Se systerin bongaama meemi, jossa pitää vastata kysymyksiin biisien nimillä. Koitetaas 🙂 Ja koska kert sekä sisko että serkku selvisivät haasteesta yhden bändin biiseillä niin enhän minä mitenkään voi huonommaksi pistää 😉 Eli pistetääs Shania Twainin biisein menemään.

 

 1. Sukupuolesi?
The woman in me

2. Mikä on suurin unelmasi?

3. Mitä inhoat?
Don’t be stupid

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
Rock this country

5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
I ain’t goin’ down

6. Mistä asioista pidät?
When you kiss me

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Thank you baby!

8. Missä haluaisit olla?

Honey, I’m home

9. Kuvaile elämää?
C’est la vie

10. Kuvaile itseäsi?

She’s not just a pretty face

11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?

 

Tämähän nyt ei ole varsinainen meemi, tai ei ainakaan ennen tätä ollut, mutta pakkohan siihen oli tarttua, kun Miudis heitti ilmaan kysymyksen: "Oletko koskaan miettinyt millainen voisi olla sinun nurinkurinen päiväsi?"

 

Eli millainen se olisi?

 

Saisin varmaankin nukkua häiriöttä puolille päivin, ja saisin jopa nukuttua ilman silmälappuja. Tai tarkemmin ajatellen, en edes kaipaisi saada nukkua vaan heräisin kuudelta pirteänä enkä edes tarvitsisi ensimmäiseksi kahvia. Itseasiassa nurinkurinpäivänä en kahvia joisikaan. En loisi katsettakaan puhelimeeni tai tietokoneesi, en välittäisi tuon taivaallista sähköposteista, blogeista ja naamakirjasta. Kulkisin koko päivän verkkareissa ja nuhjuisessa paidassa, meikittä, tukka sekaisin. Jalassa risat lompsut. Nurinkurinpäivänä en avaisi suutanikaan paitsi puhuakseni kahdella sanalla jonkin tuikitärkeän asian. Töitä en sinä päivänä tekisi, en edes ajattelisi.

 

Nurinkurinpäivänä lapsosenikin nousisivat sängystä aurinkoisina ja virkeinä, tekisivät aamutoimet patistamatta ja hoputtamatta. Samoin iltatoimet nurinkurinpäivän iltana. Esikoinen pukisi päälleen hameen ja vaaleanpunaisen paidan, tosikoinen luultavasti kulkisi koko päivän samoissa vaatteissa vaihtamatta niitä kertaakaan. Esikoinen ei tiuskisi, tosikoinen ei saisi yhtään raivaria koko päivän aikana. Tytöt eivät saisi aikaan yhtään riitaa vaan leikkisivät sovussa koko päivän. Minäkään en menettäisi malttiani kertaakaan lasten kanssa.

 

Sinä päivänä mies ei ajattelisi raksaa kertaakaan päivän aikana eikä kysyisi kertaakaan, onko kaapissa jotain herkkua. Kaikki tykkäisivät ruuasta, jonka pöytään laittaisin, vaikka luultavasti nurinkurinpäivän ruokalistalla olisi silakkapihvit ja paakkuinen perunamuusi. Jälkiruuaksi tekisin varmaankin jotain suuritöistä herkkua. Sen jälkeen mussuttaisin salmiakkia koko päivän.

 

En nurinkurisena päivänä kaipaisi juttukaveria, en sosiaalista elämään sen paremmin sähköisesti kuin oikeastikaan. En kaipaisi mitään äksöniä, en ottaisi valokuvia, en haluaisi lukea enkä tehdä mitään koneella. Saattaisin tosin katsoa reality-sarjoja telkusta koko päivän, ainakin jos aurinko paistaisi ulkona. Jos taas olisi kylmää ja sateista, lähtisin varmaankin ulkoilemaan. Radiossa soisi Classic FM.

 

Säähaitari on koko toukokuun ollut niin omituinen, että joka kerta kun luulee tietävänsä, miten ulos tulee pukeutua, onkin jälleen pahasti väärässä. Sää on jo muuttunut.

 

Esikoinen huomasi tänään taksia odottaessaan, että repusta oli avaimet poissa. Eihän niitä siinä aamukiireessä löytynyt, jo pelkäsin pahinta, että ovat hukkuneet kouluun, mutta onneksi löysi ne koulun jälkeen ihan tuolta olohuoneesta. Olivat kai pudonneet repusta muun tyhjennyksen yhteydessä; nyt kun kantavat koulusta kotiin kaiken mahdollisen tavaran lukuvuoden päätteeksi.

 

Huolimatta siitä, että esikoisen avaimet materialisoituivat päivän aikana olkkariin (mistä niitä aamullakin kyllä jo etsittiin), olen vakuuttunut siitä, että tässä lukaalissa on joku kumma musta aukko, johon kaikki tavarat vain katoavat. Kaikki on jatkuvasti hukassa. Tänään tuli jätskiauto ja vaikka muutama viikko sitten laitoin jädeauto-kortin talteen lipaston laatikkoon, ei se mokoma tietenkään enää ollut siellä, eikä missään muuallakaan…

 

Töissä on nyt niin kiire, ollut jo koko toukokuun, että olen koko ajan ihan hukassa itsekin. Niukin naukin tiedän, missä pitää olla seuraavana päivänä ja mitä teen – onneksi sihteerit hätistelee niiden aina unohtuvien käytännön juttujen kanssa… Ja sitten kun on päivä, että ehtii hoidella sitä outookin inboxiin kertyvää sälää, sitä on ihan hukassa eikä osaa tarttua mihinkään ja vain haahuilee käytävillä tietämättä onko menossa vai tulossa. Ja vie lounaalla tarjotinta väärään paikkaan.

 

Välillä sitä on ihan hukassa senkin kanssa, mitä tekee tai pitäisi tehdä, mutta onneksi akuutein asia on jälleen ainakin suunnilleen hoidossa, vaikka se näin yöhön asti kestikin.

 

Ja sitten kun on hukassa, sormet on välillä vaan aivoja nopeammat ja tänään sitten napsautin koneelleni madon. Mikä on sitäkin nolompaa, että se ihan jopa kyseli lupaa, eli ihan itse päästin sen suojauksen läpi. *mental head banging* Joten sitä sitten siivoilin koneelta pois tunnin ja rapiat, ainakin. Ja nyt on vähän hukassa-olo sen suhteen, sainko sen varmasti kunnolla pois ja vaikuttaako se kenties johonkin vielä vai ei.

 

Toivottavasti en sen sijaan huomenna ole maantieteellisesti hukassa, kun pitäisi vaihteeksi löytää tiensä paikkaan, jossa ei ole ennen ollut. Ja toivottavasti en tässä eräänä kauniina päivänä hukkaa vielä päätänikin tämän talon mustaan aukkoon. Sekään ei ole aivan sataprosenttisen epätodennäköistä.

Säähaitari on koko toukokuun ollut niin omituinen, että joka kerta kun luulee tietävänsä, miten ulos tulee pukeutua, onkin jälleen pahasti väärässä. Sää on jo muuttunut.

 

Esikoinen huomasi tänään taksia odottaessaan, että repusta oli avaimet poissa. Eihän niitä siinä aamukiireessä löytynyt, jo pelkäsin pahinta, että ovat hukkuneet kouluun, mutta onneksi löysi ne koulun jälkeen ihan tuolta olohuoneesta. Olivat kai pudonneet repusta muun tyhjennyksen yhteydessä; nyt kun kantavat koulusta kotiin kaiken mahdollisen tavaran lukuvuoden päätteeksi.

 

Huolimatta siitä, että esikoisen avaimet materialisoituivat päivän aikana olkkariin (mistä niitä aamullakin kyllä jo etsittiin), olen vakuuttunut siitä, että tässä lukaalissa on joku kumma musta aukko, johon kaikki tavarat vain katoavat. Kaikki on jatkuvasti hukassa. Tänään tuli jätskiauto ja vaikka muutama viikko sitten laitoin jädeauto-kortin talteen lipaston laatikkoon, ei se mokoma tietenkään enää ollut siellä, eikä missään muuallakaan…

 

Töissä on nyt niin kiire, ollut jo koko toukokuun, että olen koko ajan ihan hukassa itsekin. Niukin naukin tiedän, missä pitää olla seuraavana päivänä ja mitä teen – onneksi sihteerit hätistelee niiden aina unohtuvien käytännön juttujen kanssa… Ja sitten kun on päivä, että ehtii hoidella sitä outookin inboxiin kertyvää sälää, sitä on ihan hukassa eikä osaa tarttua mihinkään ja vain haahuilee käytävillä tietämättä onko menossa vai tulossa. Ja vie lounaalla tarjotinta väärään paikkaan.

 

Välillä sitä on ihan hukassa senkin kanssa, mitä tekee tai pitäisi tehdä, mutta onneksi akuutein asia on jälleen ainakin suunnilleen hoidossa, vaikka se näin yöhön asti kestikin.

 

Ja sitten kun on hukassa, sormet on välillä vaan aivoja nopeammat ja tänään sitten napsautin koneelleni madon. Mikä on sitäkin nolompaa, että se ihan jopa kyseli lupaa, eli ihan itse päästin sen suojauksen läpi. *mental head banging* Joten sitä sitten siivoilin koneelta pois tunnin ja rapiat, ainakin. Ja nyt on vähän hukassa-olo sen suhteen, sainko sen varmasti kunnolla pois ja vaikuttaako se kenties johonkin vielä vai ei.

 

Toivottavasti en sen sijaan huomenna ole maantieteellisesti hukassa, kun pitäisi vaihteeksi löytää tiensä paikkaan, jossa ei ole ennen ollut. Ja toivottavasti en tässä eräänä kauniina päivänä hukkaa vielä päätänikin tämän talon mustaan aukkoon. Sekään ei ole aivan sataprosenttisen epätodennäköistä.

Viikonloppu on hujahtanut jälleen nopeammin kuin on ehtinyt kissaa sanoa. Kotona ei ole juuri ehditty luuhata, vaikka sain minä tänään sentään keittiön siivottua, sämpylöitä leivottua (niitä on kiva leipoa, ovat hyviä ja lapsiltakin liikenee kiitosta joka kerta 😉 ), ruuan laitettua ja paistoinpa uunissa pakastimesta löytyneitä korvareita ja aprikoosirahka-piirakoitakin. Pyykkejä tuolla olisi silti kolme koneellista odottamassa kaappeihin viikkaamista. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen, ensin piti laitella vähän viikonlopun kuvia koneelle ja nettiin ja kirjoitella blogiakin 😉

 

Myönnetään, että viikonloppuja vähän lyhentää se, että nukutaan aamuisin niin myöhään. Mutta pitäähän sitä joskus nukkua, eikö? Eilenkin siis noustiin miehen kanssa vasta kymmenen pintaan, hänelläkin vapaapäivä raksalta. Aamupalaa lasten kanssa ja liikkeelle. Ensin oli rautakauppa-keikka ja sieltä mentiin suoraan Lintsille päivää viettämään. Oltiin siellä jo vähän ennen yhtä, odoteltiin kaltsilla Lintsin avautumista.

 

 

 

Kunhan Lintsi aukesi, oli jo tytöillä kova kiire päästä sisälle ja laitteisiin. Meillä oli firman järkkäämä Lintsi-päivä (ei tosin mitään yhteistä ohjelmaa, vaan ihan perhepäivä), joten meillä oli rannekkeet valmiina ja niinpä väenplajoudesta huolimatta päästiin ensimmäisiin laitteisiin lähes jonottamatta. Vekkula oli kohde nro 1 (ja olipa muuten sitten myös viimeinen, missä käytiin koko porukalla). Se on tytöistä aina yhtä hauska paikka.

 

Oli niin mukavaa olla koko perheenä liikkeellä jälleen, että yritettiin pysytellä yhdessä mahdollisimman paljon. Ihan täysinhän se ei onnistu, sillä tosikois-parka on vielä niin pätkä, että joutui tyytymään 100-120cm rannekkeeseen, eikä näin ollen pääse kaikkialle, minne isosisko pääsee. Vähän uhkasi neidiltä jo loppuillasta päreet palaa, kun ei mielestään päässyt minnekään, minne olisi mieli kovasti tehnyt, mm. vuoristorataan, ketjukaruselliin, viikinkilaivaan (minne muuten särkiksessä pääsisi aikuisen kanssa), uutuuslaite-salamaan… Tykkää tosikoinen monorailista ja muista rauhallisemmistakin laitteista, mutta parhaita on vempeleet, jotka menee lujaa!Hurjapäiden sukua se on tuo nuorempikin neiti.

 

 

Jos kohta siis esikoinenkin. Vekkulasta piti saman tien sännätä sateenkaareen, mihin minä lähdin kaveriksi ja yllättäen löysin siinä pyörityksessä muutaman vuoden kateissa olleen oman sisäisen hurjapääni. Puhuin siis heti sateenkaaren jälkeen esikoisen ympäri pitelemään käsilaukkuani sen aikaa, että kävin teinien seassa pyörimässä kieputtimessa, jee 😀 Nautin jälleen pitkästä aikaa vauhdista ja pyörityksestä ja jopa vapaista pudotuksista ihan kybällä, taakse nojaten, hymyillen. Heh.

 

Esikoinen pääseekin jo vaikka minne – ja odottaa kovasti, että olisi ensi kesänä jo sen vaaditut 140cm, että pääsisi testaamaan loputkin… Se onkin sillä ja hilkulla, sen verran kovaa vauhtia kasvaa, ettei 9cm vuodessa ole suinkaan mahdoton ajatus. Että neitiäkin sitten kieputtimeen ja kieppiin? Toisaalta, saisinhan sitten kaverin itselleni niihin 😉 Kirnun tyttö kylläkin ilmoitti jättävänsä väliin. Minä senkin viimein testasin ja sehän oli älyttömän siisti! Mutta liian lyhyt, kuten ne kaikki ratahärvelit on.

 

 

 

Niin moni laite käytiin kuin aika suinkin periksi antoi. Kaikki mihin päästiin kaikki yhdessä, kuten linnunrata ja pikajuna, panoraamassakin käytiin.

 

 

Esikoisen kanssa minä tai iskänsä käytiin kaikkissa laitteissa, mihin tyttö suinkin jo pääsee edes aikuisen kanssa. Sillä välin toinen meistä kävi tosikoisen kanssa jossain muualla, kuten pikajunaa tai linnunrataa uusiksi. Reppanaa harmitti vaan tosiaan harmitti ja lujaa, kun jäi monta kivaa vehjettä pääsemättä. Lopulta jo lohdutin hattaralla… Toivottavasti pikkuneiti venähtäisi pituutta ensi kesäksi 11cm, niin saisi jo isomman rannekkeen, mutta se on paljon epätodennäköisempää kuin se, että siskonsa kasvaisi sen 9cm. Harmi.

 

 

Jollain nousee varmaan nyt jo tukka pystyyn, kun täällä oikein toivon, että lapseni mahdollisimman pian pääsisivät vemppumaan ties mihin laitteisiin. Ymmärrän 😀 Mutta minä olen itse pienestä asti ollut vauhtihullu, rakastanut Lintsilläkin niitä hurjimpia laitteita aina ja lapseni ovat ne merkit osoittaneet myös jo kauan sitten. Mikäs siinä kun kerran tykkäävät, tykkäänhän minäkin! En minä näe mitään syytä pitää niistä poissakaan, kunhan mitta riittää turvallisuuden puitteissa.

 

Aikahan se taas loppui kesken, tai oikeastaan olisi Lintsi vielä ollut auki, mutta kun ollaan vielä koulurytmissä, piti lähteä kotiin jo puoli kahdeksan aikaan, kun koko sakkia jo muutenkin alkoi väsyttää. Vesilaitteet jäivät esikoisen harmiksi käymättä (oli niin kova tuuli, ettei meidän aikuisten tehnyt mieli kastua tai antaa kastua) ja minulta jäi nyt se salama testaamatta vielä. Ensi kerralla taas lisää.

 

Mutta kylläpä sen reissun jälkeen nukuttikin, niin lapsia kuin meitäkin! Ja jälleen tietenkin nukuttiin tänäkin aamuna pitkään, vaikka sitten lähti mies raksalle jälleen. Lounaan jälkeen (eli noin puoli kolmen aikaan) lähdin minä tyttöjen kanssa uimaan. Kyllä on neitoset vedessä yhtä mahdottomia petosia kuin Lintsilläkin 🙂 Esikoisella on jo täysin vankka uimataito, tosikoinen tulee hyvää vauhtia perässä. Hyvä niin, sillä kohta menevätkin mökille, siellä sitä uimataitoa tarvitaan. Vaikkei kai vesi vielä ihan uimalämpöistä ole? Toisaalta, milloin se olisi estänyt lapsia uimasta? Minor detail, phah!

Relaxing in our backyard, eyes closed, in the sun. A peculiar mix of nature and human made sounds fill my ears and my head.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

I like it 🙂