Yli 16 vuotta elämästäni asuin Muncassa, meren äärellä. Aina kun halusin olla yksin ajatusteni kanssa – mitä on itseasiassa aina tapahtunut melko paljon, mutta näin perheenäitinä sitä halua ei ole ollut niin helppo realisoida – kävelin rantsuun, istuin rantakalliolla semisuolaisen merituulen puhaltaessa hiuksissani ja lokkien kirkuessa yläpuolellani. Ajatukset ja tunteet saivat siivet. Tuntui hyvältä istua tai kävellä merenrannalla, katsoa sen myllerrystä ainaisessa tuulessa. Vaikka kyseessä oli vain pieni lahti, ei edes kunnollinen näkymä Suomenlahdelle.

 

Eilen teki mieli lähteä taas ulos, ja nykyisessä olotilassani kun olen muutenkin alkanut ottaa vähän tuota tilaa ja mennä silloin kun siltä tuntuu, lähdin. Laitoin lapset nukkumaan, otin auton alleni ja ajelin muutaman kilsan päähän lähimmän järven rannalle. Harkitsin alunperin hetken kävelyä kodin lähistöllä (kun juoksemaan ei yllättäen tehnyt lainkaan mieli), mutta ilman rantaa, jolle suunnata sellainen kävely tuntuu vähintäänkin päämäärättömältä. Ranta on aina ollut ajattelukävelyjeni määränpää.

 

Ajoin siis Valkjärven pohjukan tyhjälle uimarannalle. Parkkipaikalta on jonkin verran kävelymatkaa itse rannalle, minulla oli kamera mukana ja kuvailin vähän kukkia matkan varrella. Aika hämmentävää on olla pained like I am, mutta silti kyetä näkemään maailman kauneus ympärillään ja nauttimaankin siitä jopa hetki kerrallaan. Kameraan siis tallentui useampikin kukkakuva ja joku ötökkä ja vähän sitä järvimaisemaakin laskevan auringon valossa.

 

Istuin tyynenä kimaltelevan järven rannalla koivuun nojaten, annoin ajatusten ja tunteiden virrata, ja kaipasin merenrantaa. Peilityyni järvi laskevan auringon hohteessa, koivut sen ympärillä, vesilintuja soutelemassa lahdella. Onhan se kaunista ja rauhallista. Mutta sieluni kaipaa merta. Sen voimaa ja vapautta. Sen tuoksua ja eläväisyyttä. Myrskyävä meri on komeinta – ja pelottavinta – mitä tiedän. Ja mitä enemmän sisälläni pauhaa, sitä enemmän kaipaan sitä.

 

Mutt rannikon asukista on tullut sisämaan asukki, minkäs sille mahtaa. Järvi on as close to sea as I can get, ainakin noin järkevästi ajateltuna. Eihän se 30km pitkä matka ole, mutta en minä iltasella nyt enää sentään viitsi sitä matkaa ajaa vain saadakseni istua puoli tuntia meren äärellä. Niin kovaksi se kaipuu ei ole vielä päässyt 😉

I went to my dance class yesterday, hoping to be cheered up again. And I was, for a while, anyway. It was a great class again, physically very tough as we kept hopping and bouncing to afro rhythms for a good 45 minutes and I was pretty sure that would kill me 😀 At least I would’ve died happy dancing. But no, it didn’t 😉 My body can handle tough rather well and it feels actually great to keep going even when it feels like you’re gonna drop any second now.

 

No, it was more the dance we did after the hopping and bouncing. It was that beautiful walze (by Värttinä) from the musical Lord of the Rings. It was gentle and nice, melancholy  but happy. Full of feeling, full of life. That’s what seemed to kill me. Physical fatigue is nothing compared to that of your soul and mind. When the feelings flow, when the sensations take over. It’s like getting strangled and suffocated. My inside hurts much more than my muscles.

 

Oh, we did do the hobbit thing at the end too. And that is always fun. But that walze had already opened some drawer inside me, that had been struggling to be kept closed. One of those drawers, that make my daily life so hard, whether I fight to keep them closed or let them open. Only I can’t function if I let them all hang open, so I need to lock them up. And that’s painful! I’m not good at fully conseiling my feelings, so anyone who knows me, here at work too, can see miles away that everythings not fine with me.

 

Anyway, with that drawer opened by the walze, I started home from the class. On the highway, the wind trying to throw my car off the road, I drove too fast and listned to rock on the radio too loud. And I couldn’t go straight home. So I decidedly missed my turn and took a longer way home, some 30km longer, some 20min longer. And let the rock keep palying, my thoughts and feelings flowing, until the painful frown on my face melted a bit.

 

I really can’t listen to soft music if I want to stay alive. It takes me too deep in feelings. There’s a time and place for that too, for letting it all flow and go. But here and now, as I need to keep myself together, for my family, for my work, for my life, now’s not the time. So I lock my drawers with rock music full of the same pain I feel and wait for the right moments to deal with the bottomless sea of feelings. And survive.

But not nearly enough. And getting colder if the forecasts are to be believed.

 

The sun was shining all weekend. Saturday was mostly spent inside either a car or a shopping center (except for the excursion at the rest stop with the view tower), but even then, I enjoyed the warm sunshine immensely, my skin absorbing the energy from the rays of the sun. Shorts! And a teeshirt! No socks! For the first time this spring 🙂 The wonderful feeling of waking up from the winter hibernation. Of being alive. Of being warm! Even the evening was still warm – but the night time reminded that it’s still only May.

 

Sunday was still warm and sunny. Except when it was thundery. It was a weird sensation to look out of the window and see a clear blue sky, sun shining thru the window, but hearing the thunder. My morning with the kids was as slow as our weekend mornings usually are, so it way beyond noon before I even considered draggin them out. Sometime during the early afternoon the clouds had gathered above us and it really ticked me that when I finally had the chance to go out, it looked like it was gonna rain.

 

But after the late lunch, when the time to decide whether to take the kids bicycling or not, the sun had already won the clouds again and so off we went to a park a couple kilometers from us, to meet some friends there. Wind had risen and as we were clead in shorts, tees and sandals only, I was afraid we’d really freeze after all. But the park was nice and warm, the wind not getting there, the sun shining and warming us – and I’m not so pale anymore 🙂 Can’t call this a tan yet, but it’s a start. I hate being so pale after the winter!

 

On our way home a new thunder was rising. Not fully, at least not over us, but enough to make the weather real cold again. And, getting colder. Today is not nearly as warm as yesterday. And tomorrow will be colder still. I went out to our sunny yard here at work at noon, hoping for a quick sun-bath in the midst of a work day in the cool office, but stood there for a couple minutes quivering until I gave up and returned back in.

 

I had so hoped summer would finally be here. Really! But what can one expect. I am in Finland, after all. Like, who’s to know how many warm days even the summer will bring along? I so live in a totally wrong hemisphere. I mean, I really wouldn’t mind having summer all year long. I don’t blame my mom a bit for moving to the canaries for good. I’d too, if only I could move my life there too. But as I can’t, I’ll just keep on dreaming of sun. And complaining to my blog every now and then.

Perjantai oli töissä vähän erilainen päivä. Oli tiimin suunnittelupäivä ja ne on aina vähän erilaisia päiviä. Päivän päätteeksi istuttiin siidereillä/oluilla meidän alakerran ravintolassa (joka ei pidä oviaan auki iltaan asti) ihan pilkkuun asti 😉 Meinasin vielä jatkaa vähän töitä tuon pilkun jälkeen, mutta kun pari duunikaveria kyseli, kuka lähtisi heidän kanssaan "jatkoille" lähibaariin, ei tarvinnut enempää houkutella, läppärin läppä meni kiinni ja lähdin. Vapun jälkeinen perjantai. Melkein kaikki muut etätöissä tai vapaalla. Ei vaikea valinta 😉

 

Siispä mentiin siihen lähibaariin, minä ja lähimpiin työkavereihini lukeutuvat pari kundia. Istuttiin terassilla auringossa (taisin joku kerta mainita, miten en istuskele terassilla yleensäkään, mutta se pitäisi ehkä muuttaa past tenseen, sillä olen jo tippunut laskuista terassikertojen suhteen sitten Tallinnan terassiavauksen 😀 ) juttelemassa ja pohdittiin, mitä se meistä kertoo, että viime syksyn suunnittelupäivän jälkeen oltiin radalla samalla pikkuporukalla (plus yksi, joka ei enää ole meillä palkkalistoilla), kun ei ollut yhteistä iltaohjelmaa.

 

Auringon mentyä talojen taa ja tuulen noustua alkoi ulkona tulla sen ver kylmä, että siirryttiin sisälle. Kundit kantoivat minulle autoilevalle vettä samaan tahtiin kuin itselleen muita juomia, joten join varmaan ainakin 4 litraa vettä illan aikana… Pohdittiin syntyjä syviä, työasioita, menneitä bileitä ja vähän tuleviakin, taustalla soineen kasarimusiikin kamaluutta ja kotimaisen (ja vähän ulkomaisenkin) rokin ja metallin helmiä ja sikoja. Ja pilkkuun asti istuttiin sielläkin, jo toistamiseen päivän aikana 😀 Puolustukseksi todettakoon, että paikka meni kiinni jo kymmeneltä. Minkä jälkeen lähdettiin kiltisti himaan kaikki, vaikka todettiinkin, että jos stadiin lähtisi ja oikein paikat valitsisi, voisi vielä ainakin kaksi pilkkua kokea saman illanvieton aikana.

 

Olin siis kotona ihan perjantain puolella. Lapset oli vielä yökylässä serkuillaan ja mieskin vielä hereillä kotiutuessani. Eilen päätettiin lähteä koko perheen voimin rautakaupparetkelle Tampereelle asti. Retki se on sekin, right? Eli haettiin likat serkuiltaan ja kuunneltiin vau-kirjan Klaara-Tessa-Bambu-Ville -seikkailuja IdeaParkiin asti. Matkalla pysähdyttiin kerrankin siihen Kalvolan stopille, missä on näkötorni korkealla kallion päällä. Oli suorastaan nostalginen fiilis dalsia sinne koko perhe yhdessä – sellaistahan me on aina harrastettu, se on sellainen meidän juttu. Mutta sattuneista syistä sellaiset redut on jääneet hiukan vähille viimeisen vuoden aikana…

 

 

 

IdeaPark oli ihan hauska paikka, syötiin Raxissa, käveltiin se päästä päähän, yritettiin katsoa laattajuttuja ja muuta netraudan outlet-myymälässä kunnes kyllästyin ja vein tytöt sieltä riehumasta Piipoo-lastenmestaan riehumaan. IdeaParkista mentiin Bauhausiin, missä meno muuttui ihan kamalaksi, tosikoinen sai suoranaisen kohtauksen siellä vaihteeksi ja kyllästyminen (mitä en laisinkaan ihmettele, mutta ei me niitä nyt niin kamalan usein olla rautakauppoihin raahattu) iski ihan kunnolla kummallekin. Esikoinen sai vähän lisää intressiä reissuun, kun hogasi saavansa olla mukana värejä valkkaamassa, mutta tosikoista ei kiinnostanut pätkääkään.

 

Kotimatka Maroon 5:n soidessa meni tuohon Riksun ABC:lle asti ihan kivasti. Mutta kun oli siellä piipahdettu kaupassa, oli loppumatka kotiin yhtä härdelliä takapenkillä. Väsymys tytöillä kova – ja olivathan nuo olleet pari yötä kotoa poissa ja viimeisen kuukauden aikana yökylissä enemmänkin, joten eipä ihme, että riehu iski. Valitettavasti asian ymmärtäminen ei auta jaksamaan sen kuuntelemisessa… Joten illalla, kun mukeloiden olisi jo pitänyt nukkua, mutta yhä vaan riehuivat sängyissään, juttelin mesessä yhden tässä lähistöllä asuvan kaverin kanssa ja päädyttiin treffaamaan ihan livesti. Saman tien.

 

Lähdin siis vähän vaille kymmeneltä käppäilemään tuonne "kylille", ihanassa lämpöisessä ja tyynessä illassa. Mentiin istumaan paikalliseen räkälään – tai pikemmin sen terassille, sillä ei siellä sisällä ihan oikeasti voinut olla! Lähiökaraokea pahimmillaan, blaah! Joskus puolen yön jälkeen tuli liian viileä istua ulkona, siirryttiin sisälle, mutta puolta tuntia ei taidettu siellä kärsiä olla, todettiin 40min ennen pilkkua, että ei kestä, pakko lähteä. Saatiin vissiin snobien maine siellä heti, kun terassilla istuessa jo juteltiin (eestaas kulkeneiden tupakoitsijoiden kuullen), että ens kerralla lähdetään kyllä teatteriin tai kalleen asti, että kyllä se on sen taksimatkan väärti, ettei tarvii sitä karaokea kuunnella.

 

Hetki vielä juteltiin ulkosalla, kun tiet olivat erkanemassa eri suuntiin, mutta olin kotona ja nukkumassa noin kahden aikaan.

 

Päivän miete: ilmassa tai juomavedessä tai jossain muussa sellaisessa täytyy olla jotain kemikaalia tai jotain, mikä vaikuttaa vain naisiin. Tuntuu, että kaikki ympärillä käy jollain tapaa samansorttista kriisiä läpi. Ihan himmeetä. Mikä meitä naisia oikein vaivaa?

Makes life rather distressing when cognition is on the absolute opposite side from feelings. Very tireing to be the constant battlefield of feelings and reason. At one moment you feel good that the other is winning. At another moment you feel bad that the other is losing. And truly, the pain is not even knowing which makes feel bad and which makes feel good and whether feeling good is actually even good or bad. And sometimes it’s not even possible to know a 100% sure of which is stronger and pushing over at any given moment or day.

 

So I’m a battlefield. And it’s not empty. It’s full of feelings and reasons and thoughts battling, shooting each other down, being slaughtered, slaughtering each other. Getting back up, not dying for good, but getting wounded and more aggressive as they get hurt. Crippled feelings raising their heads, shouting in pain, insulting their slaughter. Injured thoughts shooting back at their attackers, growling and snarling in anger. I’m my own worst enemy.

 

I am both parties. I’m my feelings and I’m my thoughts and my reason. It’s tearing me down that they are at war. I don’t even always know which one I want to win after all. It’s like there are these disney-creatures – you remember the angel and the devil battling in the pluto or donald duck cartoons? – sitting on my shoulders, shouting, fighting, both trying to make me do as they like. And changing clothes. Sometimes I’m not even sure which is which. Who’s the bad guy, who’s the good guy. And I’m there, caught in the middle, covered with the blood of the wounded.

 

The only thing I know for sure, is that nothing’s sure until it’s happened. Nothing is written in stone. I hope the outcome will be the best one. Only I’m not always sure what that best is. I know i should be. But honestly, I’m not. Shucks.