mutta ei siis suinkaan elämäni ensimmäisessä eikä varmaan viimeisessäkään) teini-iässäni, kriisissäni, miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua. Ja eilen oli tämän riisin ratkaisunhetki. Eilen oivallukset työstyivät jossain mieleni sopukoissa, seurauksella, että talveni selkä taittui.

 

Ennen tanssituntia istuin odottelemassa tunnin alkua, mielessäni soiden ajatus elämäni palasten keräämisestä. Ja niin kävi, että tanssitunnin alkuun mennessä oli huulilleni jo noussut tämä hymy, joka oli antanut itsestään merkkejä jo siinä päivän mittaan. Eikä se ole sen jälkeen kadonnut. Ihmeellinen on se rauha ja tyyneys, jonka olen sisääni saanut kaiken sen myrskyn tilalle, joka vielä jokin aika sitten minua repi. Minun on jälleen hyvä olla.

 

En ole niin untuvikko, että luulisin elämän olevan tästä eteenpäin pelkkää hymyä ja seestettä. Tiedän vaikeampienkin hetkien vielä käyvän vierailulla, mutta oleellista on, että olen jälleen pohjimmiltani ehjä. Tiedän, että olen jo voittanut, joten vaikeat hetket eivät enää voi minua rikkoa. Sillä tämä ei ole minun aikaansaannostani, vaan Jumalan, joka yhä riittävästi minuakin rakastaa, että kun vihdoin osasin – ja siihen kykenin – pyytää Häntä auttamaan minua, auttoi Hän saman tien. Tavallaan olin kuin tuhlaajatyttö, joka ymmärsi palata kotiin. Ja sain juuri niin avosylisen vastaanoton kuin tuhlaajapoika konsanaan 🙂

 

Minä olen onnekas. Minulla on ihana perhe, rinnallani miehistä parhain. Mies, joka on jaksanut kanssani jo montakin elämäni kriisiä ja teini-ikää. Joka on sietänyt monet oikkuni ja silti yhä rakastaa ja tukee minua. Joka on jo puolet tähänastisesta elämästäni ollut paras ystäväni. Joka monesti vaistoaa minun mielenliikkeeni ja tarpeeni uskomattomalla tavalla. Osaa antaa tilaa, kun sitä tarvitsen, osaa ottaa lähelle, kun sitä kaipaan.

 

Eilen illalla pyysin mieheltäni anteeksi, että olen viime kuukaudet elänyt niin itsekkäästi, monesti unohtaen perheen parhaan ja ajatellen lähinnä vain itseäni. Pyysin anteeksi sitä, että olen ollut niin paljon reissun päällä. Kiitin miestä, että hän on taas yhden vaimon teini-iän kestänyt ja sanoin, että nyt on taas aikuinen palannut.

 

Talven selkä on taittunut, kesä tekee tuloaan.

 

P.S. Olen pahoillani, jos joku on kokenut tai kokee blogini liiankin yksityisalueella seilaavana – myönnän, että intimiteettialueeni on pienempi kuin useimpien, mikä johtaa avoimempaan puheeseen ja kirjoittamiseen kuin moni muu tekisi. Mutta ei täällä lue mitään, mistä en yhtä hyvin voisi puhua ihmisten kanssa – ja ole puhunutkin. Mukaan lukien mieheni (sitäkin on minulta kyselty).

Irrottelin äsken lappuja esikoisen uusista vaatteista, niistä, jotka eivät vielä olleet päässeet käyttöön tänään. Ja tulin jälleen ajatelleeksi, kuten jo kaupassakin ja muutaman kerran ennenkin, miten hassua on, että esikoinenkin niin pitää mustasta. Musta-mieltymys on tullut viimeisen puolen vuoden sisällä ihan tosissaan. Ja nyt näistä uusista vaatteista kolmesta teepaidasta kaksi oli mustia, kaksista kapreista toiset on mustat. Jos olisin ostanut vain yhdet kaprit, musta olisi ollut valinta. Monta kertaa olen kuullut muutoinkin tyttären sanovan jollekin, että musta on hänen lempivärinsä.

 

Onko musta edes väri? En tiedä. Mutta onhan se minunkin lempivärini, ainakin vaatteissa. Liekö sitten äidin esimerkki tyttären musta-kirvoittajana? Mutta minun vaatteenihan pääsääntöisesti ovat mustia, joten esimerkiksi nyt kesävaatteita itsellenikin ostaessani olen oikein tietoisesti pakottanut itseäni valkkaamaan muutakin kuin mustaa. Lopputuloksena pinkkiä tai harmaata shortsia, toppia ja mekkoa, ja tämä yksi valkoinen toppi, joka edellisen entryn lopussa näkyy.

 

Hassua, mutten vaan pääse sittenkään siitä pinkistä eroon 😀 Melkein se jo hiipui, mutta taisi olla enempi mielialan syytä, nyt olen taas hommannut vaatekaappiin kirsikkaakin, kun se taas on muodissakin 😉 Ja juu, tyttäretkin saivat pinkkiäkin, mutta myös lilaa ja turkoosia. Mutta musta on pääväri… Se on myös mun mutsin vaatteissa hallitseva väri, jostain syystä.

 

Sen sijaan tosikoinen ei suostu päällensä laittamaan mitään, missä on yhtään mustaa. Väriä pitää olla, mieluiten juuri pinkkiä 🙂 Hieno juttu, mustat saa sen pinkin seurakseen 🙂

Jos viettää ravintola Teatterissa aikaa yhtä mittaa n. 10-11 tuntia, ehtii nähdä yhtä jos toistakin. Ja tehdä yhtä jos toistakin. Tiedän mistä puhun, kokeilin sitä viime yönä 😉 Korjattiin nimittäin ystäväni kanssa se parin (vai kolmen?) viikon takainen missimme istua paikallisessa (tai sen pihalla) ja lähdettiin eilen stadiin ja Teatterille iltaa viettämään. Jo varttia yli neljän dösällä…

 

Teatterin kahvilassa on mielettömän hyvät salaatit ja mielettömän hyvät toastit. Ensitöiksemme istuttiin siis siihen syömään rucola-vuohenjuusto-toastit. Siitä sujuvasti siirryttiin seuraavalle tasolle, alakerran baariin, istumaan ja juttelemaan. Välillä piti käydä hytisemässä ulkona kylmässä – että osaakin olla kylmää viime viikonlopun ihanien bikinikelien jälkeen! Ja päälle vielä satoikin. Terassi oli katettu jättivarjolla, mutta kuivaa oli silti vain aivan keskellä. Sisällä pari ulkokuntalaista miestä istui naapuripöytään kuuntelemaan meidän päättömiä juttuja ja kyselemään, mistä löytyy Rymy-Eetu. Niinkuin me tiedettäis… Mutta kaverilta löytyi kaveri, joka tiesi 😀 Joten siis, edellisen lauseen voinee korjata, että niinkuin me oltais tiedetty – koska nyt mekin tiedetään 😀

 

Yläkerran yökerhossa oli alkuillasta yksityibileet, joten se avattiin isolle yleisölle vasta kymmeneltä. Me hipsittiin sinne puoli yhdentoista aikaan, jolloin siellä oli aika tyhjää vielä, ilmeisesti lähinnä ko. yksityistilaisuuden ripejengi, osa aika hurjassa kunnossa jo, myötähäpeä oli välillä suuri. Suomi pelasi Ruotsia vastaan, mikä näkyi paikan hiljaisuutena, kun ei matsia siellä voinut seurata. Minä tunnustan kyllä tsekkailleeni kändellä tilannetietoja ja lopputuloksen myös (entisenä himofanina pakko hehkuttaa väliin, että hyvä Suomi! Ruotsi pitää löydä aina kun tilaisuus tulee!).

 

Istuttiin pitkään yläkerran terdellä – hauska lähes sisätila, katettu ja seinätkin tehty muovisista "verhoista", jotka saa kelattua kesällä ylös. Lämpölamput (ja yön jatkuessa matsin päätyttyä huisisti lisääntynyt väkimäärä) pitivät tilan niin lämpimänä, että hihattomassa topissanikin pärjäsin siellä mainiosti. Paitsi alkuun, kun istuttiin avoimen nurkan luona. Siellä piti vähän kääriytyä huopaan, joita siellä myös oli tarjolla.

 

Siirryttiin jossain vaiheessa tanssilattialle siitä. Musiikki oli sitä kamalaa yksitoikkoista jytkettä, jota kaikkialla tiettyyn aikaan soitetaan. Povailin, että eiköhän sieltä jossain vaiheessa läjähdä vähän kasariakin kehiin ja joo, tulihan sieltä sitäkin 😉 tosin himmeellä tavalla miksattuna, mutta tunnistettavana thrillerinä sun muuna. Loppuvaiheissa yötä musa oli jo kunnolla tanssittavaakin, lattarityylistä stuffia – sääli, että siinä vaiheessa oli jo leikin lopun aika käsillä! Mutta mikä ihme siinä on, me and italian guys? Törmään noihin italianoihin aina kaikkialla 😀 Joko ne on niin nopeita tai suomalaiset miehet niin hitaita tai sitten vain miellytän italialaista silmää, mutta taas minut poimi ensimmäisenä tanssiin italialainen mies. Myöhemmin tanssin vähän yhden hänen kaverinsakin kanssa, joka het kättelyssä tokaisi: "you are a dancer, i can see." "Yeah, sort of…".

 

Yö kului nopsaan, eikä aikaakaan kun jo oli valomerkin aika. Ei nyt ihan saman tien rynnätty ulos pilkun jälkeen, mutta melko pian. Alkoi ulosmeno"hupi". Se härdelli siellä narikoilla on aina yhtä huvittava. Tuupitaan ja tönitään ja jopa siellä pari jätkää ryhtyi uhoamaan toisilleen ja pukareita yritti rauhoitella joku nainen. Eipä siitä sentään tappelua tullut, olipa sitten tuon naisen ansiota tai ei 😉

 

Takkia päälle vaan ja ulos taksijonoon, kunhan narikan ruuhkasta selvittiin. Yllättävän lyhyt jono oli, mutta syy taisi olla se, ettei siitä oikein taksia meinannut saada kirveelläkään, joten useimmat varmaan talsivat suosiolla jonnekin ihan muualle taksia kyttäämään. Siellä sitten jonossa jo yksi sammui kadulle, toinen murjotti täydellisen kettuuntuneena, kolmas ilahtui siitä, että neljäs huolestui sammuneesta. Kolmas oli sammuneen kaveri turkkusest ja neljäs ei jeesinyt sammunutta huolestaan huolimatta. Minä lopulta autoin turkulaista nostamaan kaiffarinsa jaloilleen ja aina välillä vähän pitelemään pystyssäkin.

 

Turkulainen oli sangen hauska kaveri, vaikkei ensin ollenkaan ymmärtänyt, miksi minä ja kaverini kikatettiin aavistuksen hysteerisinä muiden murjottaessa taksijonossa, joka väheni noin taksi kymmenessä minuutissa -tahdilla. Minä nyt en yleensäkään vaivaudu pottuuntumaan asioista, joille en mitään mahda, mutta täytyy myöntää, että kanssajonottajien edesottamukset kutkuttivat nauruhermojani – ja kaverini nähtävästi myös – kovasti. Etenkin kun tämä sammuneen kaveri kertoi olevansa Turusta. "Figures :D" totesin jo toisen kerran sinä yönä – ensimmäinen kerta oli tanssilattialla, kun se tanssikaverini kertoi olevansa Italiasta. Jotkut jutut ne vaan ovat niin selittäviä 😉

 

Loppujen lopuksi päädyttiin samaan taksiin turkulaisen ja kaverinsa kanssa. Todettiin heidän viemisensä olevan kustannustehokkaampaa kuin että oltaisiin menty samalla taksilla siinä välissämme seisseen murjottajan kanssa. Taksimatka näiden kundien kanssa oli kerrassaan hauska (lähinnä sen turkulaisen ansiosta, toinen oli aika hiljasta jätkää). Mietin hiljaa mielessäni, jotta näinköhän saadaan lukea omista edesottamuksistamme iltiksen taksi-blogista sitten viikolla 😛 Loppumatka oli vähän hiljaisempi, kun alkoi jo väsymys hiipiä minuun ja kaveriini. Johan se kellokin kävi melkein viittä tuolloin…

 

Kotio siitä ajallaan päästiin, ihan kunnialla. Puoli kuuden aikaan olin nukkumassa, puoli yhdentista aikaan taas hereillä. Tänään käytiin esikoisen kanssa vaateostoksilla jumbossa ja haettiin tosikoinen yökylästä kaverin luota. Tosikoinenkin sai jumbosta uuden kesämekon, mekoista kun tyykkää 🙂 Esikoiselle yritin kaupitella edes yhtä mekkoa, mutta kun ei niin ei.

 

Kotiintultua tytöt vaihtoivat heti uusia vaatteita päälleen ja koska minullakin sattui olemaan keskiviikkona ostettu uusi toppi päällä, piti ihan ottaa kuvia perheen naisista uusissa kesävetimissä 😉